Suomi pääsee esittämään näkemyksensä Etelämantereen tulevaisuudesta 28 maalle, kun Etelämannersopimuksen vuosikokous saapuu Helsinkiin kahden vuoden kuluttua. Nykyisen Etelämanner-tutkimuksen strategian perusteella se perustuu pääasiallisesti yritykseen markkinoida olemassa olevaa arktista teknologiaa Antarktiksen tutkimukseen.
Suomi on vuodesta 1989 lähtien ollut Etelämannersopimuksen äänivaltainen jäsen. Viime viikolla Buenos Airesissa kokoontunut 29 äänivaltaisen jäsenmaan vuosikokous saapuu Helsinkiin vuonna 2020.
Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta.
Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta. Suomen tämänhetkinen visio rakentuu yritykselle markkinoida olemassa olevaa arktista teknologiaa Antarktisen tutkimukseen ilman keskustelua alueen uusista uhista ja mahdollisuuksista.
Etelämanner-tutkimuksen toimintaympäristö
Vuonna 2014 päivitetyssä Suomen Etelämanner-tutkimusstrategiassa todetaan Antarktisen tutkimuksen toimintaympäristön olevan sidottu läheisesti Suomen uuteen arktiseen politiikkaan. Arktisen politiikan päätavoitteen tiivistetään olevan, että ”Suomi on aktiivinen arktinen toimija, joka osaa kestävällä tavalla sovittaa yhteen arktisen ympäristön reunaehdot ja liiketoimintamahdollisuudet kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen.” Toisin kuin tässä arktisessa politiikassa, Etelämanner-strategiassa ei mainita alueen muuttuneiden odotusten hallinnointia.
Kriittisimmät kansainvälisen politiikan kommentoijat ennustavat Etelämantereen luonnonvarojen hyödyntämiselle samanlaista ilmastonlämpenemisen vauhdittamaa kilpajuoksua kuin kymmenisen vuotta sitten keskustelussa, joka liittyi Venäjän lipun asettamiseen Pohjoisnavalle. Villeimmät tulevaisuuden skenaariot ihmistoiminnan radikaalista lisääntymisestä etelänapa-alueella ehdottavat jopa Etelämantereen niemimaan asuttamista ratkaisuna tulevaisuuden ilmastopakolaisuuteen. Vastaavat visiot luonnonvarojen Eldoradosta ajoivat Suomen päätöstä liittyä Etelämannersopimukseen.
”Olisikohan tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”
Suomi allekirjoitti Etelämannersopimuksen vuonna 1984 ja anoi sen äänivaltaista jäsenyyttä viisi vuotta myöhemmin. Molempia päätöksiä ajoi vuonna 1982 alkaneet Etelämannersopimuksen jäsenten väliset neuvottelut mantereen uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisen säätelystä.
Ulkoministeriö puolsi Etelämannersopimukseen liittymistä vuonna 1984. Se näki, että yhteistyö Etelämantereella aktiivisten maiden kanssa parantaisi suomalaisen teollisuuden ja tietotaidon mahdollisuuksia kilpailla napa-alueiden luonnonvarojen hyväksikäyttöön soveltuvien laitteiden ja koneiden laajenevilla markkinoilla.
Suomen suurlähetystö New Delhissä raportoi esimerkiksi ulkoministeriölle intialaisen retkikunnan ensimmäisestä matkasta Etelämantereelle helmikuussa 1982. Raportti loppui kysymykseen, tulisikohan Intialle mahdollisen kasvavan tutkimustoiminnan myötä ”tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”
Etelämannersopimukseen liittymistä käsitelleissä ulkoministeriön mainitut kylmäteknologian markkinat eivät kuitenkaan jatkaneet odotustenmukaista kasvua.
Luonnontiedettä ilman huomiota muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta
Vuonna 1989 allekirjoituksille avattu Etelämantereen mineraalisopimus syrjäytettiin kaksi vuotta myöhemmin neuvotellulla Madridin ympäristösuojelupöytäkirjalla. Se jäädytti mantereen luonnonvarat viideksikymmeneksi vuodeksi pöytäkirjan ratifioimisesta.
Madridin asiakirjan ja Suomen lain Etelämantereen suojelemiseksi voimaantulon jälkeen ulkoministeriö ei ole seurannut kansainvälisen Etelämanner-politiikan kehittymistä muuten kuin osallistumalla vuosittaisiin kokouksiin. Näissä se on pääasiallisesti raportoinut kansainvälisen arktisen politiikan kehityksestä ja kansallisesta etelämannertutkimustoiminnasta.
Etelämannersopimuksen vuosikokoukset polaaripolitiikan ikkunoina
Viime vuonna Etelämannersopimuksen äänivaltaiset jäsenet kokoontuivat Pekingissä. Vuodesta 1961 lähtien järjestettyjen kokousten tavan mukaan isäntämaa Kiina käytti kokousta esitelläkseen oman visionsa ihmistoiminnan tulevaisuudesta Etelämantereella.
Kiina käytti tässä muun muassa informaatiopaperia maan Antarktis-politiikan tieteellisistä, kulttuurisista ja taloudellisista tavoitteista sekä erikoistapaamisen järjestämistä muille osanottajamaille. Erikoistapaaminen käsitteli Kiinan polaaripolitiikkaa ajavaa näkemystä tarpeelle löytää tasapaino hyväksikäytön ja suojelun välillä sekä Arktiksen että Etelämantereen kansainvälisessä hallinnossa.
Kiinan Etelämanner-politiikan ja vision keskiössä ovat taloudellinen kasvu tieteellisten ja teknologisten innovaatioiden sekä molempien polaarialueiden luonnonvarojen avulla. Ensi vuonna Etelämanner-visionsa esittelee Tšekki, joka sai äänivaltaisen konsultatiivistatuksen Etelämannersopimuksessa vuonna 2014 ja julkaisi ensimmäisen arktisen analyysiraporttinsa vuonna 2016. Suomi on vuorossa vuonna 2020.
Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.
Vaikka uhat ja mahdollisuudet sulavalla Antarktiksella ovat samantapaisia kuin Arktiksella, Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää pääasiallisesti perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.
PhD Justiina Dahl tutkii tieteellisten ja teknologisten läpimurtojen vaikutusta polaarialueiden kansainvälisen hallinnon kehitykseen Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella.
