Teurastamo ja eläinaktivismin uusi politiikka

Ylen MOT-ohjelmassa esitettiin 26.10.2015 salaa kuvattua materiaalia suomalaisilta teurastamoilta. Materiaali osoitti eläinten kohtelun olevan erittäin julmaa.

Yksittäisten aktivistien kuvaamat videot välitti televisioon Oikeutta eläimille -yhdistys. Strategia ei ole uusi: yhdistys on aiemminkin välittänyt eläintuotannon epäkohtia dokumentoivia salakuvia. Teurastamokuvat kuitenkin loivat tähän politiikan muotoon uuden ulottuvuuden muutenkin kuin raakuutensa puolesta.

Analysoimme tässä artikkelissa teurastamokuvia ja niiden julkaisemista seurannutta keskustelua eläinaktivismin poliittisen muutoksen kannalta. Pohdimme myös sitä, mikä on teurastamon työntekijöiden ja omistajien välisen jännitteen paikka aktivistien luomassa asetelmassa.

Muuttuva tyyli

Salakuvauskampanjat ovat olleet viime vuosien ajan eläinoikeusliikkeen näkyvin toimintamuoto. Julma totuus -kampanjan kuvat tulivat valtajulkisuuteen osana ajankohtaisohjelmia loppuvuodesta 2007. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin kuvia 30 sikatilalta, ja vuonna 2011 vielä 15 uudelta tilalta.

Kuvamateriaalien ilmiasu on dokumentoiva: katsoja pääsee ja joutuu kuvia katsomalla tekemään omat tulkintansa eläinten kohtelusta ja asemasta.

Jos takavuosina eläinten oikeuksien puolesta kampanjoitiin lähinnä mustavalkoisten lentolehtisten voimin, ovat erilaiset uuden median ympäristöt mahdollistaneet yhteiskunnallisesti vaikuttavamman toiminnan.  Tämä tarkoittaa kahta eri asiaa: yhtäältä uutta teknologiaa, jonka avulla asioiden dokumentointi on entistä helpompaa, toisaalta kykyä käyttää sosiaalista mediaa.

Eläinaktivistit ovat pystyneet käyttämään mediajulkisuuksia huomattavan hyvin aikana, jolloin yhteiskunnallisesta julkisuudesta kilpailee valtava ammattiviestijöiden joukko. Tämä tarkoittaa yhtäältä viestin saamista valtakunnalliseen näkyvyyteen, toisaalta viestin näkyvyyttä sosiaalisen median hälinässä.

Median hallinta on ollut niin merkittävä muutos suhteessa suomalaisen eläinoikeusaktivismin alkuaikoihin 1990-luvulla, että helposti jää näkemättä, että kyseessä on myös jatkumo. Aktivistit olivat tottuneet anarkistisen organisaation kulttuurissa tee-se-itse-mediaan aikana, jolloin mediassa oli lähtökohtaisesti kyse vastaanottamisesta eikä tekemisestä. Tällaiset vastakulttuurit tulivat näin tarjonneeksi loistavat valmiudet ryhtyä käyttämään mediatyökaluja, jotka ”tekevät kenestä tahansa journalistin”.

Metapuheen katoaminen

Teurastamokuvat saivat välittömästi aikaan runsaasti keskustelua. Suurimmassa osassa puheenvuoroista eläinten kohtelu tuomittiin jyrkästi. Teurastamojen johto ja eläintuottajat taas pyrkivät selittämään osan menettelytavoista normaaleiksi, vaikka tuomitsivatkin ilmeiset laittomuudet.

Keskustelussa huomionarvoista oli se, mistä ei tällä kertaa puhuttu: aiheen vierestä. Tämä on näennäisestä itsestäänselvyydestään huolimatta merkittävä käänne. 1990-luvun tarhaiskujen yhteydessä julkinen keskustelu kohdistui lähinnä iskuihin itseensä.  Kun aktivistit sitten omaksuivat strategiakseen dokumentoinnin, reaktiot pyrittiin edelleen suuntaamaan sikaloiden ”kotirauhan rikkomisen” paheksumiseen – tässä osittain myös onnistuen.

Teurastamokuvien yhteydessä pyrkimys kääntää puhe ”keinoihin” vaikutti varsin ponnettomalta, eikä sillä näyttäisi olevan enää tosiasiallista kaikupohjaa. Tällaiset puheenvuorot jäivät joko sivulauseissa ilmaistun moralismin tasolle tai yleisemmin hämäriksi. MTK ilmoitti, että se ”ei hyväksy eläinsuojelulain vastaista eläinten kohtelua, mutta paheksuu laittomia salakuvauksia toimintatapana”. Maaseudun Tulevaisuus kysyi,  ”ajoiko Oikeutta Eläimille -yhdistys omaa vai eläinten asiaa”, pystymättä kuitenkaan selventämään, mikä eläinten asiasta erottuva yhdistyksen ”oma” asia edes olisi.

Keskustelun fokusoituminen itse asiaan näkyy myös siinä, minkälaiset asiantuntijat hallitsevat julkista puhetta. Asiantuntijakommentaattorit ovat nyt olleet lähtökohtaisesti eläinlääkäreitä. On selvää, että keskustelua on käyty nimenomaan eläinten hyvinvoinnista. Toki aktivistien tavoitteena on pakottaa asiaa kommentoimaan pikemmin lakeja säätävät poliitikot kuin lainsäädäntöä kommentoivat eläinlääketieteilijät.

Teurastamo kohteena

Vaikka salakuviin olisi jo totuttu, kuvaaminen teurastamoissa luo erilaisen poliittisen asetelman kuin kuvaaminen eläintuotantotiloilla. Tämä johtuu jo siitä, että eläintuotanto haluaa kaikkein tiukimmin hävittää näköpiiristä juuri tappamisen tapahtuman.

Mikä vieläkin tärkeämpää, teurastamojen ongelmien käsittely osoittaa selvästi kuluttajavaikuttamisen rajat. Aina kun ruoantuotantoon liittyviä epäkohtia tulee esiin, markkinoiden tapa vastata asiaan on kehittää erilaisia tapoja viestiä kuluttajalle laadullisen ”eettisen valinnan” mahdollisuudesta. Samalla vastuukysymykset selitetään reaktioiksi kuluttajien tahtoon.

”Eettisen kuluttamisen” symbolit voivat eläintuotannon tapauksessa sisältää todellisia tuotanto-olosuhteisiin liittyviä vaatimuksia (luomu) tai pelkkiä mielikuvia (”kotitilalta luonnollisesti”). Joka tapauksessa ne syntyvät tarpeesta vakuuttaa kuluttaja tuotantoeläimen hyvästä elämästä.

Tuotantoeläimen kuolemaan kuluttajan valta ei kuitenkaan ylety. Teurastussertifikaatteja tuskin tulee: ”kivuttomammin tapettu” -merkit jauhelihapaketissa tuskin olisivat samanlainen myyntivaltti kuin eläinten elämään liittyvät standardit, eivätkä ”laatujärjestelmät” vakuuta ylipäänsä.

Myöskään kuolemaan liittyvä mielikuvatuotanto ei toimi, ymmärrettävistä syistä. ”Wanhan ajan tapaan ammuttua sikaa” ei tule, koska mielikuvatuotantoon kuuluu nimenomaan teurastustapahtumasta vaikeneminen.

Kuluttajan vastuuttaminen kohtaa siis rajansa. Teurastamot eivät parane millään laadullisella valinnalla, joka kuluttajalle voitaisiin tarjota. Kun markkinoiden tavallinen strategia ei toimi, ainoa ”eettiselle kuluttajalle” jäävä mahdollisuus on jättää liha ostamatta.

Kuluttajan vastuuttamiseen perustuva markkinastrategia on näin kaivanut itselleen ansan. On valittava joko tehokas sääntely tai kuluttajavalintana lihatuotteista luopuminen, mikä on tietysti hankalaa ”eettisiä valintoja” korostavalle lihantuotannolle.

Mädät omenat vs. rakenteet

Kiinnostavin määrittelykamppailu käydään aina viimekätisestä moraalisesta syyllisyydestä. Kaikessa epäkohtien perkaamisessa kohdataan aina sama asetelma: epäkohdat voidaan lukea joko yksittäisten ”mätien omenoiden” syyksi tai vaihtoehtoisesti rakenteelliseksi ilmiöksi. Tässä tapauksessa kyse on joko yksittäisten piittaamattomien työntekijöiden toiminnasta tai tehotuotannon yleisemmästä logiikasta.

Teurastamojen johtajat syyttävät yksittäisiä työntekijöitä, joilla on ollut työhön ”väärä asenne”. Tämä ei tietenkään yllätä. Yksittäisten ongelmatapausten osoittaminen mahdollisimman näkyvästi ja tuomitsevasti on nimenomaan rakenteen itsepuolustusta. Myös julkisessa keskustelussa näyttää olevan houkutusta ajatella työntekijöitä sadisteina, joiden käytös paranee vain ympärivuorokautisella valvonnalla ja kovilla sanktioilla.

Eläinaktivistit ovat taas korostaneet toistuvasti, etteivät teurastamojen epäkohdat ole yksittäisten työntekijöiden syytä: pohjimmiltaan julmuudet johtuvat tehotuotannon vaatimuksista. Itse asiassa aktivistit ovat suorastaan alleviivanneet tätä yksittäisen työntekijän synninpäästöä.

Itse työntekijöiden edustajat, järjestäytyneet elintarviketyöläiset, eivät ole ottaneet asiaan kantaa yhtä ympäripyöreää tiedotetta lukuunottamatta. Ilmeisesti asia on hankala. He ovat ay-liikkeen toistuvasti kohtaaman ongelman edessä, jossa on valittava joko linnoittautuminen puolustamaan ”alan” intressejä tai työntekijöiden puolustaminen ottamalla henkisesti uutta orientoitumista vaativia askeleita. Tiedote mahdollisti tasapainoillen molemmat luennat.

Tässä tapauksessa kysymys kuuluu, omaksuvatko elintarvikealan työntekijät aktivistien tarjoaman luennan: materiaali tuo esille, miten sietämättömät tuotantotavoitteet tuottavat epäkohtia – sekä eläinten että työntekijöiden kärsimykseksi. Työntekijät tuskin haluavat työnantajien näkökulman tulevan täysin hallitsevaksi. Tämä merkitsisi työntekijöiden näkökulmasta askelta kohti tulevaisuutta, jossa tehotuotannon rytmi ei hidastu, mutta sen viereen rakennetaan jatkuva valvonta. Atrian johtaja puhui jo pysyvien kameroiden asentamisesta ”omaa valvontaa” varten.

Salakuvien tulkinnat

Salakuvat ovat tulleet osaksi politiikan tekemistä. Tämä on ymmärrettävää: entistä visuaalisemmassa ketterän median kulttuurissa potentiaalisesti katseelta turvassa olevat kohdat käyvät vähiin.  Eläintuottajat alkavat varmasti kokea pikku hiljaa tietynlaista panoptikon-efektiä: kameraa ei enää tarvita, koska se voisi olla missä tahansa.

On kuitenkin avoin kysymys, minkälaisia poliittisia merkityksiä kuvat ja valvova kamera lopulta saavat. Ennen kaikkea avoin kysymys on, kääntyvätkö ne tehotuotannon kritiikiksi vai selitetäänkö ne yksittäisten työntekijöiden kyvyttömyytenä ja tuotantolaitosten sisäisen valvonnan tarpeena.

Aktivistien tulkinnassa tehotuotanto tuottaa rakenteellisesti ongelmia, joita ei voi ratkaista ”hyvillä käytännöillä”, kun taas teurastamojen johtajat tekevät parhaansa kääntääkseen huomion yksittäisten työntekijöiden virheisiin.  Tehotuotanto olisi periaatteessa myös elintarviketeollisuuden työläisille retorisesti hyvin sopiva kritiikin kohde, mutta toistaiseksi työläiset eivät ole halunneet etsiä ainakaan julkisesti yhteistä retorista pintaa aktivistien kanssa.

Eläinaktivistien sanoma on valtavirtaistunut voimakkaasti 1990-luvun marginalisoinnin ja vähättelyn jälkeen. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, aktivistit pystyvät pakottamaan keskustelun itse asiaan lähes häiriöttä, mikä on uutta suomalaisessa keskustelussa. Samalla kuluttajat joutuvat miettimään omaa asemaansa tavalla, jota markkinapuhe ei kykene enää täysin ottamaan haltuun: jos teurastamot ovat julmia, ”eettisen lihan” valinta ei ole enää kuluttajan käsissä. Viime kädessä tullaan ongelmien eteen, joita voi hillitä vain kunnollisella lainsäädännöllä.

YTT Teppo Eskelinen on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkija.
YTM Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori.