Noin vuosi sitten (10.4.2011) kirjoitin Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla sosiaalisen median roolista Venäjän demokratisoitumisessa. Päätin kirjoitukseni seuraaviin sanoihin:
”Vaikka keskivertokäyttäjä ei pääsääntöisesti etsi Vkontaktesta [Venäjän Facebook –klooni] kriittistä informaatiota hallituksen toimista tai pyri organisoimaan protestiliikettä, tilanne voi muuttua koko kansakuntaa koskettavien poikkeuksellisten tapahtumien ja mullistusten yhteydessä. Tällöin paikallisten protestien väliset virtuaaliset sillat voidaan sosiaalisen median (Vkontakte, Zhivoi Zhurnal, Youtube, Twitter…) ja mobiiliteknologian avulla nopeasti aktivoida laajemman vastarinnan kasvualustaksi. Tulokset saattavat olla ennalta arvaamattomia.”
Ennustus osoittautui profeetalliseksi. Venäjän poliittinen ilmapiiri muuttui hämmästyttävän nopeasti joulukuun 2011 duuman vaalien väärinkäytöksiä vastaan mobilisoitujen mielenosoitusten myötä. Ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun Moskovan keskustaan kokoontui kymmeniä tuhansia ihmisiä kahteen katumielenosoitukseen, jotka organisoitiin pääosin sosiaalisen median välityksellä.
Muutoksen taustaa
Mielenosoitusten taustalla oli kuitenkin pitempiaikainen kehitys. Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen euforian ilmapiiri näivettyi 1990-luvun lopulle tultaessa Jeltsinin kauden talousvaikeuksien, järjestäytyneen rikollisuuden nousun ja korruptioskandaalien myötä. 2000-luvulla Putin palautti Kremlin auktoriteetin, mutta sen hintana oli kansalaisyhteiskunnan liikkumavaran väheneminen sekä pelon ilmapiirin leviäminen Venäjälle, jota tunnettujen kriittisten journalistien ja ihmisoikeusaktivistien murhat tehokkaasti levittivät.
Tästä ilmapiiristä huolimatta venäläisten tyytymättömyys on purkautunut koko 2000-luvun ajan erilaisissa yhden asian liikkeissä kuten autoilijoiden, velallisten ja eläkeläisten protesteissa, toiminnassa Pietarin Gazprom-tornia ja Himkin tieprojektia vastaan jne. Näistä liikkeistä osa organisoitui netissä ja saavutti myös valtakunnallista julkisuutta. Julkisten protestien ohella eliitin etuoikeudet ja korruptio kasvattivat hiljaista tyytymättömyyttä erityisesti suurkaupunkien koulutetun keskiluokan ja intelligentsian parissa.
Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gel’man on luonnehtinut 2000-luvun venäläistä mediamaisemaa puolivapaan sanan käsitteellä. Puolivapaan sanan oloissa tiedotusvälineitä ei voi pitää täysin sensuroituina, sillä venäläinen media sisältää sekä kriittisiä äänitorvia kuten Novaja Gazeta -lehden ja Ekho Moskvy -radioaseman sekä toistaiseksi lähes täysin sensuroimattoman internetin monine uutisportaaleineen ja verkkosivustoineen. Sen sijaan poliittisen hallinnan kannalta tärkeimmät viestimet eli valtakunnalliset tv-kanavat eivät pääsääntöisesti kritisoi valtaeliittiä, ja tietyt teemat – kuten Vladimir Putinin yksityiselämä – on suljettu kokonaan agendalta.
Toinen Gel’manin käyttämä venäläistä hallintatapaa luonnehtiva termi on vaaliautoritarismi (electoral authoritarianism), joka toisin kuin ’klassinen’ autoritarismi perustuu vallan legitimoimiselle säännöllisin väliajoin vaaleissa. Tämä avaa oppositiolle mahdollisuuksien ikkunan: jos vaalit voidaan osoittaa epädemokraattisiksi, hallinnon legimititeetti kyseenalaistuu.
Sosiaalisen median rooli muutoksessa
Huolimatta sekä Putinin että Medvedevin lupauksista korruption kitkeminen Venäjältä on jäänyt puheiden asteelle. Toistuvat skandaalit sekä viranomaisten mielivalta olivat kuitenkin vuotaneet julkisuuteen jo pitkään ennen joulukuun tapahtumia YouTube-videoina, joista suosituimpien katsojamäärät lasketaan miljoonissa. Yksi näistä videoista dokumentoi vuonna 2010 käytyä keskustelua, jossa venäläinen rokkari Juri Shevtshuk haastoi Putinin ensimmäistä kertaa julkisesti kansalaisoikeuskysymyksistä, rikkoen näin sovitun julkisen keskustelun protokollan. Toinen tunnettu video marraskuulta 2011 kuvaa yleisön buuausta Putinille tämän onnitellessa venäläistä vapaaottelijaEmelianenkoa matsin jälkeen. Videoiden suosio veti puoleensa myös aiemmin politiikan suhteen välinpitämättömiä nettisurfaajia, loi oppositiomielisissä tunnetta kuulumisesta laajempaan joukkoon, ja hälvensi pelon ilmapiiriä tekemällä Putinin hahmosta kuolevaisen.
Tämä ’YouTube-politiikka’ loi myös luottamusta uuden, epäpoliittisen opposition johtajiin, joista monet nähtiin myös Moskovan joulukuun mielenosoitusten puhujina. Näistä yksi keskeisiä on Aleksei Navalny, korruption vastaiset nettisivut avannut juristi sekä leppymätön Venäjän nykyhallinnon haastaja. Navalnyn kirjaimellisesti kuolemaa halveksiva pelottomuus paljastaa korruptioskandaaleihin sekaantuneita Venäjän eliitin jäseniä on kasvattanut hänen suosiotaan Venäjän internet-sukupolven keskuudessa.
Kun YouTube-videoiden funktiona oli epäkohtien paljastaminen, sosiaalisen median muut sovellukset yhdessä itsenäisen (netti)journalismin kanssa loivat Venäjälle vallanpitäjistä riippumattoman julkisen keskustelun foorumin. Tämän keskeisimpänä osana oli LiveJournal-bloggausalustan venäjänkielinen segmentti Zhivoi Zhurnal, joka on jo 2000-luvun alusta toiminut venäläisen yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivin intelligentsian keskustelualustana. Zhivoi Zhurnalin verkostoitumisominaisuudet luovat siihen sisäisen rakenteen tuottaen ’verkostojen saariston’, joka estää yksittäistä bloggaria hukkumasta rannattoman blogosfäärin valtamereen.
Zhivoi Zhurnalin roolia ovat kuitenkin jo täydentämässä ja haastamassa tuoreemmat verkostopalvelut kuten Facebook, sen venäläinen klooni Vkontakte sekä Twitter. Vaikka Facebook ja Vkontakte toimivat paljolti epäpoliittisen sosiaalisuuden ja hengailun areenoina, niiden henkilökohtaiset suhdeverkostot on mahdollista mobilisoida nopeasti tyytymättömyyden ylittäessä tietyt rajat. Tämän lisäksi sekä Facebook, Vkontakte ja Zhivoi Zhurnal ovat jo pitkään toimineet myös paikallisten oppositio- ja sosiaalisten liikkeiden mobilisointialustoina ja luoneet verkostoja, joita pystyttiin joulukuun mielenosoituksissa aktivoimaan.
Joulukuun mielenosoitukset
Sosiaalisen median kautta luodun kollektiivisen oppositioidentiteetin ja verkostosaiteilla solmittujen luottamusverkostojen yhdistelmä loi otollisen maaperän protesteille – tarvittiin enää laukaiseva tekijä. Hallitus heitti näitä tulitikkuja ruutitynnyriin peräti kaksi: ensimmäinen oli Putinin ilmoitus jatkaa uudelle kaudelle syksyllä 2011 ja toinen duuman vaalien massamittainen väärentäminen, josta raportoitiin ja jota analysoitiin laajasti sosiaalisessa mediassa.
Länsimaista tutulla tavalla sosiaalista mediaa käytettiin laajalti Moskovan joulukuun mielenosoitusten käytännön organisointiin: Facebookin sovelluksella mm. kerättiin järjestelyissä (äänentoisto, metallinpaljastimet, lava…) tarvittavat rahat, joiden käyttökohteet julkaistiin niin ikään Facebookissa. Twitterin ja itsenäisen ’TVrain’-internet-televisiokanavan kautta mielenosoitusten raportointi tapahtui reaaliajassa.
Tulevaisuuden optiot
Tätä kirjoittaessa mielenosoitusten suurin puhti on hiipunut, vaikka uutta kevään mielenosoitusta mainostetaankin ’miljoonien marssiksi’. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, miten hajanainen oppositio pystyy luomaan yhteisen positiivisen poliittisen ohjelman, ja miten virtuaalinen kannatus saadaan muunnettua poliittisen järjestelmän käyttöön sopivaksi pääomaksi. Näissä kummassakin sosiaalinen media on vähemmän käyttökelpoinen kuin hallituksen vastaisten ’antimielenosoitusten’ mobilisoinnissa.
Kremlin ongelmana on puolestaan se, miten varmistaa yhteiskuntarauha ja hallinnon legitimiteetti laajan vaalivilpin jälkeisessä tilanteessa. Sananvapauden merkittävä laajentaminen tarkoittaisi oppositiohengen levittämistä Venäjän provinsseihin, kun taas merkittävä repressio ja internetin kontrollin lisääminen vieraannuttaisi entisestään suurkaupunkien keskiluokkaa, jonka tulisi samaan aikaan toimia Venäjän modernisaatioprojektin ytimenä.
Artikkelin lähteenä on käytetty kirjoittajan laajempaa englanninkielistä artikkelia ’Russian Protest On- and Offline: The role of social media in the Moscow opposition demonstrations in December 2011’. FIIA Briefing Paper 98 (2012).
