Arvio: Juho Saari: Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus, 2015.
Juho Saari, hyvinvointisosiologian professori Itä-Suomen yliopistosta ja valtakunnan puolivirallinen huono-osaisuuden kommentaattori, perehtyy uusimmassa teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan hämäriin ”notkelmiin”.
Näitä notkelmia, joihin ovat päätyneet kaikkein huono-osaisimmat yhteiskuntamme jäsenet, on syytäkin valaista, sillä niihin kiinnitetään vain vähän huomiota julkisessa keskustelussa tai poliittisessa kädenväännössä. Useimmiten taidetaan kyseenalaistaa niiden koko olemassaolo. Voiko Suomessa, maassa, johon on kaikkien mittareiden mukaan lottovoitto syntyä, olla oikeasti köyhiä?
Jotta näitä notkelmia voisi ylipäätään ymmärtää, teos käsittelee laajasti koko välimaastoa niemennokkien ja notkelmien välissä. Todellisten huono-osaisten – teoksessa empiirinen fokus on kohdistettu pitkäaikaisasunnottomiin – käsittelyyn päästään vasta polveilevan eriarvoisuutta ja hyvinvointia koskevan sosiologisen ja sosiaalipoliittisen läpivalaisun jälkeen.
Kirja perustuu Saaren ja hänen tutkimusryhmiensä useisiin huono-osaisuutta koskeviin tutkimuksiin. Teoksen kattava katsaus tieteellisiin lähestymistapoihin, teorioihin ja tutkimusotteisiin on kuitenkin välttämätön, jotta teoksen pääasiallinen sisältö, eli huono-osaisuuden tausta, ulottuvuudet ja laajuus Suomessa, saa tukevat kehykset.
Suomi pärjää eurooppalaisissa vertailuissa hyvin lähes kaikilla sosiaalisilla mittareilla. Kehitys on ollut huimaa sotien jälkeisestä köyhästä agraariyhteiskunnasta 2000-luvun Suomeen, jossa kaikki edellytykset ihmisarvoiseen elämään ovat olemassa – ainakin yleisellä tasolla.
Saari kuitenkin muistuttaa, että enemmistön hyvinvointia kuvaavat mittarit kertovat keskiarvoista ja peittävät alleen pimeät notkelmat, joissa hyvinvointi ei ole kohentunut muun väestön kaltaisesti.
Yhteiskuntien todellista menestystä tulisi arvioida sen perusteella, miten ne kohtelevat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Tämä motivoi teoksen keskittymistä suhteellisen pieneen, määrittelytavasta riippuen noin 10 000–30 000 asunnottoman ryhmään.
Eriytyneet venekunnat
Sosioekonomiset erot ovat kasvaneet kaikkialla Euroopassa. EU-alueella asuu 6 miljoonaa köyhyyden ja syrjäytymisen riskissä olevaa ihmistä enemmän kuin ennen talouskriisiä. Heitä on neljäsosa koko väestöstä. EU:ssa käytettävä köyhyyden ja syrjäytymisen riskin mittari koostuu vakavassa materiaalisessa puutteessa elävistä, vajaatyöllisistä ja henkilöistä, joiden tulot jäävät alle 60 prosenttiin maan mediaanituloista.
Samalla tutkimustieto osoittaa, että pienempien tuloerojen maat pärjäävät monien sosiaalisten mittareiden suhteen huomattavasti paremmin kuin suurien tuloerojen maat. Näissä maissa myös talouskasvu on kestävämmällä pohjalla.
Voidaankin ajatella, että sosiaalinen koheesio ja talouskasvu ovat toisiaan vahvistavia ja samalla myös perustavanlaatuisesti ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia.
Viimeaikainen vilkas keskustelu Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimuksesta ja leikkauslistoista on nostanut esille kysymykset reiluudesta, oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Yhteiskuntasopimuksen toteutuminen edellyttää jossain määrin tunnetta siitä, että suomalaiset ovat keskenään samassa veneessä, kaikki panostavat talkootyöhön ja uhraukset koetaan yhteisiksi.
Saaren esittämien kyselytulosten mukaan suomalaiset eivät kuitenkaan enää tunne olevansa samassa veneessä – jotkut ovat konkreettisesti huvipursissaan Portugalin rannoilla.
Saari ei tosin kerro, johtuuko tämä kokemus todellisen eriarvoisuuden kehityksestä, siitäkin huolimatta, että Suomi on edelleen tuloeroiltaan yksi kehittyneen maailman tasaisimmista maista. Myös muut kuin tulonjakotilastoja tarkkaan seuraavat ovat kuitenkin huomanneet, että kansa ei enää kulje samoissa kahisevissa tuulipuvuissa.
Jakolinjoja yhteiskunnassa on toki muitakin kuin tulot ja varallisuus, mutta taloudellinen eriarvoisuus kulkee lähellä muita eriarvoisuuden ilmentymiä, esimerkiksi eroja poliittisessa vallassa, koulutuksessa ja terveydessä.
Sosiaaliluokat, statuserot ja arjen rakenteet aiheuttavat ja vahvistavat eroja elintasossa, elämänlaadussa ja elämäntavoissa lisäten sosiaalista etäisyyttä ihmisten välillä.
Muukalaiset keskuudessamme
Saari lainaa saksalaisen sosiologi George Simmelin (1858–1918) ajatusta ”muukalaisista keskuudessamme”. Tämä loistava sosiaalisesta etäisyydestä ihmisten välillä kertova kielikuva sopii hyvin nyky-yhteiskuntaankin.
Voisi sanoa, että Simmel puhui jo yli sata vuotta sitten ”kuplista”. Oli kupla sitten punavuorelainen tai viitasaarelainen, se tarkoittaa vaikeutta tunnistaa tai ymmärtää toisten ihmisten todellisuutta, mikä näkyi myös viime kevään vaalitulosten ja siitä seuranneiden erilaisten kuplakohujen jälkimainingeissa. Myös ”vanhojen puolueiden” kipuilu voi kertoa siitä, etteivät ne osaa kanavoida heikommassa asemassa olevien ja syrjäytyneiden ääniä.
Sosiaalinen etäisyys johtaa solidaarisuusvajeeseen, mikä tarkoittaa haluttomuutta osallistua heikoimpien ryhmien tulonsiirtojen ja palveluiden rahoittamiseen, sekä empatiakuiluun, joka tulee ilmi myötätunnon puutteena ja näkemyksenä huono-osaisten ansiottomuudesta. Vaikka Saaren esittelemien kyselyiden tulosten mukaan suomalaiset arvioivat huono-osaisten elämäntyytyväisyyden heikoksi, ei siitä juurikaan välitetä.
Saari tähdentää, kuinka 800 000 köyhän tilastokategoria on hyvin heterogeeninen ryhmä, mutta mitä syvemmälle huono-osaisuuden notkelmaan sukelletaan, sitä homogeenisemmaksi ryhmä, sen kokemukset ja identiteetti muuttuvat.
Yhteiskunnan pohjalla olevat huono-osaiset eroavat yleisesti käsitellyistä huono-osaisten kategorioista, kuten työttömistä tai yksinhuoltajista. Saari puhuukin oikeuspsykiatrian potilaista, vangeista, asunnottomista ja huumeidenkäyttäjistä.
Heille kohdistetut julkiset palvelut ovat erityispalveluita, joita keskiluokkainen väestö ei halua omaan naapurustoonsa. Nämä henkilöt ovat todellisia muukalaisia keskuudessamme, heihin empatiakykymme tai solidaarisuutemme ei yllä. Itse asiassa on ehkä väärin puhua edes muukalaisista ”keskuudessamme”, sillä useimmiten he ovat poissa silmistämme ja mielistämme.
Tällaisten huono-osaisten ihmisten elämään ei päästä käsiksi väestökyselyiden kautta, vaan tutkijan on hakeuduttava sinne, missä palvelut kohtaavat nämä ihmiset, kuten tukiasuntoloihin tai leipäjonoihin. Näin Saari on tehnyt tutkimusryhmineen.
Saari on tuonut esille ilmiön, jonka useimmat haluaisivat unohtaa. Elämät eivät kohtaa muukalaisten ja meidän välillä, tai kohtaamiset rajoittuvat siihen, kun kerjäläinen nykii kadulla hihasta tai puliukko häiriköi puistossa – näin ainakin pelkäämme, ennen kuin vaihdamme kadunpuolta tai käännämme katseemme.
Oleskeluyhteiskunnan kunniattomat köyhät?
Huono-osaisuuden ilmiön monimutkaisuus varmaan osaltaan vaikuttaa siihen, että huono-osaisia syytetään heidän omasta tilastaan ja heitä ei pidetä ”kunnioitettavina” köyhinä (deserving poor), joita tulisi julkisin varoin tukea.
Tämä tulee esille puheissa ”oleskeluyhteiskunnasta”, jossa osa köyhistä työttömistä leimataan laiskoiksi ja saamattomiksi ja ainoaksi ratkaisuksi nähdään etuuksien leikkaaminen ja kovempi keppipolitiikka. Samalla tutkimustieto muista EU-maista kertoo, että köyhien on vaikeampi työllistyä, mikä taas osoittaa todeksi teorian syrjäytymisen prosessista, jossa työttömyys ensin johtaa tulojen alenemiseen ja köyhyys taas estää töiden löytymisen (Gallie, Paugam ja Jacobs, 2003).
Saarenkin teoksessaan mainitsema Sendhil Mullainathanin ja Eldar Shafirin (2013) teos Scarcity selittää tätä mekanismia tarkemmin. Se kertoo köyhien epärationaalisesta toiminnasta, kun aivojen ”laajakaista” jumittuu jokapäiväisen selviämisen ponnisteluista ja järkeviin pidemmän aikavälin päätöksiin ei löydy enää kapasiteettia.
Tällaiset tutkimukset, kuten myös Saaren teos, auttavat paremmin ymmärtämään niitä olosuhteita, joissa huono-osaiset elävät ja miten moninaiset tekijät vaikuttavat sekä tilanteen kehittymiseen että siitä ulospääsemiseen.
Voisiko Saaren teos jopa hieman kaventaa sosiaalista etäisyyttä lukijan ja huono-osaisen välillä?
Huono-osaisuuden mekanismit
Saari kuvailee asunnottomuutta ”viheliäiseksi ongelmaksi” (wicked problem). Tämä tarkoittaa ongelmaa, jota ei voida yksioikoisesti ratkaista, sillä ratkaisuun vaikuttaa ongelman määrittely. Asunnottomuus ja asunnottomien profiili ovat ajan saatossa muuttuneet, mikä vaikeuttaa määrittelytehtävää.
Kirjassa esitellyt lyhyet henkilötarinat kuvaavat asunnottomien kokemuksia ja kohtaloita. Eräissä tarinoissa asunnottomuus näyttää olevan huono-osaisuuden kulminaatio, joka kertoo moninaisten ongelmien kasaantumisesta. Toisissa tarinoissa asunnottomuus itsessään aiheuttaa ongelmien vyöryn.
Asunnottomuuteen johtavien mekanismien ymmärtäminen on avainasemassa ratkaisun löytämiseksi ongelmaan – tai ennemminkin, että pystymme hahmottamaan, mihin ongelmaan meidän tulisi ylipäätään puuttua.
Saari jaottelee mekanismit rakenteellisiin tekijöihin (esim. yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus, työttömyys, asuntojen puute) ja yksilöllisiin tekijöihin (esim. päihdeongelma).
Usein kyseessä on monien tapahtumien ketju. Ihminen kestää vain tietyn määrän ”kolhuja”. Avioero, työttömyys, velkojen kertyminen, terveysongelmat – jossain vaiheessa ihmisen ”kimmoisuus” tai sietokyky pettävät.
Poliittisten ratkaisujen löytyminen vaatii kuitenkin muuta kuin avioerojen ja pikavippien kieltämistä. Saari puhuukin ”juurisyistä” (root causes), eli syistä syiden takana. Teos ei kuitenkaan analysoi kovin pitkälle tätä syyketjua tai esimerkiksi sitä, miten eriarvoisuus vaikuttaa huono-osaisuuteen.
Vaikka sosiologi Ulrich Beck (1944–2015) on puhunut köyhyyden demokratisoitumisesta, siitä, että köyhyyden riski ulottuu nyt ”demokraattisemmin” kaikkiin sosiaaliluokkiin, niin huomaamme, että eri sosiaaliluokkien mahdollisuudet varautua riskeihin ja toimia niiden osuessa omalle kohdalle ovat erilaisia.
Jokaista ei alkoholin liikakäyttö, terveysongelmat tai työttömyys sysää yhteiskunnan pohjalle. Lyhytaikainen köyhyys toki koskettaa yhä useampia ihmisiä heidän elinkaarensa aikana, mutta kun katse kohdistuu syvempään huono-osaisuuteen ja pitkittyneeseen köyhyyteen, yhteiskunnan perinteiset sosioekonomiset jakolinjat löytyvät jälleen.
Synkkä kuva yhteiskunnan pohjalta
Huono-osaisuutta ei teoksessa romantisoida. Huono-osaiset eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, heillä on elämänhallinnan ongelmia ja heikko itsekunnioitus ja he käyttävät sosiaali- ja terveyspalveluita runsaasti.
Haastatelluista asunnottomista kolme neljäsosaa oli ollut vankilassa, neljäsosa oli lapsena otettu huostaan, useilla oli mielenterveydellisiä ongelmia ja suurin osa käytti päihdeongelmaisten palveluita.
Pitkäaikaisasunnottomuus on resurssivaje, johon kytkeytyvät sosiaalisten suhteiden haurastuminen, koulutuksen puute, pitkäaikaistyöttömyys ja esimerkiksi ylivelkaantuminen. Huono-osaisten elämä eroaa laadullisesti muiden suomalaisten elämästä. Tämä tarkoittaa eroja resurssien määrässä mutta myös kyvyssä käyttää niitä.
Vaikka Saari puhuu ongelmien kasaantumisesta, hän ei juurikaan tarkastele ilmiön dynaamisuutta ja sitä, miten henkilön huono-osaisuus kehittyy. Jotta politiikkatoimenpiteet osattaisiin suunnitella toimiviksi, tällainen dynaaminen, aikadimension huomioiva lähestymistapa olisi tärkeä.
Kun nyt kirjassa esitellyt huono-osaiset vaikuttavat karusti tulkiten lähinnä menetetyiltä tapauksilta, eikä suuri osa heistä itsekään näe tulevaisuuttaan päihteistä vapaana, saati työn tai koulutuksen parissa, se jättää huomiotta oikea-aikaisten interventioiden ja ennaltaehkäisyn merkityksen.
Hyvinvointipolitiikka ja huono-osaisuus
Eriarvoisuuden lisääntymisen uskotaan usein olevan yhteydessä talouskasvuun lähes luonnonlain kaltaisesti. Uusin tutkimus on kumonnut tämän ajatuksen ja erot rikkaiden maiden välillä kertovat siitä, että harjoitetulla politiikalla on suuri merkitys hyvinvoinnin jakaantumiselle.
Tiukkoinakin talousaikoina hallituksilla on erilaisia vaihtoehtoja keinovalikoimassaan, vaikka monesti talouskriisejä käytetään ideologisena keppihevosena, kun ne tarjoavat mahdollisuuden ”välttämättömien” leikkausten tekemiseen.
Saari huomioi, että Suomen huono-osaisia ei ole talousvaikeuksissa toistaiseksi unohdettu, vaan heidän sosiaalisia oikeuksiaan on jopa parannettu; toisaalta kuvaukset perusturvan tason kehityksestä kertovat päinvastaista ja uuden hallituksen leikkaussuunnitelmat vaarantavat pyrkimykset vähentää eriarvoisuutta ja köyhyyttä.
Asunnottomuusongelmaan julkinen valta on pystynyt joka tapauksessa puuttumaan tehokkaasti ja tulokset ovat olleet positiivisia.
Ongelman viheliäisyydestä huolimatta tähdet tuntuivat järjestäytyneen oikeaan linjaan 2000-luvulla, jolloin löytyi ministeriörajat ylittävä tahto ja taito vähentää asunnottomuutta. Tämä käy hyväksi esimerkiksi menestyksellisestä muutoksesta, sillä yleensä hallinnollinen siiloutuminen vähentää tehokkuutta toiminnassa eriarvoisuutta ja köyhyyttä vastaan.
Pelkkä asunnon tarjoaminen on välttämätöntä, mutta se ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi asunnottomuuden ongelmaan. Myös juurisyihin olisi puututtava.
Saari kuvailee Suomen viime vuosien talouskasvuun ja työllisyyteen keskittynyttä strategiaa. Koska pitkäaikaisasunnottomien työkyky on suuressa osaa tapauksista kuitenkin olematon ja suuri osa heistä on jo yli 60-vuotiaita, ei yleinen työllisyyden parantuminen juuri kosketa heidän elämäntilannettaan. Parempina talousvuosina hyvinvointivaltiolla on luultavasti enemmän varaa panostaa huono-osaisten palveluihin ja ajaa sellaista kauaskantoista politiikkaa, jossa investoidaan perheisiin ja vältetään näin ylisukupolvisen köyhyyden ja huono-osaisuuden jatkumo.
Huono-osaisuuden vähentämiseen vaikuttaa toki se, otetaanko lähtökohdaksi yksilö, jolloin keskitytään esimerkiksi työnteon kannustimien parantamiseen ja riippuvuusongelmien ehkäisyyn, vai rakenteet, jolloin ratkaisuja haetaan eriarvoisuuden ja työttömyyden vähentämisestä tai asumisen kalleuden sääntelystä.
Eriarvoisuuden vähentäminen auttaa myös huono-osaisia
Saari pohtii myös, tuleeko huono-osaisuuden vähentäminen ottaa yhteiskuntapolitiikan johtavaksi tähdeksi, mutta tämä tuntuu Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta huolimatta tehottomalta ratkaisulta. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa universaalit palvelut ja tulonsiirrot ovat kattavat ja riittävät, myös huono-osaisen elinedellytykset ja huono-osaisuuden ehkäisy ovat parhaiten turvattu.
Voidaanko itse asiassa ajatella, että erityinen köyhyyspolitiikan tarve kertoo jossain määrin hyvinvointivaltion epäonnistumisesta? Toisaalta Saari ei pohdi sitä, missä määrin huono-osaiset ovat aina keskuudessamme.
Politiikkasuosituksissaan Saari mainitsee erityisesti peruskoulutukseen investoinnin, työmarkkinoiden kehittämisen osatyökykyisille, universaalien palveluiden laajentamisen koskemaan heikompiosaisia, yhteisöjen tukemisen, kulutuksen progressiivisen verotuksen ja sitä kautta statuserojen pienentämisen sekä hyvinvointivaltion pohjan reikien tukkimisen.
Eriarvoisuuden virtaviivaistaminen koskemaan kaikkia politiikkalohkoja ja eriarvoisuusvaikutusten tarkka arviointi ovat olennaisia osia myös huono-osaisuuteen liittyvien ongelmien ratkaisussa.
Nämä suositukset vastaavat sitä vahvaa käsitystä, että tuloerojen ja muiden eriarvoisuuden muotojen vähentäminen on tehokkaampaa politiikkaa kuin niiden negatiivisiin seurauksiin puuttuminen.
Lähteet
D. Gallie, S. Paugam ja S. Jacobs (2003) ”Unemployment, poverty and social isolation. Is there a vicious circle of social exclusion.” European Societies. Vol. 5(1): s. 1-32.
S. Mullainathan ja E. Shafir (2013) Scarcity: The new science of having less and how it defines our lives. New York: Holt, Henry & Company, Inc.
