Helsingissä romanit jäivät vaille suojaa toistuvasti pakkasöinä, koska kaupungin mukaan hätämajoitus kuuluu vain helsinkiläisille ja tilapäisen suojan tarpeessa oleville. Millainen ja kuinka hallinnoitu elämä on arvokasta ja suojelun arvoista?
Vastaaminen toisen kärsimykseen yrityksillä helpottaa hätää on inhimillisyyden keskiössä. On tavattu ajatella, että kun kohtaamme toisen hädän, on luonnollista – meihin ihmiseläimiin syvälle piirrettyä – että auttamishalumme herää.
Toisten auttamisen ja sen järjestäytyneen muodon, humanitarismin, on nähty idealistisesti pohjaavan käsitykseen kaiken elävän haavoittuvaisuudesta ja perustuvan ajatukselle yhteisestä ihmiskunnasta, joka on sidottu yhteen heikkoudessaan ja avuntarpeessaan.
Moraalifilosofit ovat kuitenkin todenneet, että mitä lähempänä meitä (niin kulttuurisesti, poliittisesti, ajallisesti ja fyysiseltä sijainniltaan) ja ylipäätään kuta kaltaisiamme kärsijät ovat, sitä voimakkaampi on auttamisen tarve.
Auttaminen onkin aina valtaa ja hallintaa.
Auttaminen onkin aina valtaa ja hallintaa, joka usein kiteyttää ihmisyyden hierarkkisen järjestelmän. Näitä ajatuksia olen pyöritellyt väitöskirjassani, jota puolustan ensi kesänä. Siinä pohdin humanitaaristen tunteiden ja suojeltavan elämän käsitysten historiallista rakentumista sekä kärsimyksen kuvien asemaa ja käyttöä nykyisen kansainvälisen politiikan yhteyksissä.
Kuka ansaitsee apuamme?
Viime viikkoina keskustelu siitä, ketä pitää auttaa – tai pikemminkin siitä, ketä ei tarvitse tai edes pidä auttaa – on käynyt kuumana, kun Helsingin kaupunki eväsi tänä talvena romanikerjäläisiltä pääsyn hätämajoitukseen, suojaan 25 asteen pakkaselta.
Kaupunki ja apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty (kok.) ovat perustelleet romanien pakkaseen jättämistä sillä, että hätämajoitus kuuluu vain helsinkiläisille ja tilapäistä suojaa tarvitseville. Koska romanien majoitustarve on toistuva – he ovat totaalisesti vailla suojaa – ei heitä voida myöskään hätämajoituspykälän varassa auttaa.
Kyse ei siis ole siitä, voisimmeko auttaa näitä ihmisiä, vaan siitä, että laki estää tietyn ihmisryhmän auttamisen. Kaikkia hädänalaisia ei siis samalla intensiteetillä auteta; toisten ryhmien (heidän hätänsä määrästä tai laadusta riippumatta) ei nähdä ansaitsevan samaa suojelua kuin toisten.
Toisten ryhmien ei nähdä ansaitsevan samaa suojelua kuin toisten.
Auttamisen ohella myös ulossulkemiset avun – ja viime kädessä ihmisyyden tai arvokkaan elämän – piiristä ovat humanitarismin keskiössä. Tämä tulee selkeästi esiin myös humanitarismin ja ihmisen suojelun historiaa tutkittaessa.
Kun ajatuksia ihmisten oikeuksista elämän suojeluun ja ihmisoikeuksiin lännessä valistusajalla kaavailtiin, ei keskusteltu muiden kuin kristittyjen valkoisten miesten oikeuksista. Eriuskoisia, toisen rotuisia saati naisia ei näissä pohdinnoissa huomioitu.
Kuuluminen suojelua ansaitsevaksi koetun elämän piiriin on aina ollut kulttuurisesti muotoutunutta, kiinni ajassaan, sen arvoissa ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä.
Pikkuhiljaa ja asteittain käsitykset arvokkaasta elämästä, jonka suojelu, pelastaminen tai edes kärsimyksen lievittäminen on merkityksellistä, ovat laajentuneet. Orjien kärsimyksestä ja oikeuksista, ja näin ollen myös heidän ihmisyydestään, alettiin laajemmin puhua vasta 1800-luvulla.
1800-luvun lopulla Kansainvälinen Punainen Risti ja Geneven sopimus syntyivät ajatuksesta, että sotilaita ja muita sotien uhreja pitäisi tai voisi neutraalisti, puoleen katsomatta auttaa ja sodalle luoda yhteisiä sääntöjä. Katseemme lävisti laajasti entisten siirtomaiden asukkaiden kärsimyksen vasta toisen maailmansodan jälkeen siirtomaajärjestelmän alettua murentua.
Nyt keskustelemme sukupuolten tasa-arvosta, sukupuolivähemmistöjen oikeuksista, jopa muunlajisten eläinten oikeudesta suojeluun, joskus jopa oikeuksiin. Kuuluminen suojelua ansaitsevaksi koetun elämän piiriin, ryhmään, jonka elämä ylipäätään nähdään avun tai oikeuksien arvoisena, on aina ollut kulttuurisesti muotoutunutta, kiinni ajassaan, sen arvoissa ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä.
Nykyisin kansainvälinen humanitaarinen koneisto keskittyy pääsääntöisesti kaukaisten, omiamme kehittymättömämmissä oloissa tai sodan jaloissa kärsivien olojen parantamiseen. Se mobilisoi tunteitamme mielikuvilla, joiden keskiössä ovat epäpoliittiset ja viattomat olosuhteiden uhrit.
Järjestöjen kuvissa usein lapsi anoo passiivisesti armoamme, ja kuvan päälle graafikko on muotoillut sopivan vetoavan ja meitä hyväosaisempia puhuttelevan tekstin: ”sinun apuasi tarvitaan”, ”sinä voit tehdä muutoksen” – olet moraalinen toimija, liikutu toisen hädästä ja anna rahaa hyvään tarkoitukseen.
Tällaisen kuvaston ideaaliuhri on tyypillisimmillään omaan tilanteeseensa syytön, passiivinen, mielellään voimaton ja vallaton; lapsi tai muuten epäpoliittisena ja historiattomana kuvattu ja koettu nainen tai vanhus; sellainen, jonka voidaan ajatella olevan syytön omaan kärsimykseensä.
Myötätuntoa ei tämän vuoksi tavata herätellä vaikkapa kriisialueiden ”sotilasikäisten” miesten kuvilla, sillä heidät mielletään helpommin osallisiksi, jopa syyllisiksi, omaan tilanteeseensa. Ainakin heidät nähdään kyvykkäinä itse parantamaan olosuhteitaan.
Samalla tavalla ajattelemme myös meitä lähempänä sijaitsevasta kärsimyksestä ja avuntarpeesta. Moni järkeilee kylmästi, että vaikkapa narkomaanin tai alkoholistin auttaminen on turhaa, tai ainakin vähemmän tärkeää, kuin sairaan lapsen olojen kohentaminen.
Hyväntekeväisyyteen ja lahjoituksiin perustuvassa järjestelmässä on riskinä, että apua saavat vain sympaattiset ryhmät.
Tämän valikoivan luonteemme vuoksi toisten ihmisten kärsimyksen helpottaminen ja auttaminen on hyvinvointiyhteiskunnissa pyritty järjestämään niin, että apu perustuu tarpeelle ja ihmisarvoon. Hyväntekeväisyyteen ja lahjoituksiin perustuvassa järjestelmässä on riskinä, että apua saavat vain sympaattiset ryhmät.
Omaan ahdinkoonsa osallisena nähdyn kärsijän auttaminen voidaan kokea jopa yhteiskunnallisesti turhana, jos sen nähdään johtuvan kärsijän hedonistisesta toiminnasta ja moraalittomasta luonteesta. Kaavailuja siitä, miten vääränlaiselta sairaalta voitaisiin evätä hoito, kuulee tämän tästä.
Haluamme avunsaajien olevan paitsi kaltaisiamme, myös hyveellisiä, kiitollisia ja nöyriä. Ärhentelevä ja huonoa elämää elänyt päihteidenkäyttäjä ei useimmille meistä näyttäydy kaltaisenamme, sääntöjä noudattaneena, normin mukaisena yhteiskunnan jäsenenä, miellyttävänä ja moraalisesti ylevänä, saati yhteiskunnan kannalta tuottavana, hyödyllisenä yksilönä.
Haluamme avunsaajien olevan paitsi kaltaisiamme, myös hyveellisiä, kiitollisia ja nöyriä.
Tapaamme yhä enenevissä määrin ajatella, että pärjäämisemme on omissa käsissämme ja henkilökohtaiset ratkaisumme, jopa moraalinen luonteemme ja laatumme – hyvyytemme – ovat avainasemassa pärjäämisessä.
Tällöin työttömät näyttäytyvät laiskoina, sairaat ja vammaiset heikkoina ja oravanpyörän kyydistä pudonneet väärän tien valinneina vapaamatkustajina. Vain heikko, laiska, sopeutumaton tai tyhmä kärsii nyky-yhteiskunnassa.
Ajattelun takaa paistaa kapitalistis-individualistinen usko siihen, että kunhan vaan hallinnoimme elämämme oikein, elämme säädyllisesti, yritämme kaikkemme, menestymme työssä, olemme riittävän raittiita, käymme salilla, tarkkailemme verenpainettamme, syömme oikein ja vieläpä kulutamme huolella, kohtalomme on omissa käsissämme; olemme suojassa kärsimykseltä ja kurjuudelta.
Myös vakuutusyhtiöiden toiminta perustuu tämän kaltaiseen ajatteluun: kunhan olet pysynyt ruodussa, et ole erehtynyt heikkouttasi sairastumaan tai viettämään todistetusti tuomittavaa elämää, korvaamme vahingon.
Uusliberaali ihannekansalainen kuolee hyvässä kunnossa hyödyttäen taloutta viimeiseen hengenvetoon.
Uusliberaali ihannekansalainen kuolee hyvässä kunnossa hyödyttäen taloutta viimeiseen hengenvetoon ja jättääpä vielä taakseen miellyttävän näköisen kalmon, joka mahtuu tavallisen kokoiseen krematorioon. Yhteiskunnallinen järjestelmämme – ja nykyinen uusliberalistisen eetoksen kyllästämä ajattelu – siis määrittää voimakkaasti sitä, kenet näemme ideaaliautettavina, ja kenet useimmat jättäisivät kernaasti oman onnensa nojaan.
Uusliberaalisen auttamisen politiikkaa
Ennennäkemättömän vauraassa ajassamme törmääkin usein suoriin argumentteihin siitä, että joitakuita ei voida, ei saa tai ei pidä auttaa, vaikka auttaminen sinällään ei olisi materiaalisten tai taloudellisten resurssien suhteen mahdotonta tai edes vaikeaa.
Enää esimerkiksi emme voi valtiona kehitysyhteistyön kautta auttaa kaukaisia avuntarpeisia samalla tavalla kuin ennen, sillä nykyhallituksemme katsannossa nämä rahat on yhä tarkemmin valjastettava maamme taloudellisen kilpailukyvyn kasvattamiseen. Meidän yltäkylläisyytemme turvaaminen on tärkeämpää kuin kaikkein heikoimpien rokotusohjelmat tai puhdas vesi. Globaalin talousjärjestelmän heikoimmille aiheuttamaa kurjuutta ei voida enää globaalisti paikata, koska meidän täytyy voittaa heikot omassa pelissämme.
Monet argumentoivat myös, että sotaa pakenevia ja parempia elinoloja lännestä etsiviä pakolaisia ei voida tai pidä auttaa, sillä heidän invasiivinen hyökynsä kaventaa meidän (todellisuudessa ennennäkemättömän leveäksi paisunutta) leipäämme ja lisäksi vieläpä joidenkin mielestä vaarantaa myyttisen kulttuurisen (jopa rodullisen) puhtautemme, meidän järjestelmämme ja elämänmuotomme.
Toisin sanoen usein autamme kernaasti vain silloin, kun koemme jollain tapaa itsekin hyötyvämme auttamisesta, tai silloin kun koemme että auttaminen ei vaaranna omien (valtavan paljon suurempien) tarpeidemme tyydyttymistä tai vallitsevaa poliittista järjestelmää.
Tästä samasta juuresta kumpuava ajattelu tulee räikeästi esiin juuri Helsingin kaupungin antamissa perusteluissa, miksi hätämajoitusta ei romaneille voitu talven paukkupakkasissa maamme pääkaupungissa tarjota.
Nurjaa suhtautumista romanien kerjäämiseen ei voida erottaa vuosisataisesta suhtautumisesta romaneihin.
Romanikerjäläiset eivät näyttäydy kiitollisina, tilaansa osattomina ja viattomina kärsijöinä, vaikka ovatkin erittäin syrjitty ihmisryhmä, kiistämättömästi äärimmäisen heikossa asemassa ja vailla turvaa.
Suhtautuminen romanien kerjäämiseen ja heidän avuntarpeeseensa on koko ilmiön olemassaolon ajan ollut Suomessa yleisesti varsin kielteistä. Passiivisena näyttäytyvä kuppi kourassa kadulla istuminen ei näyttäydy tuottavana ja siksi se on ärsyttänyt monia ahkeria työssä käyviä ihmisiä, jotka siistit puvut päällään työskennellen tuottavat ideoita innovaatioyhteiskunnan tarpeisiin.
Romanien yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen on tuotu toistuvasti esiin. Vuonna 2010 silloinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) jopa vetosi, että kansalaiset lopettaisivat rahan antamisen kerjäläisille rikollisuuden takia, ja päätteli että ongelma ratkeaisi (tai ainakin siistiytyisi ulos näköpiiristämme joidenkin muiden katuja roskaamaan), kun kaikki lopettaisivat almujen antamisen.
Nurjaa suhtautumista köyhyyden ikävästi silmiemme alle tuoneeseen romanien kerjäämiseen ei voida myöskään erottaa vuosisataisesta suhtautumisesta tähän heikossa asemassa olevaan ja syrjittyyn maattomaan kansaan. Myös oma romanivähemmistömme on edelleenkin monin tavoin syrjitty ja kieroon katsottu kansanosa.
Pitkään historiaan pohjaava, rodullistettu ajatus romanien heikommasta moraalisesta luonteesta, rikollisuudesta ja jopa alemmasta ihmisyydestä, ja näin ollen siis vähentyneestä oikeudesta apuun ja suojaan, istuu vahvassa. Ei siis vain Romanian ja Bulgarian valtioiden syrjivissä käytännöissä, vaan myös meidän suomalaisten mielissä ja käytännöissämme.
Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä suorastaan rasistinen ajattelu paistaa läpi myös Helsingin kaupungin päätöksestä ja käytännöstä hätämajoituksen suhteen.
Millainen ja kuinka hallinnoitu elämä on arvokasta ja suojelun arvoista?
Lopulta palaammekin ajatukseen siitä, millainen ja kuinka hallinnoitu elämä on arvokasta ja suojelun arvoista. Monen mutkan kautta vastaus vaikuttaa olevan se, että pääsääntöisesti apua ansaitsee vain kaltaisemme (tai sellaiseksi koettu) ihminen tai ihmisryhmä, siis sellainen, joka on muotoutunut oikealla tavalla vallitsevan yhteiskunnan arvojen suhteen. Uusliberalistisen ideologian läpitunkemassa nyky-yhteiskunnassa se arvo on tuottavuus.
Lopulta me haluamme auttaa itseämme. Pohjimmiltaan näyttääkin siltä, että haluamme auttaa sitä järjestelmää, joka meidät on kaltaisekseen, osaksi omaa agendaansa sosiaalistanut: uusliberalistista talousjärjestelmää.
