Kuka saa sosiaali-ja terveyspalveluiden niukkenevien resurssien todellisuudessa apua ja kuka jää niin sanotusti rannalle ruikuttamaan? Tässä ajassa vaatimisosaamisesta voi muotoutua entistä merkittävämpi kysymys siinä, millä tavalla esimerkiksi hoitoa voi saada tai vastaavasti taitamaton jäädä ilman.
Sosiaali-ja terveyspalveluista ja ennen kaikkea niiden riittävyydestä on oltu huolissaan pitkään. Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa universaali sosiaaliturva on ollut perinteisesti olennainen yhteiskuntia kantava voima. Julkisia palveluita on Suomessa tällä hallituskaudella kuitenkin leikattu merkittävästi.
THL:n asiantuntijoiden mukaan hallituksen esittämät toimet kasvattavat tuloeroja ja köyhyysriskiä merkittävästi vuoteen 2027 mennessä. Paitsi julkisia palveluita myös kansalaisjärjestöjen taloudellisia toimintaedellytyksiä on leikattu kovalla kädellä. Yhteiskunnallisena haasteena kyse ei kuitenkaan ole pelkistä taloudellisista reunaehdoista vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia arvovalintoja tehdään ja millaisia poliittisia ratkaisuja priorisoidaan. Turvataanko esimerkiksi kansalaisten perusoikeudet ja niitä tukevat palvelut, kuten koulutus ja sosiaaliturva? Vai ajatellaanko, että on yksilön vastuulla huolehtia omasta hyvinvoinnistaan?
Yksilön näkökulmasta kriittiseksi kysymykseksi voi muotoutua se, mitä pitää tietää, jotta saa oikeita palveluita. Mitä pitää osata tehdä, että oman tai läheisen asian hoitaminen etenee? Jos jotakin, niin ainakin pitää osata vaatia.
Sosiaali- ja terveysministeriön keväällä 2025 sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille toteuttamassa priorisointiperiaatteita käsittelevässä kyselyssä enemmistö ajatteli, että vaatimalla voi saada parempaa hoitoa ja palvelua. Käytännössä asia on ollut tiedossa, mutta nyt se on myös selvitetty. Näkökulma on kuitenkin jäänyt yllättävän vähälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Entäpä jos ei asiakkaana tai potilaana tiedä, mitä vaatia? Tai mitä jos ei osaa etsiä tietoa siitä, miten kuuluisi toimia?
Riittävätkö voimavarat?
Marja-Liisa Honkasalo, Leila Jylhänkangas ja Anna Leppo kirjoittavat toimittamansa teoksen Haavoittuva toimijuus (2022) johdannossa, kuinka nykyisissä yhteiskunnallisissa keskusteluissa inhimillinen hauraus saattaa tulla nähdyksi heikkoutena ja kyvyttömyytenä kantaa vastuuta. Hyvinvoinnin turvaamista on siirretty entistä enemmän markkinoiden tai yksilöiden itsensä vastuulle. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa pärjää.
On jo entuudestaan tiedossa, että kaikki eivät hae heille kuuluvia sosiaalietuuksia tai palveluita. Kansalaiset eivät tiedä oikeuksistaan etuuksiin tai monimutkaisuus tekee etuuksien hakemisesta hankalaa. Esimerkiksi hakeminen saatetaan kokea liian vaivalloiseksi. Vaihtoehtoisesti hakemuksesta saatuun virheelliseen kielteiseen päätökseen ei jakseta hakea oikaisua. Tuuli Paukkerin ja Tuomas Matikan tutkimuksessa (2016) henkilökohtaisen informaatiokirjeen ja hakulomakkeen saaminen postissa vaikutti merkittävästi takuueläkkeen hakemiseen. Takuueläkkeitä haettiin enemmän, kun asiasta tuli ilmoitus kotiin.
Kun etuja jää joko tiedon tai voimavarojen puutteessa hakematta, taloudellinen tilanne vaikeutuu. Se taas vaikuttaa laajasti hyvinvointiin ja esimerkiksi perheiden jaksamiseen.
Palvelua tarvitsevat eivät toisin sanoen ole samalla viivalla. Toiset osaavat paremmin kuvata tilanteensa kuin toiset. Toisia neuvotaan enemmän kuin toisia. Heli Tiirolan, Leena Leinosen ja tutkimusryhmän mukaan osassa tilanteista voi myös sosiaalityöntekijöiden mukaan seurata sarja toisiinsa vaikuttavia ongelmia.
Tällaisessa ketjureaktiossa etuuksia voi jäädä niin hakematta kuin saamatta. Kun etuja jää joko tiedon tai voimavarojen puutteessa hakematta, taloudellinen tilanne vaikeutuu. Se taas vaikuttaa laajasti hyvinvointiin ja esimerkiksi perheiden jaksamiseen.
Näin rakentuu eriarvoisuuksia, joiden keskiössä ei ole pelkästään se, millaisia aineellisia resursseja on, vaan se, millaista tietopääomaa on. Monilla ei ole yksinkertaisesti voimavaroja vaatia, jos oma toimintakyky on eri syistä rajoittunut. Vaatiminen voi myös itsessään olla aikaa ja voimia verottavaa työtä ja johtaa pitkiin käsittelyprosesseihin. Käytännössä toiminnalliset eriarvoisuudet voivat muuntua palveluiden saamisen eriarvoisuuksiksi.
Osaava saa apua 2020-luvun Suomessa
Palveluiden tulisi periaatteessa olla kaikkien tarvitsevien ulottuvilla, ja lainsäädäntö turvaa potilaiden ja asiakkaiden oikeuksia. Perustuslaissa taataan oikeus perustoimeentuloon. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista ja Laki potilaan asemasta ja oikeuksista antavat selkänojaa palveluita ja apua tarvitseville.
Käytännössä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi lapsiköyhyysaste on pysynyt Suomessa vuoden 2012 jälkeen ennallaan. Osan vanhemmista näkemys myös on se, ettei tilanne tulevaisuudessa ei kohene. MLL:n Perhepulssikyselyssä (2025) peräti 87 % kyselyn 1527 vastaajasta oli sitä mieltä, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Vastaajat kaipasivat tukea muun muassa vanhemmuuteen, apua lastenhoitoon sekä taloudellista tukea. Etenkin toimivaan terveydenhuoltoon kaivattiin huomiota.
Erityisesti lasten tai ikääntyneiden hoivan asioissa ennen kaikkea omainen on se, jonka pitäisi osata sukkuloida palvelujärjestelmän kiemuroissa. Ulla Halosen, Lina Van Aershotin ja Tomi Oinaan muistisairaiden läheisille tarjottua tukea käsittelevässä tutkimuksessa (2021) havaittiin, etteivät muistisairaan läheiset ole tasavertaisessa asemassa tuen saajina. Esimerkiksi palveluohjaukseen pääseminen oli epätasaista ja sattumanvaraista. Tutkimuksessa havaittiin, että puolisoille oli tarjottu enemmän tukea ja palveluita kuin aikuisille lapsille. Ne, jotka pääsevät palveluohjaukseen, tietävät paremmin, mitä palveluita on tarjolla. Käytännössä palveluohjaukseen pääseminen edellyttää sitä, että on osattu sanoittaa avun tarve oikein.
Palveluiden tulisi periaatteessa olla kaikkien tarvitsevien ulottuvilla, ja lainsäädäntö turvaa potilaiden ja asiakkaiden oikeuksia.
Samankaltaisia havaintoja on muissakin tutkimuksissa. Mervi Leppäkorven yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkimuksessa (2022) mukana olleet siirtolaiset painottivat normaalin elämän tavoittelua, mutta heidän oletettiin osoittavan haavoittuvuutta avun ansaitsemisen kriteerinä. Tutkittavat joutuivat toisin sanoen tuomaan esille sitä, kuinka heikosti heillä menee, jotta tulivat asiassaan kuulluiksi. Leppäkorpi muotoileekin asian niin, että “voidakseen menestyä vaatimuksessaan pitää palvelua tarvitsevan olla riittävän sairas, riittävän haavoittuvassa asemassa voidakseen saada jotain”. Leppäkorpi myös huomauttaa, että pitää tietää, miltä taholta pyydetään ja mitä. Se on taito, jota kaikilla ei yksinkertaisesti ole.
Palveluja saadakseen on osoitettava heikkouden lisäksi halua parantaa omaa tilannettaan. Laura Blomgrenin heikossa työmarkkina-asemassa olevien toimijuutta koskevassa tutkimuksessa (2023) tuli esille, kuinka ”avun hakijoilta odotettiin kaikissa vaiheissa omatoimisuutta, mikä uuvutti jaksamisensa äärirajoilla olevia entisestään”. Blomgren kuvaakin, kuinka tutkittavien voimavaroja verottivat näennäispalvelut tai palvelut, joita ei oikeasti ollut olemassa. Esimerkkinä näennäispalveluista Blomgren mainitsee pitkäaikaistyöttömien kokemukset toiminnasta, joka heille näyttäytyi vain toiminnan itsensä takia organisoiduksi.
Kaikilla ei ole myöskään uskallusta vaatia. Pohtia voi, mihin kaikkeen se johtaa, kun tietotaidot ja kyvyt vaatia eriytyvät lisää.
YTT Pia Lundbom on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.
Kirjoitus on osa Koneen säätiön rahoittaman hankkeen Temppurata vai kaikkien turva? – selviytymisen strategiat ja uudet eriarvoisuuden rakenteet murenevassa hyvinvointivaltiossa toimintaa. Tutkimushankkeessa pureudutaan viiden osatutkimuksen keinoin tarkastelemaan haurastuneen hyvinvointivaltion kehyksessä pärjäämistä ja selviytymisen tapoja. Lähestymme hankkeessa tilannetta niin, että hyvinvointivaltio ja palvelujärjestelmä eivät rakennu vain ylhäältäpäin vaan vuorovaikutteisissa käytännöissä palveluiden käyttäjien ja järjestelmän välillä.
Artikkelin kuvituskuva: Annie Spratt / Unsplash
