Sukupuoli on ilmiönä monimuotoinen, ja sen hyväksyminen on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle.
Viime vuosina myös Pohjoismaissa voimistunut anti-gender-liikehdintä kiistää ajatuksen sukupuolen moninaisuudesta väittäessään, että sukupuoli voidaan ja tulee määritellä tyhjentävästi. Anti-gender-liike pyrkii rajoittamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja uhkakuvia hyödyntämällä tuo yhteen erilaisia toimijoita, kuten transvastaisia feministejä, oikeistolaisia uskonnollisia järjestöjä, tavallisia kansalaisia sekä autoritäärisiä ja kansallismielisiä populistisia puolueita.
Yleistajuisessa teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta? (2024) filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler tarttuu tähän liikehdintään ja tuo esiin sen epäjohdonmukaisuuksia. Teos on herättänyt keskustelua Suomessakin. Vähemmistötutkimuksen tutkijatohtori, sukupuolentutkimuksen dosentti Salla Aldrin Salskov pitää arviossaan teoksen ansiona sitä, että se osoittaa, miten sukupuoleen yhtäältä kiinnitetään turvallisuuden ja järjestyksen kaipuuta ja toisaalta ahdistuksia ja pelkoja, mikä mobilisoi vihaa. Aldrin Salskov kuitenkin huomauttaa, että ansioistaan huolimatta teos ei onnistu purkamaan jaottelua ”meihin” ja ”muihin” ja päätyy näin myös vahvistamaan jakolinjoja.
Gender-kriittisyyden ja anti-gender-ajattelun yleistymiseen liittyykin kipeä kysymys siitä, miten voidaan rakentaa luottamusta ja vähentää polarisaatiota, jos lähtökohta on transihmisyyden ulossulkeva. Miten voidaan keskustella sukupuolesta ja siihen liittyvistä monista eriarvoisuuksista, jos ei lähtökohtaisesti hyväksytä mahdollisuutta, että transnaiset voivat olla naisia ja transmiehet miehiä, ja edellytetään, että transnaista tulisi kohdella miehenä, transmiestä naisena?
Totuus sukupuolesta ei ole kaksinapainen, muuttumaton ja otettavissa hallintaan. Tämän hyväksyminen on edellytys luottamuksen rakentumiselle. Luottamus puolestaan on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, osin omien kokemusteni kautta, mitä esteitä sukupuolen ymmärtämiseen ilmiönä liittyy ja mitä sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen edellyttäisi.
Sukupuolen binäärisyydestä yhteisrakentumiseen
Butlerin ja muiden sukupuolen moninaisuudesta puhuvien ”teoria” sukupuolesta esitetään valitettavan usein virheellisesti, ikään kuin sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen edellyttäisi irtaantumista materiaalisesta ja ruumiillisesta sukupuolen kokemisesta. Butler ei väitä, että sukupuolessa olisi kysymys vain identiteetistä, kulttuurista tai kielestä, tai että biologialla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus kehystetään, minkä välittäjän kautta se esitetään ja vakiinnutetaan sekä miten tämä esittäminen vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ruumiillisuuden.
Butlerin ajatus ei ole sinänsä uusi, vaan ”naisen” ja ”miehen” kategorioiden ongelmallisuudesta keskusteltiin jo 1980-luvulla. Tuolloin historioitsija Joan W. Scott esitti teoksessaan Gender and the Politics of History (1988), että ”nainen” ja ”mies” ovat kategorioina samaan aikaan tyhjiä, koska niillä ei ole lopullista, transsendentaalista merkitystä, ja ylitsevuotavia, koska vakaimmillaankin ne pitävät sisällään vaihtoehtoisia määritelmiä.
Väite ”sukupuolia on kaksi ja ero perustuu biologiaan” on yksinkertaistava ja sellaisena usein virheellinen, mutta lisäksi sen aikaperspektiivi on nimenomaan biologian näkökulmasta väärä. Biologi, dosentti Atte Komonen toteaa, että biologinen sukupuoli on ilmiönä monitahoinen, ja lisääntymisbiologian näkökulma sukupuoleen on evolutiivinen, siis ylisukupolvinen. Komosen mukaan biologista määritelmää tiukasti tulkiten esimerkiksi yksilö, joka ei tuota sukusoluja, on sukupuoleton. Nainen, jonka munasarjat eivät tuota munasoluja ei siis tällaiseen sukusoluihin kiinnittyvän biologisen määritelmän mukaan olisi nainen, eikä mies, jonka siemenneste ei sisällä siittiöitä, olisi mies.
Sukusoluihin perustuvan (lisääntymis)biologisen sukupuolen käsitteen avulla ei ole mahdollista eikä pidä ottaa kantaa siihen, miten eri tavoin sukupuoli ilmenee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissamme. Komonen korostaakin, että ”biologiasta ei voi johtaa sitä, miten yhteiskunnan tulisi kohdella sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä (tai enemmistöjä).” Lisäksi fysiologisesti sukupuolen muotoutumiseen vaikuttavat useat systeemit, minkä vuoksi sukupuoleen liittyy myös anatomisessa mielessä monimuotoisuutta.
Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.
Butlerin alkujaan teoksessa Hankala sukupuoli (1990, suom. 2006) esittämä ja sittemmin kehittämä ajatus sukupuolen performatiivisuudesta ei tarkoita sitä, että sukupuolessa olisi kysymys ainoastaan sukupuolen esittämisestä tai näyttelemisestä. Performatiivisuus tarkoittaa sitä, että kielen ja nimeämisen avulla luodaan todellisuutta, saadaan aikaan tietynlaisia todellisuuksia ja pyyhitään pois joitakin muita olemisen tapoja. Juuri performatiivisuuden voiman vuoksi anti-gender-liikehdintä pyrkii kiistämään sukupuolen moninaisuuden eikä ratkaisemaan niitä ongelmiksi kuvaamiaan asioita, joita se käyttää keppihevosina. Kysymys on hallinnasta, pakonomaisesta järjestyksen kaipuusta, jonka avulla todellisuutta taivutetaan sellaiseksi, kuin sen anti-gender-ajattelun omaksuneiden mielestä tulisi olla.
Yhteisrakentumisella tarkoitetaan materiaalisuuden monien prosessien ja niiden välisten suhteiden tunnistamista ja tarkastelua sekä niihin liittyvien eettisten kysymysten ymmärtämistä. Transihmisyytttä vastaan hyökkäävät feministit väittävät usein lähestyvänsä kysymystä sukupuolesta materiaalisen todellisuuden kautta, mutta lähemmässä tarkastelussa heidän analyysinsa paljastuu metafyysiseksi pohdinnaksi, jossa todellisuus materiaalisine ilmentymineen kehystetään sangen valikoivasti. Hyvä esimerkki tästä on filosofi Kathleen Stockin teos Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021).
Filosofi, professori ja transnuoren isä Adam Briggle esittää Stockin teoksen arviossaan, että juuri todellisuuden kehystämistä koskevat valinnat tekevät teoksesta transfobisen. Stock väittää puhuvansa materiaalisen todellisuuden merkityksestä feminismille. Hän kuitenkin jättää määrittelemättä, mitkä elementit tuossa todellisuudessa ovat ulottuvillamme ja minkälaista kehystämistä niiden näkyväksi tuleminen edellyttää.
Stock esimerkiksi valitsee kehystää transnaiset naista teeskenteleviksi miehiksi, seksuaalisiksi saalistajiksi. Hän ei kuitenkaan kerro – eikä tarjoa lukijalle mahdollisuutta arvioida – millaisen punninnan kautta on hän on päätynyt painottamaan yksittäisten seksuaalirikollisten muodostamaa uhkaa eikä tavallisten transnaisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Esimerkiksi feministisen oikeustieteen merkittävä vaikuttaja, professori Catharine MacKinnon on puhunut vankilan miesten osastoille sijoitettujen transnaisten hirvittävästä tilanteesta, ja Suomessa Rikosseuraamuslaitos on kommentoinut transsukupuolisten henkilöiden turvallisuusarvioihin liittyvää harkintaa.
Briggle huomauttaa myös, että Stock tekee oletuksia hataralta pohjalta liittyen esimerkiksi transnuorten hoitoihin, joista Stockilla itsellään ei ole kokemusta tieteenharjoittajana eikä esimerkiksi transnuorten kanssa vietetyn ajan perusteella. Lisäksi Stockin teosta on kritisoitu historiattomaksi ja argumentaatioltaan kömpelöksi. Filosofian professori Talia Mae Bettcher osoittaa, että Stockin ja muiden gender-kriitikoiden perustiedot kritiikin kohteena olevasta ajattelusta ovat hämmästyttävän puutteelliset, argumentaatiovirheet ilmeisiä ja lähtökohdat epäeettiset.
Epävarmoina aikoina toivomus tarkasti ja aukottomasti paikannettavasta sukupuolierosta on sinänsä ymmärrettävä. Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.
Fantasmat ja oikeistoradikaalit vaikuttamisstrategiat gender-kriittisyyden työkaluina
Gender-kriittisyys rakentuu Butlerin mukaan fantasmoille eli pelkojen ilmentymille, joissa erilaisia uhkakuvia esitetään maalailevasti ja liitetään yhteen vihjaillen ja perustelematta, tarkoituksena torjua esimerkiksi transihmisyys. Politiikassa tämä näkyy huolestuttavin tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on toisella virkakaudellaan päättänyt ajaa voimakkaasti transeksklusiivista politiikkaa julistamalla, että jatkossa USA:n virallinen linja on, että sukupuolia on vain kaksi ja antamalla tähän liittyviä toimeenpanomääräyksiä.
Suomessa perussuomalaiset ovat ratsastaneet samoilla perusteettomilla uhkakuvilla vaatiessaan ”pervoiluksi” ja ”sekoiluksi” leimaamansa sukupuolen moninaisuutta koskevan puheen kieltämistä kouluissa. Eurooppalainen radikaalioikeisto on suurelta osin omaksunut seksuaalivähemmistöihin pintatasolla myönteisesti suhtautuvan ”pro-LGB -puheen”, sillä sen katsotaan legitimoivan islamvastaisuutta. Samalla oikeistopopulistien huomio on kuitenkin kääntynyt juuri transihmisten oikeuksien kieltämiseen.
Gender-kriittisten keskusteluissa kiertävät uhkakuvat ovat liioiteltuja ja usein päättelyltään nurinkurisia. Esimerkiksi urheilu nostetaan jatkuvasti esiin, vaikka väitteellä, että transurheilijoiden suoritukset vaikeuttaisivat esimerkiksi tulosten mittaamista, ei pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa painoarvoa. Kilpaurheilu ja siihen liittyvä vedonlyöntibisnes on merkittävä taloudellisen toiminnan alue, jolla esiintyy monia yhdenvertaisuuden ongelmia, mutta transurheilijoiden asema tulee järjestää yhdenvertaisuuden ja reilun kilpailun toteutumisen lähtökohdista, ei transihmisten asema yhteiskunnassa (kilpa)urheilun toteutumisen näkökulmasta. Lisäksi gender-kriittinen urheilua koskeva argumentointi perustuu yksinkertaistuksiin ja liioitteluihin sekä sen seikan sivuuttamiseen, että urheilun kentällä on monia muitakin kehoon perustuvia ja sopimuksenvaraisia luokitteluita kuin jako mies- ja naisurheilijoihin.
Toinen keskustelu liittyy sukupuolierityisiin tiloihin, joihin anti-gender-aktivistien mielestä transihmiset tuovat turvattomuutta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sorto ja siihen liittyvä häirintä ja väkivallan riski luovat tarpeen sukupuolierityisille tiloille, eivät nais- tai miestyypilliset sukupuolipiirteet tai minkäänlainen kehollisuus itsessään. Häiritsevään käytökseen voidaan puuttua, eikä se edellytä toisten ihmisten sukupuolipiirteiden kyttäämistä. On hyvä muistaa, että toisen ihmisen sukupuolipiirteiden tarkastelu esimerkiksi uimahallin pukuhuoneessa tarkoituksena määritellä hänen sukupuoltaan voi olla häirintää. Sukupuolivalvonta (gender policing) rajaa niiden henkilöiden, joiden kehon piirteet, olemus tai tyyli eivät vastaa cis-normatiivisia oletuksia, mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi yhteisiä liikuntatiloja.
Transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.
Anti-gender-liikehdintä on järjestelmällistä ja hyödyntää oikeistoradikaaleja vaikuttamisstrategioita, tyypillisesti ”woken” ja kulttuurisodan käsitteitä ja uhriutumista väitetystä hiljentämisestä. Väitetään esimerkiksi, että anti-gender-näkemyksiä ilmaisseiden tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan. Stock on tässäkin oiva esimerkki, sillä hänen kirjaansa seurannut myrskyisä keskustelu ja ilmeisesti opiskelijoiden tekemä kiusaaminen johti lopulta siihen, että Stock irtisanoutui itse yliopistotyöstään. Tämän anti-gender-aktivistit tuovat esille esimerkkinä sensuurista. Kiusaaminen ja muu epäasiallinen kohtelu on tietenkin yksiselitteisesti väärin. Kysymys siitä, milloin esimerkiksi yliopiston tulee sanan- ja tutkimuksenvapauden valossa mahdollistaa tai estää syrjivien mielipiteiden esittäminen (ns. no platform policies) ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin anti-gender-liike haluaa uskotella.
Tutkimuksen-, sanan- ja mielipiteenvapauden nimissä esitetty syrjintään kannustava puhe tai vihapuhe voi olla sellaista syrjintää, johon instituutiolla kuten yliopistolla on velvollisuus puuttua. Oikeudellisesti kysymys on suhteellisuusharkinnasta, kuten ihmisoikeuksiin erikoistunut asianajaja Claudia Hyde huomauttaa. Britanniassa oikeistokonservatiivit ovat reagoineet no platform -kiistoihin säätämällä lain, joka parantaa syrjiviä mielipiteitä esittävien asemaa.
Sosiologian apulaisprofessori Jana Bacevic toteaa, että aihepiirin sääntely ei ole ongelmatonta. Rajoittamalla esimerkiksi transvastaista puhetta tapahtumissaan yliopisto rajoittaa joidenkin mahdollisuuksia, mutta niin se tekee myös tarjoamalla transvastaiselle puheelle alustan. Sananvapauden nimissä uhriutuva anti-gender-liike jättää mainitsematta, että yliopistoissa tapahtuvaa anti-gender-liikehdintää tuetaan populististen ryhmien taholta. Tämä on huolestuttava trendi myös pohjoismaisissa yliopistoissa, kuten sukupuolen tutkimuksen professorit Lena Martinsson ja Diana Mulinara osoittavat.
Räikeimmillään anti-gender-liikkeen omaksuman näkökulman reflektoimaton tunnepitoisuus ja subjektiivisuus näkyy juuri haluttomuudessa määritellä omaa suhdetta transoikeuksiin ja -sukupuolisten henkilöiden ihmisyyteen. Näkökulma kiinnitetään sen sijaan ”naiseuden” ja ”mieheyden” määrittelyyn ja näiden kategorioiden välisen rajan herkeämättömään vartiointiin. On kuitenkin syytä tiedostaa, että transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.
Lääketiede ja sukupuolta vahvistavat hoidot
Kuten sukupuolten välistä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavat järjestöt ovat todenneet, sukupuolen moninaisuus on jo vuosikymmeniä tunnistettu myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. On selvää, että osa trans- ja muunsukupuolisista ihmisistä tarvitsee sukupuolta vahvistavaa lääketieteellistä hoitoa. Suurimmalle osalle nämä hoidot vahvistavat terveyttä ja hyvinvointia. Hoitojen heikko saatavuus on ongelma. Viivästykset ja vaikeudet hoitoon pääsyssä altistavat hakemaan hormoneja ei-lääketieteellisiltä tai kaupallisilta tahoilta. Lisäksi hoitopolun aikana yksilölle pitäisi syntyä luottamus siihen, että prosessissa ajatellaan asioita hänen näkökulmastaan.
Luottamuksen rakentumista edistäisi, että voisimme luottaa translääketieteellisen tutkimuksen puolueettomuuteen. Tältä osin joidenkin translääketieteeseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteydet konservatiivisiin liikkeisiin tai asenteelliset näkemykset ovat ikävä kyllä olleet omiaan heikentämään luottamusta lääketieteen auktoriteetilla esitettyjen kannanottojen tieteelliseen kestävyyteen. Esimerkiksi Esa Kalliomäki on koonnut perustamalleen sukupuolidystopia-sivustolle lähteitä, joissa tutkimukseen liittyviä ongelmia tuodaan esiin.
Anti-gender-aktivistit väittävät tutkimuksiin viitaten, ettei lääketieteellistä sukupuolta vahvistavaa hoitoa tule antaa, koska lääketieteellisten hoitojen vaikuttavuudesta ei ole vielä tarpeeksi tieteellistä, yksiselitteistä näyttöä. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tutkimustuloksista, jos ne eivät vastaa heidän lähtökohtaoletuksiaan, ja ohittavat selvityksiä kohtaan esitetyn kritiikin. Esimerkiksi Max Planck -Instituutin aivotutkimusyksikön postdoc -tutkija Dori Grijseels on tuonut esiin Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tilaaman Cass Review -selvityksen ongelmia.
Heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä.
Tieteellisesti asianmukainen ja tutkimuseettisesti kestävä transkysymysten käsittely edellyttäisi lisäksi, ettei esimerkiksi detransitiota – siis sitä, että henkilö palaa elämään syntymässä määritellyssä sukupuolessa – käytettäisi tarkoitushakuisesti transihmisten oikeuksien kaventamiseen. Valitettavasti tämä ei toteudu, vaan esimerkiksi Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön detransition varjolla on syytetty ihmisoikeuksia ajavaa transaktivismia potilaan ongelmista. Artikkelissa ei ole minkäänlaista eettistä pohdintaa siitä, millä edellytyksillä tapausta voidaan (tai ei voida) käyttää esimerkkinä hoidon epäonnistumisten syistä tai syyllisistä. Potilasta kohdellaan artikkelissa hänen taustansa ja diagnoosinsa vuoksi ensin epäluotettavana tietolähteenä, mutta kirjoittajien käsityksiä tukiessaan potilas yhtäkkiä onkin kirjoittajien mielestä luotettava lähde.
Tutkimuksen luotettavuutta koskevat ongelmat valuvat asenteellisen tiedeviestinnän kautta myös julkiseen keskusteluun. Journalismin etiikasta on esitetty huolta, kun erityisesti Helsingin Sanomissa kirjoittava tiedetoimittaja kirjoittaa transsukupuolisuudesta toistuvasti yksipuolisiin ja jopa virheelliseksi osoitettuihin lähteisiin nojaten.
Kysymys ei ole siitä, etteikö lääketieteellinen tieto olisi tärkeää. Se on monella tavalla välttämätöntä hoidon takaamiseksi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että juuri heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä. Esimerkkejä on monia: anatomian oppikirjat unohtivat klitoriksen surutta moneksi kymmeneksi vuodeksi arvatenkin sopivaisuussyistä, ja homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta myöhään. Luottamuksen rakentuminen edellyttää, että terveydenhuollon ammattihenkilöt ymmärtävät mikä vaikutus hoidossa väistämättä kiertävillä normatiivisilla oletuksilla voi olla sukupuolikokemukseen ja pystyvät konkreettisessa potilassuhteessa tunnistamaan omia oletuksiaan ja suhtautumaan niihin kriittisesti.
Julkisen terveydenhuollon tilauksesta laadittuja selvityksiä käytetään usein tarkoitushakuisesti perustelemaan transvastaisia kantoja. Tämä perustuu tulkintavirheeseen, sillä tällä hetkellä selvityksissä painotetaan yksilökohtaista harkintaa ja huolellisuutta. Gender-kriittisessä keskustelussa kauhistellaan erityisesti mahdollisuutta, että sukupuolta vahvistavaa hoitoa olisi tarjolla alaikäisille. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, miten vastata transihmisten tarpeisiin ja miten tukea perheitä elämään sukupuolen moninaisuuden kanssa.
On kuitenkin ongelmallista, jos lähtökohtaisesti tällä perusteella hoito evätään tilanteissa, joissa sitä tarvitaan ja sen antamiselle on perusteet. Murrosiän mukanaan tuomat muutokset ovat suuria. Päätöksellä olla antamatta hormonihoitoja niitä tarvitsevalle henkilölle voi olla tälle henkilölle merkittäviä seurauksia. Yhdysvalloissa transihmisten oikeudet ovat tällä hetkellä ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena, ja maan keskeiset lääketieteelliset järjestöt ovat olleet rajoituksista erittäin huolissaan.
Patologisoinnista ja binäärisistä oletuksista luottamukseen ja kohtaamiseen
Oma kokemukseni transnuoren äitinä on, että nuorisopsykiatrialla oli hyvin vähän tarjottavaa sukupuolivähemmistöön kuuluville nuorille ja perheille. Cis-naisena ja pääsääntöisesti hyvää lääketieteellistä hoitoa saaneena keskiluokkaisena ihmisenä luotin lähtökohtaisesti siihen, että saisimme nuorisopsykiatrisella asiallista hoitoa ja kohtelua, eikä minulla ollut voimakkaita mielipiteitä hoidon suhteen. Toivoin vain, että lapseni saisi asianmukaista hoitoa, joka tukisi häntä voimaan paremmin.
Valitettavasti hoito oli kokonaisuutena arvioiden varsin surkeaa. Vastaanotoilla esimerkiksi kierrätettiin omituisia, vanhanaikaisia ja binäärisiä oletuksia sukupuolesta esimerkiksi kyseenalaistamalla sitä, että lapseni ei meikannut, vaikka koki olevansa nainen. Pitkään odotettuja aikoja peruttiin paria päivää ennen eikä uusia aikoja annettu kuukausiin, nuorta syyllistettiin pettymyksen ilmaisemisesta, hänen kokemaansa väkivaltaa ei käsitelty, emmekä me vanhemmat saaneet minkäänlaista ohjausta esimerkiksi siihen, miten toimia mahdollisen itsetuhoisuuden tilanteessa. Valitettavasti tutkimukset kertovat, että kohtaamamme ongelmat eivät ole yksittäinen esimerkki.
Oma kantani on, että esimerkiksi hormonihoitojen aloittaminen edellyttää lääkärin arviota ja huolellista perehtymistä yksilön tilanteeseen. En usko, että kovinkaan moni nuori, vanhempi tai nuoresta vastuussa oleva aikuinen suhtautuu hormonihoitoihin kevyesti. Ajattelen myös, että yksilö saattaa tarvita apua mahdollisen ahdistuksen käsittelemiseen. Tämä näkemys ei tue transvastaista eheytyshoitoretoriikkaa, mistä sanoudun irti.
Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä.
Transsukupuolisuuden patologisoinnin eli sairaudeksi ja poikkeavuudeksi tulkitsemisen historia on pitkä, ja tiedostan, että mahdollisesti itsekin tahattomasti uusinnan patologisoivaa puhetapaa. Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä. Totuus sukupuolesta – varsinkaan toisen ihmisen sukupuolesta – ei ole otettavissa haltuun ja hallintaan.
Ainoa keino eteenpäin on luottamuksen rakentaminen. Emme voi tukea nuoria, jos emme onnistu rakentamaan luottamusta. Luottamusta ei tietenkään voi rakentua ympäristössä, jossa asenne on transvihamielinen. Se on yksi niistä mekanismeista, joilla anti-gender-liikehdintä konkreettisesti rajoittaa transihmisten elämän elettävyyttä ja lasten ja nuorten oikeuksia.
Lopuksi
Unesco-professori Arto Kallioniemi totesi Nike Sandelinista kertovassa Satakunnan Museon näyttelyssä 26.1.2025 pitämässään puheessa, että sukupuolien kirjo ja moninaisuus ovat elävä osa ihmiskunnan historiaa ja muistia. Transihmiset ovat eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri alueilla eläneet myös pitkiä, arkisia ja onnellisia elämiä yhdessä muiden kanssa. Aikoina, jolloin asenteet erilaisuutta kohtaan kiristyvät, on Kallioniemen mukaan tärkeää tuoda esille moninaisuuden ääntä.
Transvastaiset toimijat, joihin ikävä kyllä kuuluu myös feministeinä itseään pitäviä henkilöitä, jakavat maailman ”meihin” ja ”muihin”, mutta todellisuudessa trans- ja cis-elämät kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi oman tyttäreni elämä transnaisena ei ollut elettävää. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa myötä myös minun ja muiden tyttäreni läheisten elämän elettävyys kapeni.
Ei ole mahdollista jälkikäteen osoittaa, mikä puutteellisen hoidon ja tuen tai muiden elämänkokemusten vaikutus oli tyttäreni mielenterveyteen ja lopulta hänen itsemurhaansa, mutta hoidon puutteet ja tyttäreni kokema väkivalta ovat dokumentoitua todellisuutta. Tein itsekin paljon virheellisiä oletuksia sukupuolesta ja uusinsin omassa vanhemmuudessani sekä kunniallisuuteen, tuottavuuteen, suorittamiseen että sukupuoleen liittyviä normeja toisinaan ehkä harmillisilla tavoilla. Tätä suren. Näin ei tarvitsisi olla, ja aikuisina meidän tulisi kohdata sukupuolen moninaisuus luokittelematta ja ratkaisematta asioita lasten ja nuorten puolesta.
Feminismin historia esitetään usein aaltoina ja progressiivisena oikeuksien etenemisen marssina, mutta feminismin kaikki kehityskulut eivät ole olleet naisten (tai miesten tai muunsukupuolisten) asemaa parantavia. Emme voi ankkuroitua käsitykseen muuttumattomasta sukupuolesta, vaikka se toisikin joillekuille turvaa tai mielenrauhaa. Butlerin ja monien muiden tavoin olen huolissani myös uusfasismin noususta, jota anti-gender-liikehdintä palvelee. Fasismin tavoitteena on autoritäärinen yhteiskunta tiukasti vartioituine nais- ja mieskarsinoineen, mutta naiseus ja mieheys ovat aina olleet muuttuvia ja moninaisia sukupuolen elämisen tiloja.
OTT, dosentti Sanna Mustasaari on apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.
Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, voit soittaa Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 (auki 24/7) tai kirjoittaa Tukinettiin. Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma–pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24. Jos tilanne on edennyt hengenvaaralliseksi, soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.
Artikkelin kuvituskuva: Claudio Schwarz / Unsplash
Päivitys 9.2.2025: Salla Aldrin Salskovin nimen kirjoitusasu korjattu oikein.
