Syrizan voitto tuo esiin Euroopan poliittisen unionin keskeneräisyyden. Sen radikaalit vaatimukset tulkitaan kuitenkin usein väärin.
Antiikin tragedian ytimessä oli usein sovittamaton ristiriita kahden ihanteen välillä. Filosofi Hegelin mukaan tätä konfliktia edusti puhtaimmillaan Antigone, tragediakirjailija Sofokleen tarina Theban kuningas Oidipuksen tyttärestä. Antigone tahtoo haudata veljensä, Polyneikeen, kuningas Kreonin kiellosta huolimatta. Maallista esivaltaa uhmaten Antigone toteuttaa teon, joutuu vangiksi ja päätyy riistämään henkensä yhdessä puolisonsa, Kreonin pojan Haimonin kanssa. Järkytyksen voimasta hautaan vie itsensä myös Eurydike, Kreonin puoliso ja Haimonin äiti.
Tragedia muodostuu siis kilpailevien ideaalien, kuten lain ja armon tai valtion ja perheen, yhteentörmäyksestä. Sen viesti on: ehdoton ihanteista kiinni pitäminen – se, mitä arkijärjen mukaan pidämme kunniallisena – johtaa ihmisten maailmassa väistämättä katastrofiin.
Syrizan murskaava vaalivoitto toteuttaa tämän tragedian Euroopan tasolla. Sen ytimessä ei ole ainoastaan protesti vanhaa valtaeliittiä kohtaan, vaan syvempi kiista niistä ihanteista, joilla Eurooppa rakennetaan. Perustuuko Eurooppa solidaarisuudelle vai sellaiselle idealismille, joka viimeiseen asti vaatii velkojen takaisinmaksua ”moraalikadon” pelossa? Nojaako euroalue yhteistyölle vai ”yhteisesti sovituille pelisäännöille”, esimerkiksi talousunionia koskevien sopimusten ehdottomaan tulkintaan?
Euroopan nykyinen tragedia on juuri siinä, että molemmat kannat ovat omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä. On ilmiselvää, että kreikkalaiset ovat oman poliittisen järjestelmänsä ohella kyllästyneitä eurooppalaisen talouskuripolitiikan kammottaviin seurauksiin. Euroopan pitäisi olla helpottunut, etteivät Ateenan kaduilla juhli Kultaisen aamunkoiton Horst-Wessel-Liediä hoilaavat uusnatsit.
Toisaalta protestanttisen moralismin hengessä on samalla ymmärrettävää, etteivät Kreikan velkajärjestelyyn osallistuneet poliitikot voi antaa senttiäkään periksi, kun keskustellaan lainamääristä tai -ehdoista. Vaalit ovat tulossa ja – kuten Kreonin tapauksessa – perääntyminen ideaaleista tulkittaisiin heikkoudeksi.
Hybris: ihanteista kiinni pitäminen
Tässä yhteydessä on syytä muistaa, ettei Euroopalla ole aina ollut varaa tällaiseen idealismiin. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa sai vuoden 1953 Lontoon velkakokouksen myötä veloistaan anteeksi noin puolet ja jäljelle jäävän osuuden maksu sidottiin maan vientiteollisuuden kehitykseen (maa sai käyttää enintään 5 prosenttia vientituloistaan velkojen maksuun). Motiivi oli merkittävältä osin taloudellinen: Yhdysvallat ja eurooppalaiset velkojamaat ymmärsivät, että Saksan velanhoitokyky riippuu kokonaistuotannon kehityksestä – ja että saksalaisia tuotteita hankkimalla velkojat itse myös hyötyvät välillisesti. Yhdistettynä Marshall-apuun järjestely oli menestys: Länsi-Saksan kokonaistuotanto kaksinkertaistui vuosien 1953–1963 aikana, poliittinen järjestelmä vakiintui ja maa säästyi Versailles’n rauhansopimusta seuranneelta katastrofilta.
Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras on pitänyt Saksan mallia ratkaisuna Kreikan ja Euroopan ongelmiin. ”Käännettäköön päälaelleen pienet Versailles’n sopimukset, joihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ovat velkaantuneet maat pakottaneet”, Tsipras kirjoitti helmikuun 2013 Le Monde Diplomatique -lehden artikkelissaan. ”Otettakoon mallia tuosta hetkestä, joka kuuluu sodanjälkeisen Euroopan tarkkanäköisimpiin” (suom. Tapani Kilpeläinen).
Kyse on ennen kaikkea historiallisesta muistista. Vuonna 1953 eurooppalaiset kenties ymmärsivät paremmin, mihin taloudellisen kurjuuden ja kehittymättömän oikeusvaltion yhdistelmä voi johtaa. Weimarin tasavallan (1919–1933) kokonaisvaltainen henkinen ja taloudellinen romahdus, jota vauhdittivat nykyisen eurokriisin tavoin Euroopan ulkopuolelta alkunsa saanut suuri lama, oli tarpeeksi lähellä toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön keskeinen ideoija, Ranskan ulkoministerinä vuosina 1948–1952 toiminut Robert Schuman pelastui täpärästi Dachaun keskitysleiriltä vuonna 1942 – osittain sattumalta, erään hyväntahtoisen saksalaisen lakimiehen ansiosta.
Luxemburgissa syntynyt Schuman, joka peri isältään Saksan kansalaisuuden ja sai Ranskan kansalaisuuden vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ymmärsi hyvin, ettei Saksan 1930-luvun kehityksen taustalla ollut pahuus tai kansansielun korruptoituneisuus vaan henkinen ja taloudellinen ahdinko. Siksi Schuman painotti tunnetussa julistuksessaan vuodelta 1950, ettei Eurooppaa rakenneta ”kerralla tai yhden suunnitelman mukaan. Eurooppa rakennetaan ensin sellaisten konkreettisten askeleiden kautta, jotka tuovat todellista solidaarisuutta” – siis solidaarisuutta de facto (une solidarité de fait), ei ainoastaan yhteiseen oikeudelliseen perustaan tai ”yhteisiin pelisääntöihin” perustuvaa yhteistyötä de jure.
Tässä suhteessa EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausunto, jonka mukaan kreikkalaisten tulisi ainoastaan hyväksyä ”eurooppalaisten prosessien välttämättömyys”, on vailla historiallista ymmärrystä. Hänen institutionaalinen asemansa on seurausta siitä toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä, jossa Eurooppa nimenomaan hylkäsi monet keskeisistä maailmanpolitiikan doktriineista – esimerkiksi ajatuksen yksinomaan kansainväliseen oikeuteen perustuvasta valtiojärjestyksestä, jonka rakentamisessa Kansainliitto oli kohtalokkaasti epäonnistunut. Rauha oli tehtävä kannattavaksi myös konkreettisesta, taloudellisten suhteiden näkökulmasta.
Ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen Eurooppa irrottautui siitä filosofien ja poliitikkojen vaalimasta kertomuksesta, jonka mukaan kansallisvaltiot muodostavat Euroopan kohtalon – ja koko maailmanhistorian välttämättömän päämäärän. Kenties nämä sodanjälkeiset ylikansallisen yhteistyön muodot estivät uuden maailmansodan, ehkä ne tähtäsivät ainoastaan kapitalismin vahvistamiseen Euroopassa. Oli miten oli: Euroopan historia on olennaisesti myös nurinkääntämisen historiaa.
Hamartia eli traaginen erehdys
Tästä huolimatta on tärkeää ymmärtää, mitkä ihanteet itse asiassa ovat Euroopan tragediassa vastakkain. Ennen vaaleja erityisesti pohjoisen Euroopan poliitikot ja media leimasivat Syrizan häirikköpuolueeksi, jonka valtaannousu merkitsisi kolausta euroalueen tulevaisuudelle, kenties koko Euroopan poliittiselle järjestykselle. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken mukaan ”äärivasemmistolaisessa” puolueessa on mukana myös ”piinkovia kommunisteja” – siitä huolimatta, että maahan mahtuu myös parlamenttivaaleissa 5,5 prosenttia äänistä saanut Kreikan kommunistinen puolue, KKE.
Merkille pantava oli myös Aittokosken havainto, jonka mukaan Syrizan puolueohjelmassa on ”kaikuja menneiltä ajoilta, Karl Marxia myöten: ’Kultakin kykyjensä, kaikille tarpeidensa mukaan’”. Tätä viisautta, kuten muitakaan Marxin ajatuksia, ei kuitenkaan löydy Syrizan ”puolueohjelmaksi” kutsutusta Thessalonikin julistuksesta. Muutenkin tämä lausahdus voisi kuvata yhtä hyvin julkista terveydenhuoltoa, keskimääräistä luomupiiriä tai Uuden Suomen keskustelupalstoja. Erään yhdysvaltalaisen selvityksen mukaan yli 50 prosenttia ihmisistä piti lainausta joko George Washingtonin, Thomas Painen tai Barack Obaman lausumana.
Syriza ei kuitenkaan ole kommunistinen puolue. Se ei aja Kreikan eroa Euroopan unionista, ei edes eurojärjestelmästä. Sen hyvinvointipoliittinen ohjelma tähtää lyhyen tähtäimen humanitäärisen kriisin estämiseen, ei yksityisomaisuuden kollektivisointiin. Se on ”ääriliike” vain siten, jos poliittinen keskusta ymmärretään sitoutumisena EKP:n, EU-komission ja IMF:n ajamaan talouskuripolitiikkaan, joka vuosi toisensa jälkeen epäonnistui julkistalouden leikkausten kerrannaisvaikutusten arvioinnissa.
Anagnorisis eli tunnistaminen
Mitä siis on Syrizan marxilaisuus? Useat Syrizan talouspoliittiset neuvonantajat, kuten Costas Lapavitsas ja John Milios, ovat taustaltaan marxilaisia taloustietelijöitä. Myös Kreikan uusi valtionvarainministeri – ja kenties Euroopan kiinnostavin poliitikko – Gíanis Varoufakis on todennut Marxin ajattelun vaikuttaneen merkittävästi hänen intellektuaaliseen kehitykseensä, vaikka Varoufakisin akateeminen tausta onkin ekonometrisessä tutkimuksessa, ennen kaikkea peliteoriassa.
Marx itse oli tunnetusti kriittinen 1800-luvun utopiasosialismia kohtaan ja piti Charles Fourier’n ja Robert Owenin ihanneyhteiskuntia tyhjänpäiväisenä idealismina. Marxin keskenjääneen pääteoksen Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen arvostelua, ja se pyrki ymmärtämään kapitalismia yhteiskunnallisena tuotantojärjestelmänä, jota luonnehtivat jatkuva epävarmuus, kriisiytyminen ja sisäiset ristiriidat – mutta myös teknologiset innovaatiot, alueellinen levittäytyminen ja vimmainen uudistumiskyky. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta teos ei sisällä luonnehdintaa kommunistisesta yhteiskunnasta eikä Marx yksiselitteisesti ennustanut kapitalismin tuhoa.
Syrizan marxilaisuus on ymmärrettävä ennen kaikkea tästä näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään poliittisesta tavoiteohjelmasta tai normatiivisesta kannasta, vaan ennen kaikkea kuvauksen ja analyysin muodosta, tavasta suhtautua aikamme kapitalismin erityispiirteisiin.
Lontoon The School of Oriental and African Studies -yliopistossa (SOAS) toimiva Lapavitsas on käsitellyt eurokriisiä kahdessa edellisessä kirjassaan Profiting Without Producing: How Finance Exploits Us All (2013) ja Crisis in the Eurozone (2012). Teoksissaan Lapavitsas on noussut vastustamaan kantaa, jonka mukaan nykyisen eurokriisin taustalla olisi yksinomaan ylivelkaantuneiden maiden vastuuttomuus tai korruptoituneisuus. Kyse on sitä vastoin euroalueen rakenteellisesta epätasapainosta, joka on nojannut sen kilpailukykyisimmän talouden, Saksan, mittavaan vaihtotaseen ylijäämään. Tätä ylijäämää pankit ovat kierrättäneet kriisimaihin rahoittamalla niiden yksityistä kulutusta ja julkisen talouden alijäämää. Finanssipoliittisten tasausmekanismien puuttuessa epätasapaino purkautuu aluksi rahoitusmarkkinoilla ja johtaa lopulta kokonaistalouden kriisiin.
Lapavitsasin analyysista marxilaisen tekee se, että maailmantalouden prosesseja analysoidaan pääomavirtojen lisäksi voittoasteen ja lisäarvon muodostumisen näkökulmista. Hän kuitenkin hylkää monille marxilaisille teoreetikoille ominaisen oletuksen, jonka mukaan nykykapitalismin kriisit voitaisiin selittää ainoastaan voittoasteen supistumisen avulla, siis tuotanto- ja investointikriiseinä. Analyysin taustalla on sitä vastoin laajempi teoria Bretton Woods -järjestelmän romahdusta seuranneesta finansialisaatiosta eli maailmantalouden pääomavirtojen suuntautumisesta perinteisten investointien sijaan entistä enemmän rahoitussektorille.
Finansialisaatiossa on kyse laajasta systeemisestä muutoksesta, joka käytännössä syntyi vastauksena 1970-luvun taloustaantumaan, pääoman tuottoasteen alenemiseen ja palkankorotusvaatimuksia nostaneisiin inflaatiopaineisiin – ja tietenkin julkisen ja yksityisen velan räjähdysmäiseen kasvuun. Koska prosessissa on kyse laajasta siirtymästä asuntovelallisen työväenluokan ja rahapolitiikasta irrallisen valtion rooleissa, ei siihen voida vastata ainoastaan parempaa sääntelyä kehittämällä. Tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka edistävät kokonaiskysyntää ja kanavoivat investointeja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.
Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kreikan uusi valtiovarainministeri Varoufakis. Hänen parhaiten tunnettu teoksensa Maailmantalouden Minotauros (2011, suom. 2014) kuvaa finansialisaatiota eräänlaisena kompensaatiomekanismina, joka syntyi 1970-luvun alussa paikkaamaan Yhdysvaltojen julkisen talouden ja vaihtotaseen kaksoisalijäämää. Varoufakisin kertomuksen mukaan muualla syntyneet ylijäämät löysivät tiensä takaisin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoille, Wall Streetin investointirahastoihin ja valtion velkakirjoihin, mikä alijäämistä huolimatta suojasi dollarin arvoa muita valuuttoja vastaan.
Tämän tarinan mukaan Euroopan nykyisen taantuman syyt ovat kahtaalla. Yhtäältä sen taustalla on Yhdysvaltojen ylläpitämän globaalin kierrätysjärjestelmän murtuminen, jonka Lehman Brothersin konkurssia seurannut talouskriisi (2008–) käynnisti. Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaa, velkavetoisuuteen perustuva kierrätysjärjestelmä ei ole Varoufakisin mukaan palannut ennalleen. Toisaalta eurokriisin pitkittymistä edesauttaa Euroopan sisäisten kierrätysmekanismien puuttuminen (asia, josta myös EU-komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat viime aikoina olleet huolissaan).
Katharsis eli puhdistautuminen
Syrizan keskeisten talouspoliittisten ajattelijoiden ratkaisut eurokriisiin ovat siis lähempänä keynesiläisyyttä kuin marxismia – mikäli jälkimmäinen ymmärretään ainoastaan historiallisen painolastinsa valossa, sosialisointeina tai keskusjohtoisuutena. Eurooppa tarvitsee sellaisia finanssipoliittisia toimia, jotka kasvattaisivat kulutuskysyntää ja jotka vauhdittaisivat ylijäämien tasaamista euroalueella: siis aitoja investointeja, ei ainoastaan rahapoliittista elvytystä.
Varoufakis itse on aiemmin puhunut mahdollisuudesta kanavoida keskuspankin elvytystoimia jälkimarkkinoilta ostettavien valtionlainojen sijaan Euroopan investointipankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin, joilla rahoitettaisiin eurooppalaisia investointeja – yhdessä yksityisten sijoittajien kanssa. Viime päivinä esillä on ollut järjestely, jossa Kreikka sitoutuisi pitämään budjettinsa ylijäämäisenä ja jossa velanmaksu sidottaisiin Lontoon velkasopimuksen tavoin maan talouskehitykseen.
Ei kuulosta Neuvostoliitolta eikä edes Gothan ohjelmalta.
Viime kädessä kyse on koko Euroopan poliittisen unionin uudistamisesta. Ja tässä suhteessa Syrizan viesti on ehdottomasti Eurooppa-myönteinen: EU:n on nimenomaan syvennettävä talouspoliittista integraatiota vahvistamalla talous- ja rahaliiton institutionaalisia rakenteita ja finanssipolitiikan koordinaatiota.
Tulevat viikot näyttävät, millaisen vastaanoton Syrizan konkreettiset ehdotukset saavat eurooppalaisissa pöydissä. Varsinkin kehonkielen perusteella Varoufakisin ensimmäinen tapaaminen euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloemin kanssa muistutti viileydessään Antigonen ja Kreonin kohtaamista.
