Neuvostoliiton hajoamisesta on tänä vuonna kulunut 30 vuotta. Kalifornian yliopiston antropologian professorin Aleksei Yurchakin sanoin, ”kaikki oli ikuista, kunnes se ei enää ollutkaan”, kuten hän myöhäissosialismin paradokseja käsittelevän teoksen otsikossa kiteyttää. Neuvostoliiton hajoaminen on oiva esimerkki siitä, miten sosiaalista todellisuutta on mahdollista ’kuvitella’ toisin, ja miten nämä kuvitelmat voivat tietyissä tapauksissa myös realisoitua.
Juttusarja tarkastelee Neuvostoliittoa ja sen hajoamista useammasta näkökulmasta. Neuvostoaika on yleisesti tunnettu idän ja lännen välisestä ’rautaisesta esiripusta’ ja ’kylmästä sodasta’. Molemmat metaforat korostavat sosialistisen ja kapitalistisen maailman kahtiajakoa. Esiripun läpi tehtiin kuitenkin yhteistyötä, ja näin on perusteltua tarkastella myös Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan vuorovaikutusta sekä sen vaikutusta Neuvostoliiton elinkaareen. Myös itäisen Euroopan valtioiden sosialistista järjestelmää ’tervehdytettiin’ 1960-luvulta lähtien kapitalistisen järjestelmän oppien ja käytäntöjen avulla. Sivuvaikutuksena pidennettiin paradoksaalisesti sosialistisen järjestelmän elinikää.
Neuvostomenneisyyttä käytetään nyky-Venäjällä esimerkiksi nostalgian herättämiseen kansalaisten keskuudessa. Valtionjohto haikailee menneeseen varsinkin kriisien yhteydessä tarjotakseen ’lievitystä’ arjen vastoinkäymisiin. Rakentaakseen uutta roolia kansainvälisellä kentällä Venäjä on kunnostautunut megatapahtumien järjestäjänä: 2000-luvulta lähtien Venäjällä on järjestetty enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan.
Entä kuinka relevantti ’Neuvostoliiton perinnön selitysmalli’ on sen tasavaltojen ja laajemmin itäisen Euroopan nykykehityksen selittäjänä? Itäisen Euroopan maat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana pyrkineet toistuvasti eroon ’postsosialistisesta’ tai ’entisten neuvostotasavaltojen’ kehyksestä. Juttusarja kehottaa katsomaan tämän kehyksen ulkopuolelle myös alueella nykyisin käynnissä olevien konfliktien yhteydessä.
Venäjän valtaeliitti on valjastanut neuvostomenneisyyden suurvaltaideologian rakennuspalikaksi. Venäjän historiapolitiikka ja historiakulttuuri ovat taitavaa mielikuvien, tunteiden, kertomusten ja symbolien käyttöä, jolla pettymykset ja yleinen tyytymättömyys on yritetty kääntää luottamukseksi Putinin hallintoa ja sen lupauksia kohtaan.
Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Venäjän pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.
Itäblokin valtiososialismi muuttui 1960-luvulta lähtien hybridijärjestelmäksi, koska tarvittiin kapitalistisia malleja pelastamaan romahtavia kommunistisia rakenteita. Kylmän sodan suurin ironia onkin, että länsimainen markkina-ajattelu ’tervehdytti’ itäistä järjestelmää ja pidensi siten sen olemassaoloa sekä kylmää sotaa 20 vuodella.
Miten konfliktit entisissä neuvostotasavalloissa poikkeavat konflikteista muualla päin maailmaa? Eivät välttämättä mitenkään, mutta silti neuvostoperintöön pohjaavista selitysmallista on vaikea luopua.
Neuvostoliiton tarpeella modernisoida taloutensa oli kylmän sodan päättymisen kannalta keskeinen merkitys. Rautaesiripun läpi tapahtunut teknillis-tieteellinen yhteistyö Länsi-Euroopan valtioiden kanssa tuotti muutoksen, jolla oli maailmanjärjestykseen vaikuttavat seuraukset.
