Kansainvälistä ilmastonhallintaa on leimannut kansallisten etujen ja kunnianhimoisten tavoitteiden välinen ristiriita. Talanoa-dialogi tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla kansainvälistä ilmastonhallintaa voidaan kehittää entistä keskeisemmäksi osaksi kansainvälistä yhteisöä.
Pariisin ilmastosopimus otettiin vastaan suurin odotuksin muutama vuosi sitten. Yksikään aiempi ilmastosopimus ei ole tullut voimaan yhtä nopeasti, saavuttihan sopimus riittävän määrän ratifiointeja alle vuodessa.
Sittemmin sopimuksen varsin yleisluonteisia velvoitteita on yritetty sanoittaa konkreettisimmiksi askelmerkeiksi, joiden avulla ilmastonmuutokseen kyettäisiin käytännön tasolla puuttumaan. Joulukuussa 2018 järjestettävä Puolan ilmastokokous, COP24, on seuraava merkittävä virstanpylväs.
Puolan kokouksen keskeisenä tavoitteena on saada valmiiksi ”Pariisin sääntökirja”. Se antaa yksityiskohtaiset ohjeet kansallisten velvoitteiden ja päästöjen laskentaa sekä valtioiden edistymisen seurantaa varten. Niin sanottu globaali laskenta (“global stocktake”) pitää viisivuotiskausittain kirjaa siitä, miten valtiot saavuttavat itse asettamansa tavoitteet ja edistyvät ilmastonmuutoksen hallinnassa.
Kun Puolan Katowicen korkean tason tapaaminen päättyy joulukuussa, tulisi olla neuvottelutulos siitä, miten päästöt lasketaan, milloin tavoitteet katsotaan saavutetuiksi ja miten toimitaan, jos tavoitteita ei saavuteta.
Pariisin ilmastosopimus otti askeleita oikeaan suuntaan antamalla toivoa yhteisen poliittisen tahdon olemassaolosta. Globaalin ilmastopolitiikan tulevaisuus konkreettisten tulosten suhteen on kuitenkin vielä hyvin epäselvä.
Miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan?
Ilmasto-oikeudenmukaisemmasta kansainvälisestä järjestelmästä puhuttaessa on otettava huomioon Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, jännitteet kehittyvien ja kehittyneiden maiden välisessä vastuunkannossa sekä fossiilisista polttoaineista riippuvaisten ja erityisen haavoittuvien valtioiden kohtalot.
Bonnin pettymys laukaisi talanoa-dialogin
Mutta miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan? Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa kun ovat aina Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonsuojelun puitesopimuksen (nk. Rion sopimus / UNFCCC) voimaantulosta saakka leimanneet ympäripyöreät lupaukset minimaalisine käytännön toimineen.
Odotukset viime vuonna Saksan Bonnissa pidettyä ilmastokokousta kohtaan olivat suuret varsinkin haavoittuvilla valtioilla, sillä kyseessä oli historian ensimmäinen kehittyvän saarivaltion isännöimä ilmastokokous. Saarivaltiot ovat olleet etulinjassa vaatimassa kunnianhimoisempaa globaalia ilmastopolitiikkaa, onhan niiden koko olemassaolo uhattuna ilmastonmuutoksen vuoksi.
Ilmastokokouksen viimeisinä päivinä isäntämaa Fidžin pettymys agendan edistymisen hitauteen oli käsin kosketeltavissa Bonn Zonen Fidži-paviljongissa. Keskusteluissani maan delegaation kanssa kävi selvästi ilmi, että neuvotteluissa ei ollut edistytty etukäteen odotetulla tavalla.
Kun neuvotteluagendalla olleet yksityiskohdat Pariisin sääntökirjan sisällöstä sekä ilmastonmuutoksen negatiivisten haittavaikutusten torjunnan rahoitusmuotojen tulevaisuudesta takkusivat, lanseerasi Fidžin pääministeri Voreque Bainimarama talanoa-dialogin edistääkseen tulevaisuuden globaalia ilmastoyhteistyötä. Talanoa-dialogin konkreettisena tavoitteena on ollut toimia pohjustuksena globaalin laskennan käytäntöjen selvittämiselle Puolan ilmastokokouksessa.
Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä.
Talanoa sanana viittaa eteläisellä Tyynellämerellä käytettävään avoimeen, inklusiiviseen ja kunnioittavaan dialogiin, jonka avulla pyritään löytämään parhaat toimintamallit yhteisön mahdollisissa konfliktitilanteissa ja ylläpitämään yhteistyötä suurten murrosten edessä. Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä. Se on ollut perinteinen kommunikaation muoto, jonka avulla yhteisöt ovat hallinneet itseään.
Talanoa-dialogia on mahdollista tarkastella kansainvälisen politiikan käytäntönä, joka toimii siltana kansainvälisen politiikan realiteettien ja ilmastonmuutoksen hallintaan olennaisesti liittyvien oikeudenmukaisuutta koskevien vaateiden välillä. Eero Palmujoen vuonna 2013 julkaiseman artikkelin ja sitä edeltäneen suomenkielisen kirjanluvun innoittamana tarkastelen talanoa-dialogia erityisesti kansainvälisten suhteiden sovinnaissääntöjen, normien sekä instituutioiden merkitystä korostavan, englantilaiseksi koulukunnaksi kutsutun lähestymistavan kautta.
Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten talanoa-dialogin avulla kyettäisiin tarttumaan kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vallitsevaan ristiriitaan valtion etuja korostavan pluralistisen kansainvälisen järjestelmän ja universaaleja oikeudenmukaisuuskysymyksiä priorisoivan solidaristisen kansainvälisen yhteisön välillä.
Kansainvälinen yhteisö ja globaali ilmastohallinta primääri-instituutiona
Palmujoki kuvaa artikkeleissaan kansainvälisen ilmastoregiimin kehittymistä Rion sopimuksesta aina Kioton pöytäkirjaan. Kansainvälisen ilmastohallinnan kehitys voidaan hänen mukaansa selittää samanaikaisesti sekä pirstoutuvana että yhtenäisyyteen pyrkivänä prosessina.
Pirstoutuneisuutta kuvaavat muun muassa ilmastolainsäädännön hajanaisuus, kansainvälisten sopimusten yleisluonteisuus sekä taloudellisten ja ilmastointressien toimijakentän etujen ja toiveiden väliset ristiriidat. Yhtenäisyyttä puolestaan edustavat muiden politiikkalohkojen lisääntyvä tietoisuus ympäristö- ja ilmastohallinnasta sekä normiston laajentuminen ja syventyminen.
Palmujoen mukaan yhtenäistymisen trendillä on kaikki mahdollisuudet tulla hallitsevaksi kulkusuunnaksi siitäkin huolimatta, että uusien normien hyväksyntä riippuu tietysti siitä, miten keskeiset toimijat – erityisesti vaikutusvaltaisimmat valtiot – suhtautuvat yhä syvenevään yhteistyöhön ilmastopolitiikan saralla.
Palmujoki kuvaa ilmastohallintaa kiinnostavasti uutena kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Englantilaisen koulukunnan keskeisen ajattelijan Hedley Bullin mukaan kansainvälisen yhteisön perustana ovat viisi perusinstituutiota: valtion suvereniteetti, kansainvälinen laki, diplomatia, suurvaltajärjestelmä ja sota.
Kansainvälinen yhteisö nojaa yhteiseen normistoon ja käytäntöihin, ei ainoastaan valtasuhteisiin (kuten perinteinen kansainvälisen politiikan realistinen lähestymistapa olettaa), ja näin ylläpitää järjestystä suvereenien valtioiden välillä.
Bullin luoman primääri-instituutioiden listan merkityksellisyydestä on sittemmin keskusteltu koulukunnan sisällä runsaasti. Instituutiot edustavat valtioiden jakamia käytänteitä ja kuvastavat niitä normeja, joiden noudattamiseen valtiot ovat yhteiselonsa takaamiseksi sitoutuneet.
Siinä missä Bullille primääri-instituutioita oli vain viisi, ovat koulukunnan edustajat sittemmin kyseenalaistaneet näiden westfalenilaisten instituutioiden ensisijaisuuden suhteessa muihin mahdollisiin valtiojärjestelmän perusteisiin.
Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.
Kansainvälisen ilmastopolitiikan historia, Palmujoki argumentoi, osoittaakin sen kehittymistä asteittain hyväksyttävämmäksi primääri-instituutioksi. Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.
Argumentti on erittäin kiinnostava. Englantilaista koulukuntaa on usein arvosteltu sen sisäisestä ristiriitaisuudesta, jopa skitsofrenisestä luonteesta.
On totta, että koulukunnan jäsenet eivät ole kyenneet riittävällä tavalla vastaamaan kritiikkiin normipohjan syventymisen ja realistisen kansainvälisen politiikan välisestä narunvedosta – eli kysymykseen siitä, missä suhteessa pluralistinen ja solidaristinen katsantokanta ovat toisensa poissulkevia ja tämän vuoksi mahdollisesti sopimattomia saman teorian alle.
Kuvaava esimerkki tästä ristivedosta koulukunnan kirjallisuudessa on ollut keskustelu järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välisestä suhteesta. Keskustelu on keskeisessä roolissa myös puhuttaessa ilmasto-oikeudenmukaisuudesta.
Kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vaikuttavat ainakin näennäisesti eri suuntiin vetävät pirstaloitumisen ja jatkuvasti syvenevän normipohjan suuntaukset. Kansainvälistä ilmastohallintaa on aina Riosta asti ohjannut yhtäältä pluralistinen ja realistinen ajatus valtioiden oikeudesta taloudelliseen kehitykseen ja sitä kautta tiettyyn määrään päästöjä muiden valtioiden tähän puuttumatta.
Samanaikaisesti universaalit, solidaristiseen suuntaan ohjaavat eettiset periaatteet on myös tunnustettu, ovathan yhteinen mutta eriytetty vastuu, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ja haavoittuvimpien valtioiden ja yhteisöjen suojeleminen keskeisiä ilmastohallinnan arvoja.
Talanoa – uusi kansainvälisen ilmastopolitiikan käytäntö?
Talanoan aattellisena perustana on, että me kaikki olemme samassa druassa (perinteinen Tyynenmeren kalastusvene, kanootti). Voidaksemme navigoida arvaamattomissa vesissä on meidän pyrittävä soutamaan samaan suuntaan.
Globaalin ilmastopolitiikan näkökulmasta talanoa ilmentää sitä, miten toimijoiden erilaisuuksista ja valta-asemista huolimatta kaikkien on kyettävä edistämään politiikkaa, joka ottaa huomioon nekin, jotka ovat pahimmin jäämässä ilmastonmuutoksen jalkoihin. Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.
Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.
Sen hengessä talanoan tarkoituksena on – pääministeri Bainimaraman sanoin – pyrkiä välttämään sormilla osoittamista tai syyttelyä ja näiden sijaan tukea konsensushenkistä ja ratkaisukeskeistä politiikkaa.
Talanoan ytimessä on ruohonjuuritason tarinoiden kuuleminen ja huomioiminen päätöksenteossa. Toisin kuin valtiokeskeinen pluralistinen politiikka, sen voidaan katsoa edustavan moniäänistä solidaristista ilmastohallintaa.
Se on kuitenkin samanaikaisesti näiden ideaalityyppien välimaastossa, sillä talanoan henkeen kuuluu keskeisesti universaalien totuuksien kieltäminen. Näin ollen talanoan tarkoituksena ei ole saavuttaa tilaa, jossa eläisimme jonkinlaisessa ilmastonmuutosvapaassa maailmanvaltiossa.
Tässä mielessä ajatus talanoasta kansainvälisen politiikan käytänteenä istuu erinomaisesti englantilaisen koulukunnan normatiiviseen teoriaan. Kuten Molly Cochran on englantilaisen koulukunnan eettisestä perustasta kirjoittaessaan osuvasti esittänyt, koulukunta on kiinnostunut löytämään toimivan keskitien universaalien eettisten ideaalien ja reaalipolitiikan välillä.
Tässä kuussa menehtynyt YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan esitti, että ”Pariisin sopimus on piirtänyt ensimmäiset suuret suuntaviivat ilmastonmuutoksen ongelmien ratkaisemiseksi.” Annan kuitenkin muistutti myös siitä, että ”kunnes tavoitteet on muutettu toiminnaksi, maailman vähiten kehittyneet valtiot eivät välttämättä ole vakuuttuneita siitä, että kehittyneet valtiot ovat tosissaan”.
Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii paitsi tekoja, myös käytänteitä jotka kannustavat näihin tekoihin. Kuten Palmujoki artikkeleissaan muistuttaa, on toivottavaa, että valtioiden välisen yhteistyön ja kunnioituksen kautta ilmastohallinta todellakin lujittaa paikkansa kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Talanoa-dialogi on potentiaalisesti ohjaamassa meitä tähän suuntaan.
Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.
PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. Vahan tutkimus käsittelee kansainvälisen politiikan etiikkaa. Hän tutkii saarivaltioiden tulevaisuutta erityisesti eteläisen Tyynen valtameren ja Intian valtameren alueella.
