Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla

Suomi on ollut poliittisen väkivallan tutkijoiden silmissä viime vuosikymmenet varsin epäkiinnostava tutkimuskohde. Minkä tahansa kansainvälisen vertailutilaston valossa poliittinen väkivalta on ollut täällä hyvin vähäistä. Monet kansainväliset poliittisen väkivallan aallot ovat saavuttaneet Suomen korkeintaan lieventyneessä muodossa.

Poliittinen väkivalta ei ole kuitenkaan täysin loistanut poissaolollaan. Erilaisia sabotaasi-iskuja ovat tehneet esimerkiksi omaperäisen äärioikeistohahmo Pekka Siitoimen lähipiiri 1970-luvulla, eläinoikeusaktivistit erityisesti 1990-luvulla ja anarkisteiksi epäillyt aktivistit tällä vuosikymmenellä.

Monet muistavat varmasti myös skinheadien väkivaltaiset iskut 1990-luvulla ja Suomen vastarintaliikkeeseen yhdistetyt teot viime vuosilta. Myös kouluampumiset ja Myyrmannin pommi-iskun voi tulkinnoista riippuen lisätä tähän listaan.

Suomessa on tapahtunut aika ajoin myös Suomen ulkopuolisiin kysymyksiin liittyviä iskuja, kuten tuhopolttoisku Turkin suurlähetystöä vastaan vuonna 2008. Nämä poliittisen väkivallan teot ovat olleet kuitenkin pääosin verrattain lieviä, harvinaisia ja saaneet osakseen vähän ymmärrystä kansalaisten keskuudessa.

Selityksiä Suomen rauhallisuudelle

Suomea on totuttu pitämään lintukotona, jonne suuren maailman rajut tuulet eivät yllä. Poliittisen väkivallan vähäisyyttä Suomessa on selitetty muun muassa rakenteellisilla tekijöillä.

Suomi on pieni maa, jonka väestö on kulttuurisesti, kielellisesti ja etnisesti verrattain yhtenäinen. Tuloerot ovat pieniä, ja hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden on uskottu lieventäneen potentiaalia poliittiseen rauhattomuuteen. Poliittisen protestoinnin maltillisuuteen lienee vaikuttanut myös vahva konsensuksen perinne ja varsin hyvät perinteisen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet.

Äärioikeiston ja erityisesti sen väkivallan tekoja kannattavan osan heikkoutta on selitetty muun muassa karismaattisten johtajahahmojen puuttumisella, fasististen järjestöjen aina 1990-luvulle asti voimassa olleella kiellolla sekä näiden liikkeiden vakavalla uskottavuusongelmalla laajemman yleisön piirissä.

1960- ja 70-lukujen protestoinnin maltillisuuden syyksi on puolestaan ehdotettu muun muassa taistolaisuuden kanavoivaa vaikutusta ja vanhempien radikaalien kykyä puhua nuoret kuumakallet jättämään villeimmät ideansa toteuttamatta.

Suomen poliittisen väkivallan vähäisyyden syistä ei ole tehty tähän mennessä kattavaa tutkimusta, joten nämä tulkinnat juontuvat monilta osin tutkijoiden valistuneista näkemyksistä. Kun väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn on pitkälti kansainvälisten terrorismin ja poliittisen väkivallan torjunnan trendien vuoksi Suomessakin lähdetty viimeisten neljän vuoden aikana, mallia ja esikuvia on haettu ennen kaikkea muista Euroopan maista. Oman maan historian opetusten pohdinta on jäänyt paljon vähemmälle.

Viimaa lintukodossa

Viime vuosina on alettu kyseenalaistaa, onko Suomi enää mikään lintukoto tai pullonpohja. Osaltaan tähän ovat vaikuttaneet muissa Pohjoismaissa tapahtuneet terroriteot sekä Suomessa oleskelevien entistä tiiviimmiksi kehittyneet yhteydet jihadistiseen toimintaan.

Tukholman keskustassa joulukuussa 2010 tehdyn itsemurhaiskuyrityksen jälkeen presidentti Tarja Halonen totesi, että on enää ajan kysymys, kun Suomessa tapahtuu terrori-isku. Suojelupoliisi on viimeisten kuuden vuoden aikana kommunikoinut toistuvasti, että niin kutsuttujen riskihenkilöiden, eli henkilöiden, joilla on sidoksia terroritoimintaan, määrä on ollut nopeassa kasvussa, vaikka näiden lukumäärä on edelleen eurooppalaisittain matala. Suomesta lähteneiden vierastaistelijoiden korkea määrä väestöön nähden kertoo niin ikään sekä muuttuneesta tilanteesta sekä varsin todennäköisesti edessä olevista tulevaisuuden haasteista.

Suomen radikaali-islamistinen miljöö näyttää tulevaisuudessa lähes varmasti erilaiselta kuin ennen Syyrian konfliktia riippumatta siitä, kuinka moni konfliktialueelle lähtenyt palaa ja ryhtyvätkö he Suomessa väkivaltaiseen toimintaan. Näistä asioista on keskusteltu varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana runsaasti mediassa, joten en lähde niitä tässä kirjoituksessa sen tarkemmin avaamaan.

Jihadistinen liikehdintä ei ole kuitenkaan ainoa suunta, jonne poliittisen väkivallan tutkijan katse hakeutuu. Viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon tapahtumat osoittavat, ettei niin kutsutuilla kantasuomalaisillakaan ole mitään immuniteettia poliittiseen väkivaltaan radikalisoitumista vastaan. Heitä on sitä paitsi lukuisia myös Syyriaan ja Irakiin matkustaneiden joukossa.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja keskustelussa on havaittavissa myös muilta osin sellaista kehitystä, joka laittaa miettimään, voiko tulevaisuuden olettaa olevan yhtä rauhanomainen kuin viime vuosikymmenet ovat olleet. Näin on tällä hetkellä erityisesti maahanmuuton ja pakolaisten vastaanottamisen rajoittamista kannattavan liikehdinnän suunnalla.

Poliittisen väkivallan syitä on tutkittu paljon, ja tutkimus on ennen kaikkea osoittanut väkivaltaisuuksiin johtavan prosessin olevan monimutkainen ja vaikeasti ennakoitavissa. Mitään uskottavaa rasti ruutuun -tyyppistä testiä poliittisen väkivallan riskin ennustamiseksi on melko lailla mahdotonta tehdä.

Lisäksi taustatekijöissä vaikuttaa olevan eroja sen mukaan, minkälaisesta poliittisesta väkivallasta puhutaan (esim. mellakoinnista vai terrorismista). Tutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet yleisiä poliittisen väkivallan mahdollistavia tekijöitä. Nämä tekijät voivat olla edesauttamassa sen ilmenemistä, mutta eivät mitenkään vääjäämättä johda siihen.

Suomi ja poliittisen väkivallan mahdollistavat tekijät

Satunnaisia poliittisiksi tarkoitettuja tai tulkittuja väkivallan tekoja voi ilmetä ilman, että poliittinen tai yhteiskunnallinen ilmapiiri on niille erityisen suotuisa. Poliittisen väkivallan yleistyminen ja laajeneminen vaatii kuitenkin mahdollistavien tekijöiden olemassaoloa.

Suomen nykytilanteessa on tunnistettavissa merkkejä poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden kehittymisestä enemmän kuin pitkään aikaan. Johtavatko ne poliittisen väkivallan yleistymiseen, jää nähtäväksi. Niiden olemassaolo on kuitenkin syytä tunnustaa ja nostaa keskusteluun.

Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Taloudellinen eriarvoisuus on Suomessa lisääntymässä ja Suomen talousnäkymiä pidetään huonoina. Poliittinen väkivalta ei vaikuta korreloivan suoraan tilastollisesti mitattavissa olevan eriarvoisuuden vakavuuden tai esimerkiksi bruttokansantuotteen kanssa, vaan paljon merkittävämpää on kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja erityisesti tilanteen muuttuminen siten, että se synnyttää kokemuksen epäoikeudenmukaisuuden pahentumisesta.

Viimeaikaisessa keskustelussa on nähtävissä viitteitä tämänkaltaisista kokemuksista, ja nämä tunteet kuultavat läpi siitä kritiikistä, mitä on esitetty hallituksen suunnittelemia säästötoimenpiteitä ja pakolaisten vastaanottamisen vaatimia taloudellisia panostuksia vastaan.

Väkivaltaa oikeuttavan keskustelun vahvistuminen. Mikäli sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja voi pitää jonkinlaisena barometrinä, Suomessa on ollut jo hyvän aikaa niin sanotun maahanmuuttokriittisen keskustelun osana kehittymässä ja laajentumassa laitonta protestointia ja poliittista väkivaltaa oikeuttavaa argumentointia. Väkivallan teoista puhuminen on tietenkin eri asia kuin niiden tekeminen.

Ensivaikutelma viime päivien pakolaisvastaisten mielenilmausten herättämästä keskustelusta on se, että tämänkaltaisia protesteja ymmärtävien määrä on kasvanut pakolaiskriisin myötä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin vielä painotettava, että kaikki maahanmuuttoon ja pakolaisten vastaanottamiseen kielteisesti suhtautuvat eivät väkivaltaa hyväksy.

Samalla kun avoin poliittinen keskusteluilmapiiri voi olla omiaan kanavoimaan poliittista turhautumista, ei voida väheksyä poliittiseen väkivaltaan sallivasti suhtautuvan keskustelun merkitystä itse väkivallan tekoihin johtavassa prosessissa. Osa tätä prosessia on poliittisen väkivallan oikeutusta ja tarkoitusta perustelevan diskurssin syntyminen. Sellainen diskurssi näyttää olevan Suomessa muotoutumassa. Tätä diskurssia muotoilevat henkilöt eivät välttämättä, eivätkä kenties useinkaan, ole samoja ihmisiä, jotka ennen pitkää lähtevät suunnittelemaan väkivallan tekoja.

Uskottavat esikuvat ja hiljainen hyväksyntä. Laittomia toimintatapoja ymmärtävä maahanmuutto- ja pakolaisvastainen diskurssi on nousemassa osana selvästi laajempaa ja järjestäytyneempää poliittista miljöötä kuin mikään muu vastaaviin toimintatapoihin myönteisesti tai neutraalisti suhtautuva diskurssi Suomessa pitkään aikaan.

Laajemman miljöön olemassaolossa ei sinänsä ole poliittisen väkivallan tutkimuksen näkökulmasta mitään hämmästeltävää. Poliittinen väkivalta harvoin nousee täysin tyhjästä, vaan yleensä aina on vähintäänkin jonkin verran ihmisiä, jotka jakavat väkivaltaan ryhtyvien kanssa poliittisia tavoitteita ja näkemyksiä, vaikka eivät väkivaltaisia keinoja niiden ajamiseksi hyväksyisikään. Suomessa tilanne näyttää olevan se, että myös lain rajat ylittävillä protesteilla vaikuttaa olevan varsin laajaa hiljaista hyväksyntää ja ymmärrystä.

Huomionarvoista on myös se, että jos Suomessa poliittisen ekstremismin jarruna on ollut johtotähtien puute, näin ei välttämättä ole tällä kertaa. Maahanmuuttokriittisten joukossa on selvästi suositumpia, uskottavampia ja salonkikelpoisempia johtohenkilöitä, myös sen poliittisesti radikaalimmalla siivellä, kuin mitä varsinkaan äärioikeistolla on ollut vuosikymmeniin Suomessa.

En tarkoita enkä odota, että nämä johtohenkilöt lähtisivät missään vaiheessa johtamaan poliittisen väkivallan tekoja tai edes avoimesti ja selväsanaisesti kannustamaan niihin. Merkitystä on jo sillä, että jotkut poliittiseen väkivaltaan myönteisesti suhtautuvat kokevat heidät samalla asialla oleviksi sielunveljikseen.

Pettymys perinteisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin. Nykyhallituksen omaksuma linja ja tavoitteet vaikuttavat herättäneen joissakin perussuomalaisten kannattajissa valtavaa pettymystä. Minkälaisiin päätelmiin ja ratkaisuihin tämä lopulta johtaa, on liian aikaista sanoa.

Huomattavaa on kuitenkin, että perussuomalaiset ovat selvästi kanavoineet poliittista tyytymättömyyttä osaksi parlamentaarista politiikkaa. Puolue on saanut pitkään rakentaa kannatustaan oppositiosta käsin. Hallitusvastuun kantaminen siihen väistämättä kuuluvine kompromisseine yhdistettynä käsillä oleviin perussuomalaisten kannalta erittäin vaikeisiin päätöksiin haastaa väistämättä puolueen kanavointikyvyn.

Kaikille pettyneille uuden puolueen perustaminen tuskin tulee näyttäytymään ratkaisuna tilanteeseen, ja jotkut eivät ole lähtökohtaisestikaan uskoneet perussuomalaisten kykyyn muuttaa asioita. Pettymys parlamentaarisiin poliittisen vaikuttamisen keinoihin on taas tekijä, joka esiintyy hyvin monissa poliittisen väkivallan selitysmalleissa.

Katalysoivat tapahtumat. Poliittisen väkivallan yleistymistä edeltää usein välittömästi tapahtuma tai joukko tapahtumia, jotka kärjistävät tilannetta. Tällainen tapahtuma on tyypillisesti ollut esimerkiksi poliisin epäoikeudenmukaiseksi koettu puuttuminen protesteihin.

Pakolaiskriisi on selvästi kärjistänyt tilannetta ja johtanut jo protesti-iskuihin. Jos tilanne jatkuu yhtä kaoottisena, siitä voi olla sytykkeeksi laajamittaisemmankin poliittisen väkivallan aallon leimahtamiseen.

Vastapuolien radikalisoiva vaikutus toisiinsa. Poliittiseen väkivaltaan ja erityisesti äärioikeistolaiseen ja/tai muukalaisvastaiseen väkivaltaan on toisinaan liittynyt myös tätä vastustavan liikkeen radikalisoituminen.

Näin on tapahtunut esimerkiksi Ruotsissa, jossa antifasistiset ryhmittymät ovat uhkailleet ja iskeneet esimerkiksi poliitikkoja, tuomareita ja äärioikeistolaisia aktivisteja vastaan. Vaikka Suomessa on viime aikoina puhuttukin kahdesta ääripäästä, samankaltaista muukalaisvihan ja äärioikeiston vastaisen liikehdinnän radikalisoitumista ja mitään laajempaa poliittisen väkivallan hyväksyvää diskurssia ei ole kuitenkaan toistaiseksi havaittavissa.

Mitä seuraavaksi?

Viime vuosikymmenten rauhallisuuden perusteella voi tulla mieleen esittää, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset ovat mestareita hillitsemään poliittisten konfliktien väkivaltaistumista. Tätä johtopäätöstä ei voi kuitenkaan oikein tehdä.

Kuten jo todettua, poliittisen väkivallan vähäisyyden syitä ei ole kattavasti tutkittu. Poliittisilla ratkaisuilla on ilman muuta ollut osansa tuloerojen pysymiseen pitkään maltillisina ja siten yhteiskunnan oikeudenmukaiseksi kokemiseen ja valtiovallan korkeaan legitimiteettiin kansalaisten keskuudessa.

Sen sijaan on epävarmempaa, missä määrin menestyksen voi laittaa poliitikkojen ja viranomaisten tietoisen poliittista väkivaltaa ennaltaehkäisemään pyrkineen toiminnan piikkiin vai onko se ollut enemmänkin muista syistä tehtyjen politiikkaratkaisujen ja osin sattumankin sivutuotosta.

Johtuen juuri viime vuosikymmenten rauhallisuudesta Suomen tämänhetkinen poliittinen johto ja viranomaiset ovat uudenlaisen haasteen edessä. Suomessa ei ole aika päiviin nähty samassa määrin kärjistynyttä ja poliittisesti monin tavoin vaikeaa tilannetta kuin nyt, ja siksi poliitikoilla ja viranomaisilla on vähän kokemusta siitä, miten tällaisia tilanteita voisi yrittää hallita ja purkaa.

Tätä ajatustyötä on jo aloitettu viime vuosina väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyn ohjelmaa tehtäessä. Toimintaan sijoitetut resurssit ovat olleet tähän asti, esitetyistä lupauksista huolimatta, kuitenkin hyvin vaatimattomia ja suuntautuneet kansainvälisten esikuvien mukaisesti etupäässä jihadistisen väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyyn.

Mikäli halutaan varmistaa, että poliittista väkivaltaa mahdollistavien tekijöiden lista ei pitene, tarvitaan kuitenkin paljon muutakin kuin viranomaisvetoisesti valmisteltu toimintaohjelma.

Kirjallisuutta:

Kullberg, Anssi (toim.), Suomi – Terrorismi – Supo: Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä (WSOY, 2011).

Malkki, Leena, ”Suomi – maailman turvallisin maa?” Tieteessä tapahtuu 33(3) (2015).

Pekonen, Kyösti (toim.), The New Radical Right in Finland (Finnish Political Science Association, 1999).