Toisin kuin on ajateltu, lännen ja idän liittoumien ulkopuolelle jääminen ei ole ollut historiallinen poikkeus. Tutkimalla aikaisemmin varjoon jääneitä ulkopoliittisia ratkaisuja voi saada aavistuksen siitä, mitä tapahtuu, kun Yhdysvaltojen johtava kansainvälinen rooli puuttuu.
Tammikuussa 1976, jolloin siirtymä demokratiaan pitkän francolaisen jakson jälkeen oli Espanjassa juuri aluillaan, nuori sosialistisen puolueen johtaja Felipe González puolusti ajatustaan siitä, että uudella demokraattisella valtiolla tulisi olla puolueeton ulkopoliittinen linja.
González argumentoi monissa kansainvälisissä yhteyksissä, että Nato-jäsenyyden sijaan maan tulisi kehittää aktiivinen mutta puolueeton ulkopolitiikka. González esitteli ajatuksen Espanjasta sillanrakentajana Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Pohjois-Afrikan välillä.
González oli aikaansa edellä siinä mielessä, että jo kolmekymmentä vuotta sitten hänen politiikkansa otti huomioon Euroopan ja Afrikan yhteisen tarinan ja näki etenkin, kuinka tärkeä tuo yhteys olisi, kun idän ja lännen välinen rajanveto menettäisi Euroopassa merkitystään.
Euroopan uudet demokratiat
Tänä päivänä Euroopan tulevaisuus on hyvin läheisesti kytköksissä Afrikan kanssa. Tämä oli myös historiallisesti ilmeistä jo kylmän sodan aikana, vaikka aivan viime vuosiin asti Afrikan ja Euroopan nykyhistoriat onkin kirjoitettu toisistaan erillisinä kokonaisuuksina.
Francolaisen kauden jälkeisen Espanjan kolmantena demokraattisena pääministerinä (1982–1997) Gonzáles ei ollut puolueetonta ulkopolitiikkaa korostavissa ajatuksissaan yksin. Katsomossa häntä vuonna 1976 kuuntelivat Portugalin ensimmäinen demokraattinen pääministeri (1976–1978; 1983–1985) Mário Soares ja Kreikan pääministeri (1981–1989; 1993–1996) Andreas Papandreou.
Kaikkia kolmea maata olivat hallinneet sotilasdiktatuurit toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla. Myös kolonialismin väkivaltainen historia oli Gonzálesille ja Soaresille merkittävä osa tuhoisaa menneisyyttä, jonka mukaan ei uutta ulkopolitiikkaa haluttu rakentaa.
Euroopan tulevaisuus on hyvin läheisesti kytköksissä Afrikan kanssa.
Niin Gonzáles, Soares kuin Papandreoukin johtivat tuolloin debattia siitä, kuinka uudet demokratiat voisivat pysyä kansainvälisesti neutraaleina. Soares oli jopa ehdottanut, että 1970-luvun Euroopan demokraattiset valtiot voisivat yhdessä aloittaa liikkeen Naton ja Varsovan liiton lakkauttamiseksi. Nämä tavoitteet eivät jääneet lyhytaikaisiksi.
González ja Papandreou jatkoivat näiden tavoitteiden puolesta puhumista 1980-luvulla ollessaan yhtäaikaisesti pääministereinä. González lisäsi kannatustaan vuoden 1982 vaaleissa iskulauseella ”OTAN, de entrada NO” (vapaasti suomennettuna ”Ei oikopäätä Natoon”), ja kysymys maan sotilaallisesta liittoutumisesta jäi avoimeksi aina vuoteen 1986 saakka, jolloin kansanäänestyksessä jäsenyyden puolesta äänesti kapea 56 prosentin enemmistö.
Mantereiden välisen yhteistyön ajateltiin koskevan kaikkia
Idän ja lännen liittoumien ulkopuolelle jääminen ulkopoliittisena linjana on imperiumien jälkeisessä maailmassa tyypillisesti yhdistetty kehittyvään maailmaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Näistä valtioista on myös usein käytetty nimikettä ”kolmas maailma.” Tämä käsitys on ollut poliittisesti ja maantieteellisesti latautunut ja hierarkkinen.
Vielä tänä päivänäkin valtioita, joiden ulkopoliittinen historia poikkeaa totutusta länsieurooppalaisesta tai Yhdysvaltain kanssa solmituista liittolaissuhteista, pidetään erikoisuutena. Liittolaissuhteiden ulkopuolelle jääminen ymmärretään herkästi ulkopoliittiseksi epäonnistumiseksi. Myös Suomen ulkopolitiikkaa kylmän sodan aikana on usein populaarikulttuurissa ja myös akateemisissa analyyseissa arvioitu parlamentaarisen demokratian vastaiseksi tai ainakin vähemmän kansanvaltaiseksi.
Liittolaissuhteiden ulkopuolelle jääminen ymmärretään herkästi ulkopoliittiseksi epäonnistumiseksi.
Tämä johtuu osaksi siitä, että on pitkään ajateltu ja argumentoitu, että euroatlanttinen integraatio eli Euroopan ja Yhdysvaltojen yhdentyminen yksinomaan rakensi rauhaa ja vaurautta sotienjälkeiseen maailmaan. Tämän kertomuksen mukaan kehitys nojasi vapaakauppaan ja demokratian periaatteiden edistämiseen ja johti maailmaa kohti demokratiaa kylmän sodan aikana.
Kommunististen hallintojen hajottua vauraan vapaakaupan ja demokraattisen hallinnon ymmärrettiin edustavan uutta maailmallista normia ja korvaavan hegemoniset hallinnot yleisellä tasolla. Sama ymmärrys kehittyi kehykseksi myös populaarikulttuuriin. Tähän historiaan kuuluu sivujuoni siitä, kuinka eurooppalaiset siirtomaavallat vetäytyivät Afrikasta ja Aasiasta. Siirtomaavaltojen roolin imperiumeina katsotaan yleisesti loppuneen jo ennen toista maailmansotaa.
Toisenlainen valtavirta
1980-luvun puolivälissä, jolloin Espanja liittyi Natoon, maailman 162 maasta vain 24:ää johtivat kommunistiset puolueet. 35:ttä taas hallittiin läntisen liberaalidemokratian mallilla, mikä jätti 103 maata näiden kahden määritelmän ulkopuolelle. Globaalihistoria siis kertoo toisenlaisesta valtavirrasta.
Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen projekti Sodanjälkeisen Euroopan historia muiden kuin hallitsevien valtojen näkökulmasta 1945–2011 tarkastelee maailmaa niiden lukuisien maiden näkökulmasta, joiden historia ei rakentunut ainoastaan liberaalidemokraattisen tai kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen ympärille. Näitä maita oli myös luultua enemmän eurooppalaisten demokratioiden joukossa.
Lännen tai idän hegemoninen ulkopolitiikka ei siten ollut ainoa valinta monen valtionjohtajan argumenteissa ja ulkopolitiikan identiteetissä. Espanja ja Portugali, jotka luopuivat siirtomaavallastaan ja demokratisoituivat selvästi toisen maailmansodan jälkeen, eivät sovi euroatlanttiseen kertomukseen mutkattomasti.
Lännen tai idän hegemoninen ulkopolitiikka ei ollut ainoa valinta monen valtionjohtajan argumenteissa ja ulkopolitiikan identiteetissä.
Ne harkitsivat myös vaihtoehtoista ulkopolitiikkaa Suomen ja Ruotsin kaltaisten sosiaalidemokraattisten sitoutumattomien valtioiden mukaisesti, jotka olivat tasa-arvon ihanne kolonialismin väkivallan hyvin tunteneille eurooppalaisille johtajille.
Akatemiahankkeessa tutustutaan tähän Eurooppaa – mutta myös Eurooppaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa – yhdistävän ajattelun historiaan.
Haaste liberaalille maailmanjärjestykselle
Presidentti Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen johtajaksi vuonna 2016 haastoi sodanjälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestyksen. Trump on kolmen vuoden ajan muodostanut ulkopoliittista agendaansa, joka perustuu monenvälisten kansainvälisten suhteiden sekä kansainvälisten järjestöjen ja sääntöjen halveksintaan.
Näiden 70 vuotta vallinneiden ja parhaana yhteistyön perustana laajalti pidettyjen normien tilalle trumpismi ei ole tarjonnut uutta järjestelmää. Ja silti uuden maailmanjärjestyksen on väistämättä synnyttävä.
Tutkimusprojektimme tavoitteena on lähestyä tätä muutosta laajentamalla näköpiiriämme mahdollisten skenaarioiden kuvittelun ja globaalin historian paremman tuntemuksen kautta. Historiallisen tutkimuksen avulla tarjoamme esimerkkejä vaihtoehtoisista ulkopolitiikoista, joita kylmän sodan historiankirjoitus ei ole järjestelmällisesti ottanut huomioon.
Trumpismi haastoi sodanjälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestyksen, mutta ei ole tarjonnut uutta järjestelmää 70 vuotta vallinneiden normien tilalle.
Vaihtoehtoista ulkopolitiikkaa harkitsivat, harjoittivat ja kehittivät eurooppalaiset pienet ja keskisuuret valtiot, kuten Suomi, Ruotsi ja Itävalta mutta myös Espanja, Portugali ja Kreikka 1970- ja 1980-luvuilla. Niiden syvempi tuntemus on välttämätöntä puhtaasti historiantutkimuksellisista syistä, mutta se voi myös auttaa tarjoamaan rakennuspalikoita uudelle, Trumpin hallinnon jälkeiselle aikakaudelle, jolloin Yhdysvaltojen ulkopoliittinen asema ei ole yhtä itsestään selvästi maailmaa johtava.
Hankkeen johtaja on akatemiatutkija Rinna Kullaa, jolla on kokemusta muiden kansainvälisten hankkeiden johtamisesta. Tampereen yliopistossa toimivaan projektiryhmään kuuluu suomalaisia, espanjalaisia, kreikkalaisia ja portugalilaisia tutkijoita arvostetuista tutkimuslaitoksista Sheffieldin yliopistosta, London School of Economics:ista ja Firenzen Euroopan yliopistoinstituutista.
Tieteellisen asiantuntemuksen, tutkittujen maiden kulttuurien tuntemuksen ja kielitaidon lisäksi tunnemme historialliset arkistot, jotka ovat välttämättömiä tämän kunnianhimoisen hankkeen toteuttamiselle.
Menneisyys kertoo nykyisyydestä ja tulevasta
Tutkimushankkeen perusta ei ole teoreettisesti mutkaton. Portugali esimerkiksi on Naton perustajajäsen vuodesta 1949, mutta sen ulkopolitiikka kuitenkin poikkesi olennaisesti muista euroatlanttisista valtioista, koska se oli sitoutunut ylläpitämään Afrikan siirtomaahallintoaan huomattavasti monia muita eurooppalaisia maita pidempään. Demokratiaan johtaneen neilikkavallankumouksen (1974) jälkeen maan tärkeimmät poliittiset toimijat harkitsivat vaihtoehtoisia ulkopoliittisia linjoja, joihin kuuluivat siirtomaavallan purkaminen ja aktiivinen kansainvälinen neutraalisuus.
Myös Kreikka siirtyi demokratiaan vasta 1970-luvun puolivälissä. Maa oli Naton jäsen, mutta toisen jäsenvaltion Turkin miehitettyä Kyproksen vuonna 1974 Kreikka vetäytyi Naton sotilaallisesta siivestä. Tämä herätti Kreikan ulkopolitiikan vaihtoehdoista keskustelun, jonka vaikutuksia on syytä tutkia edelleen.
Mitkä kansalliset ja kansainväliset toimijat ja tekijät edistävät tai estävät poikkeavia ulkopoliittisia linjauksia?
Tutkimusasetelma herättää useita kysymyksiä: Mitkä olivat näiden maiden tarkastelemien poikkeavien ulkopoliittisten linjojen erityispiirteet? Oliko entisillä siirtomaavalloilla keskinäisiä vaikutteita demokratiaan siirtymisen aikana? Mitkä kansalliset ja kansainväliset toimijat ja tekijät edistävät tai estävät poikkeavia ulkopoliittisia linjauksia?
Oletamme, että näiden ulkopolitiikkojen tutkiminen tällä ajanjaksolla osoittaa, että eroistaan huolimatta ne olivat takertuneet toisiinsa ja jakaneet joitain yhteisiä periaatteita esimerkiksi verkostoitumisesta muun maailman kanssa. Yhtenäisyyksien ja eroavaisuuksien tunnistaminen ja analysointi antaa meille mahdollisuuden käsittää, mitä hankkeen piirissä nimitetään ”ei-hegemoniseksi ulkopolitiikaksi”. Tämä käsitteellinen panos voi tarjota uuden näkökulman lähimenneisyyteen ja samalla laajentaa näkymäämme nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Tulevaa maailmanjärjestystä tuskin selittävät enää euroatlanttisen integraation mallit.
Hanke vaikuttaa entistä ajankohtaisemmalta koronaviruskriisin yhteydessä. Tänä päivänä valtaa liikuttaa myös pandemia, joka ei aseta läntistä maailmaa eristyksiin muusta tai ole antanut hierarkkista etumatkaa viruksen hallinnassa. On keskeistä ymmärtää maiden erityispiirteet, jotta ratkaisuja ja toimivia metodeja pandemian hallintaan voidaan tulkita tarkasti. Kriisin ratkaisussa laaja ja yhtenäinen ymmärrys maailmasta voi olla avainasemassa.
Nopeaa vertailua ja tulkintaa tarvitaan erityisesti nyt Yhdysvaltojen kansainvälisen johtavan roolin puuttuessa. Kansainvälinen reagointi pandemiaan ei enää nojaa – toisin kuin vielä vuosien 2014–2015 ebola-epidemian aikana – Yhdysvaltain johtavaan ja WHO:n sekä EU:n koordinoimaan ja kentällä toteuttamaan rooliin.
Tulevaa maailmanjärjestystä tuskin selittävät enää euroatlanttisen integraation mallit. Näistä tutuista malleista puuttuvat myös Euroopan kolonialismin jälkiseurauksien tulkinta sekä Afrikan hyvin todellinen läheisyys Eurooppaan. Uudet näkökulmat näihin kysymyksiin voivat kertoa jotain siitä, mitä tuleman pitää.
Rinna Kullaa on globaalihistorioitsija ja akatemiatutkija Tampereen yliopistossa.
Alan Granadino on historioitsija ja vanhempi tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on erikoistunut Espanjan ja Portugalin demokratisoitumisen kansainväliseen ja transnationaaliseen historiaan.
Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita.
