Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas yrittää päivittää klassikkoteoksen nykyaikaan. Elokuva on kuitenkin liikaa kirjan rakastetuimpien kohtausten varassa, ja lopputuloksena on korni kavalkadi vanhanaikaista kerrontaa moderneissa kuvissa, jota edes hyvin tehdyt taistelukohtaukset ja mukiinmenevä näyttelijätyö eivät kanna.
Yhtä paljon kuin itse elokuvasta on kirjoitettu taakasta, jota Aku Louhimies koki Tuntematonta sotilasta tehdessä. Tämä on ymmärrettävää, nauttiihan Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ainutlaatuisesta klassikkoasemasta Suomessa.
Hienolta elokuva kieltämättä näyttää: rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty. Äänetkin ovat kohdallaan, venäläistankin vyöryminen maantietä pitkin kohti tai pommikoneiden lähestyvä hurina saa kylmät väreet kulkemaan katsojankin läpi.
Rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty.
Näyttelijätyö on myös laadukasta, ja lähes kaikki hahmot ovat kirjan lukeneelle tai Edvin Laineen elokuvaversion (1955) nähneelle tunnistettavia. Siitä huolimatta taistelujen tauottua katsojan valtaa nopeasti tylsistyminen, hämmennys ja vaivaantuminen. Mistä sitten kiikastaa?
Linna värikuvissa
Elokuvan juoni, tapahtumat ja dialogi etenevät teoksen tuntevalle tuttuja uria tasaisesti jauhavaa tahtia. Tapahtumia ja vuorosanoja on ilmeisesti lainattu myös vuonna 2000 julkaistusta Sotaromaanista, joka on lyhentämätön versio Linnan teoksesta.
Kolmannen Tuntematon-elokuvan (toinen elokuvaversio on Rauni Mollbergin ohjaus vuodelta 1985) tekemistä onkin perusteltu sillä, että yhä harvempi on lukenut kirjan tai nähnyt aiemmat elokuvat.
Ongelma vain on se, että elokuva yrittää kantaa kirjan tunnetuimpien kohtausten varassa, joihin kohdeyleisöllä ei kuitenkaan ole mitään kosketusta tai tunnesidettä. Esimerkiksi sanavalmiin Hietasen (Aku Hirviniemi) sutkautukset, joita Vanhala (Hannes Suominen) toistelee hihitellen, saattavat vielä herättää Tuntematon-veteraanissa nostalgisen mielihyvän, mutta ne jättävät kylmäksi katsojat, joille elokuva on ensikosketus teokseen.
Miksi hahmojen kemia ei puhuttele ja viettele yleisöä? Kirjan henkilöt taitavat valitettavasti olla liian yksipuolisia nykykatsojalle.
Henkilögalleria muotoutuu turhan selkeästi kaikista ihmisryhmistä tunnistettavista rooleista ja niiden yhdistelmistä, kuten äänekäs vitsailija ja hiljainen myötäilevä ihailija -parivaljakosta. Ongelma ei ole näiden roolien läsnäolo vaan niiden stereotyyppisyys ja turhan selkeä tuputtaminen katsojalle klassikkoaineksena.
Yhtä lailla Tuntemattoman kuolemattomat hokemat, kuten ”Mää ole hiilest tehty ahvena!” tai ”Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä” kaikuvat kuluneina. Elokuva taitaa paljastaa sen, mikä kansainvälisen lehdistön kirja-arvosteluissa on huomattu aikoja sitten: Tuntematon sotilas on täynnä ongelmia, kuten ylitsevuotava henkilögalleria, yliampuvat kliseiset kuvaelmat ja dialogin luonnottomuus.
Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa.
Kirjallisuuden saralla Tuntematon ei ehkä vedä vertoja klassikkokirjallisuudelle, mutta Tuntemattoman suosio Suomessa ei perustukaan sen kuvaukseen ihmiselämän kohtaloista historian suurissa mullistuksissa. Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa sodasta, joka käytiin Euroopan reuna-alueella osana toista maailmansotaa.
Hämmennyksestä vaivaantumiseen
Juoksujalkaa toisiaan seuraavista sutkautuksista vielä selvitään ihmettelemällä, miksi joku puhuu noin luonnottomalla tavalla, mutta elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset ovat jo liian kiusallisia. Vaikka sotilaat varmasti keksivät ajanvietettä rintamalla asemasodan aikana, niin turhan monet laulukohtaukset eivät onnistu välittämään uskottavalla tavalla hetken vilpitöntä iloa keskellä sodan kurjuutta. Mieleen tulee pikemminkin fantasiaseikkailujen lauleskelevat satuhahmot kuin sodan fyysisesti ja psyykkisesti runtelemat miehet.
Edes kirjan unohtumattomimpiin tapahtumiin lukeutuva kiljukänni-kohtaus Mannerheimin 75-vuotispäivänä ei oikein aukea katsojalle. Epäselväksi muun muassa jää, miksi Koskela tirvaisee upseeria päällystön korsussa. Syynä saattaa olla elokuvan edellyttämä nopeatempoisuus – runsas henkilögalleria ja neljän vuoden sotatapahtumat rintamalla ja kotona yritetään puristaa kolmeen tuntiin. Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.
Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.
Elokuvassa on myös kourallinen irralliseksi jääviä lyhyitä kohtauksia, jotka olisi ehdottomasti pitänyt karsia muutenkin pitkästä elokuvasta. Parhaasta esimerkistä käy kohtaus elokuvan loppupuolella, jossa Rokka nostaa sadunomaisessa metsässä jäniksen syliinsä silitettäväksi. Jo sinällään turha kohtaus lipsahtaa absurdiksi, kun Rokka on vain hieman aiemmin omin päin lahdannut joukkueellisen venäläisiä ja epäinhimillistänyt vihollisen keskustelussaan Hauhian kanssa.
Elokuvan sankari vertautuu lähinnä – ilmeisesti tahattomasti – trillerielokuvan klassikkopahikseen Norman Batesiin, joka Alfred Hitchcockin Psykossa katselee kylmäveristen murhien jälkeen kärpästä kädellään näyttääkseen, että ei tee pahaa edes eläinkunnan pienimmille.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ongelmana ovat kirjan omat aivopierut, kuten kokeneen ja miehistön kunnioittaman kapteeni Kaarnan käsittämätön itsetuho hänen kävellessään pistooli pystyssä suon yli vihollisrintamaa kohti.
Realismi löytyy lopussa
Louhimiehen elokuva löytää oikeastaan oikean sävyn vasta loppumetreillä, kun se kuvaa voitokkaan hyökkäyssodan kääntymistä nopeasti syveneväksi tappiokierteeksi. Mielivaltaisesti perääntyvää miehistöä ampuva everstiluutnantti ja Rokan murtuminen sodan lopun helvetillisissä tykistökeskityksissä antavat elokuvalle sitä paljon mainostettua realismia, mikä sodassa ilmenee sietämättömänä inhimillisenä kärsimyksenä.
Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita.
Tämä on elokuvan kansainvälisesti parasta antia, mutta valitettavasti puolituntinen vajaan kolmen tunnin elokuvasta ei taida riittää. Esimerkiksi kesällä ilmestynyt Dunkirk-elokuva piinaa katsojaa sodan hyytävällä kauhulla koko kaksituntisensa ajan. Elokuvat painivat tietenkin eri budjettisarjassa, mutta se ei valitettavasti taida riittää myyntiargumentiksi kansainvälisesti.
Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita. Louhimiehen elokuvan kohtaloksi koituu turhan suuri kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan, joka on klassikkoasemansa ansainnut sotakriittisellä asevelifiilistelyllä, mutta painii ylitsepääsemättömien kirjallisten ongelmien kanssa.
VTM Isak Vento on väitöskirjatutkija Helsingin ylipiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta-lehden avustava päätoimittaja.
Isak Venton arviointiin on pääosin helppo yhtyä – semminkin kun eräs hänen esiin nostamansa epäkohta on aivan ”suomalaisen elokuvan helmasyntejä” eikä vain tämän elokuvan rasite.
Aika moni isollakin budjetilla tuotettu suomalaiselokuva on kärsinyt juuri siitä, että teoksesta on tullut vain jonkinlaista ”kirjan kuvitusta” eikä niinkään elokuvaa. On siis tyydytty vain juoksuttamaan kirjan mehevimmät kohtaukset mekaanisesti peräjälkeen, mutta mitään erityisempää elokuvallista henkeä ei kokonaisuuteen ole yritettykään puhaltaa. Eikä välttämättä ole viitsitty miettiä sitäkään, avautuvatko nuo kaikki yksittäiset kohtauksetkaan sellaisille katsojille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet – ja näin siis hankkineet itselleen lisätietoja.
Yksi anakronistinen lapsus Venton tekstiin kuitenkin sisältyy. Vaikka Rokan jänis-kohtaus sinänsä meneekin ehkä vähän överiksi, on kohtauksen tarkoituksena käsittääkseni juuri viitata sodan absurdiuteen.
Sinänsä nuo Rokan aiemmat teot – siis venäläisjoukkion ampuminen ja vihollisen epäinhimillistäminen puheiden tasolla – eivät olleet tuon ajan kontekstissa mitenkään epänormaaleja, vaan hyvinkin normaalia ja jopa suositeltavaa menettelyä. Ei pidä ruveta tunkemaan 2010-luvun käytöskoodeja 1940-luvun alun olosuhteisiin.
Pateettista panettelua. Upea suomalaiselokuva kyseessä, eikä siitä pääse mihinkään. Viisi tähteä ja papukaijamerkki.
Olen samaa mieltä. Elokuva on ihan hyvä ja sitä pitäisi tarkastella elokuvana ilman mitään Suomi 100 v. kriittisiä silmälaseja. Sehän nyt on selvä, että jatkosodasta kertova elokuva ei ole oikea tapa juhlistaa Suomen itsenäisyyttä, mutta elokuvana Louhimiehen Tuntematon sotilas lyö kirkkaasti esim. Laineen version.
”Elokuvan sankari vertautuu lähinnä – ilmeisesti tahattomasti – trillerielokuvan klassikkopahikseen Norman Batesiin, joka Alfred Hitchcockin Psykossa katselee kylmäveristen murhien jälkeen kärpästä kädellään näyttääkseen, että ei tee pahaa edes eläinkunnan pienimmille.” Ei, vaan ne ötökät, kärpäset perhoset sun muut (sukeltelevat lapset) on matkittu Malickin Veteen piirretystä viivasta
Hupaisa teksti. Tyylilajina kai ontuva satiiri. Todistaa ainakin sen, että amatöörien ei kannata yrittää tehdä leffa-arvostelua.
Nyt täytyy sanoa, että olen arvostelun kanssa täysin eri mieltä. Louhimiehen Tuntematon on elokuva, joka ehdottomasti kannatti tehdä!
Uudessa versiossa päästään tasolle, joka puhuttelee nykykatsojaa. Luonto on vahvasti läsnä. Aivan erinomaisen kontrastin sodan julmuuksiin tuo Rokan ja metsäjäniksen kohtaaminen. Miesten ilmeet, eleet, äänenpainot välittyvät vähäeleisen tehokkaasti – näin myös kotirintaman naisten. Erityisesti Paula Vesala roolissaan on uskottava.
1950-luvulla aika ei ollut vielä kypsä sisällissodan käsittelylle. Koskelan roolihahmon myötä tulee hienosti esille, kuinka rikki revennyt kansa tosiaan kokosi rivinsä yhteen erimielisyyksistä huolimatta.
Tyhjä olo tuli itsellenikin elokuvan nähtyäni, mutta aivan eri syystä kuin arvostelun laatijalla. Hienoa, että sodan reaalisuus näytetään myös uusille sukupolville. Huumori puri erityisen hyvin 13-vuotiaan poikaani, joka juuri letkautusten takia halusi nähdä elokuvan. Ainoa asia, joka poikaa hämmensi, oli se, että sodan historialliset faktat – ajankohdat ja taistelupaikat – eivät olleet vielä opiskeltuna ja se alkuun vaikeutti elokuvan seuraamista.
Suosittelen kaikille suomalaisille elokuvan katsomista!
Upea elokuva! Yleisöennätyksistä päätelleen monikaan ei joutunut ”tylsistymään, hämmentymään ja vaivaantumaan”.
Mietin tässä mikä yhdistää Toini Havun, Juho Typön ja Isak Vennon murska-arvosteluja. Lieneekö Tuntematon ”turha” siksi, että se ei ole sitä mitä kriitikko olisi kulloinkin halunnut sen olevan? Yksi kaipaa Runebergia, toinen anakronismia nykypäivän trendikkäisiin puheenaiheisiin, kolmas ilmeisesti Mollbergia?
Irralliset lyhyet tuokiokuvat kyllä huomasin itsekin. Iloksenne voin kertoa että filmimateriaalista koostetaan myös neliosaista TV-sarjaa, jossa pupunsilittelykin saattaa aueta syvällisemmin.
Logiikan kukkasia: ”Kuolemattomat hokemat” ”kaikuvat kuluneina” nykykatsojille, joille tämä uusin on ensikosketus teokseen? Kansainvälinen lehdistö tunnistaa parhaiten ”dialogin luonnottomuuden”? ”Realismia” on vasta se kun miehet alkaa olla ihan loppu ja sota siirtyy viimeiseen ankaraan perääntymis- ja torjuntataisteluvaiheeseen?
Tämä viimeinen helmi sen sijaan on jo todella noloa tietämättömyyttä. Lainaan koko kappaleen: ”Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ongelmana ovat kirjan omat AIVOPIERUT, kuten kokeneen ja miehistön kunnioittaman kapteeni Kaarnan käsittämätön itsetuho hänen kävellessään pistooli pystyssä suon yli vihollisrintamaa kohti.”
Kaarnan esikuva, jääkärikapteeni Toivo Kärnä, toimi Linnan komppanianpäällikkönä välirauhan aikana. Arvoisa kriitikko on hyvä ja sivistää itseään jottei tarvitse enää aivopiereskellä:
https://jyvaskyla.senioriyhdistys.fi/@Bin/175280/Linna.pdf
Jos kirjan pohjalta tekee elokuvan niin miksi alkuperäistä kirjasta ei saisi elokuvasta tunnistaa? On tavallisempaa että tehdessä kirjan pohjalta elokuvaa, muokataan kirjan tekstiä niin paljon ettei niitä edes tunnista elokuvaa katsottaessa. Näiden muokkausten lopputuloksena elokuvat ovat järjestään huonompia kuin itse kirja.
Tästä Isak Venton arvostelusta tulee tunne että kuinkahan hyvin hän tuntee kohteen josta arvostelu on tehty? Uusin elokuva on sentään taidettu käydä katsomassa, ”Sotaroomaania” ei kyllä ole luettu – se tuodaan esiin sentään ihan omatoimisesti. Minkä verran aikaa on siitä kun Linnan Tuntematon sotilas on luettu vai tapahtuuko referointi aiempien filmatisointien pohjalta? Suosittelen myös ”Täällä Pohjantähden alla” trilogian lukemista niin se Koskelan suorittama upseerin tirvaisukin aukeaa paremmin sitten ”kriitikolle”. Tai miksi kohtaus Koskelan tilan piirongilla olevasta kolmesta valokuvasta oli itselle yksi elokuvan voimakkaimmista.
Syy miksi tämän tähän arvosteluun törmäsin ja miksi sen ala-arvoisuuden vuoksi sitä kommentoin on arvostelussa mainittu Dunkirk. Se tuli nyt vuokraelokuva levitykseen ja katsottuani sen tein netin hakukoneella haun ”dunkirk vs. tuntematon sotilas”. Hakutuloksissa tuli sitten linkki tähän arvosteluun. Olin odottanut Dunkirk elokuvalta paljon kun se oli saanut IMDb:n pisteiksi 8.2 . Katsottuani Dunkirkiä ja odotettuani 1h46min että milloinhan elokuva oikein alkaa kunnolla niin se loppuikin sitten. En muuten ihmettele jos Isak Ventosta Dunkirk on tuntunut kahden tunnin pituiselta, niin tylsä se oli.
Kun Dunkirkiä käytettiin vertailukohtana sodan paskamaisuudesta ja kauhuista paremmin kertomaan kuin Louhimiehen Tuntematon sotilasta niin se rupesi väkisinkin vähän närästämään – ihan oikeasti. Ja samalla sai nostamaan hattua sille mitä jälkeä Louhimies sai aikaan seitsemällä miljoonalla versus Dunkirkin 100 miljoonaa. Elokuvat painivat aivan eri sarjoissa, Tuntemattoman sotilaan viedessä pelin 6-0. Varmaan kyllä hieman sinivalkoisten lasien läpi katsottuna mutta elokuvilla on oikeasti selkeä laatuero. Samalla se saa myös toivomaan että Tuntemattoman sotilaan kansainvälinen jakelu onnistuisi, tämä elokuva ansaitsisi ihan syystä menestystä myös Suomen rajojen ulkopuolella.
Ja vielä siitä pupujussi kohtauksestakin: se löytyy myös Linnan kirjasta, ei ole Louhimiehen & co keksimää. Vähän erilaisena se on kirjassa mutta löytyy siitä kuitenkin…
Tekstistä käy rivien välistä ilmi, että kirjoittaja ei ole lukenut ”Tuntematonta”. Itse luin noin 15-vuotiaana tyttönä sen parilla istumalla, koska en pystynyt lopettamaan kesken. Romaanihenkilöiden järkyttävät kohtalot veivät täysin mukanaan. Toki tietäen, että vastaavaa tapahtui oikeasti oikeille ihmisille, mutta hyvin eläviltä ne henkilöt kirjassakin tuntuvat. Linnan kirjojen heikkous on mielestäni naisten merkillinen kuvaaminen. Toinen se, että todentuntuisuus hämärtää sen että kyse on romaaneista eikä dokumenteista.