Taloudellinen niukkuus ja asiantuntijavallan kasvu ovat ajaneet puoluepolitiikan ideologiseen tyhjyyteen.
Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.
Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.
Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.
Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä
Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.
Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.
Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.
Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.
Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.
Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.
Suomalaisten yleispuolueiden perintö
Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.
Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen Puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.
Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.
Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.
Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.
Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan
Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.
Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.
Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.
Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.
Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.
Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?
Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.
Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin. Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan. Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.
Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.
Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.
Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.
Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.
Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.
Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.
Vaikenemalla vaalivoittoon
Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.
Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.
Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.
Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.
Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.
HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.
Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash
