Vaikenevat veteraanit

Suomalainen keskustelu Afganistanista ja muista kriisinhallintaoperaatioista on ollut vähäistä. Kansainvälisessä vertailussa on silmiinpistävää etenkin kriisinhallintaveteraanien vaikeneminen julkisesti. Vaikenemisen syiden ja seurausten käsittely on tärkeää niin inhimillisesti kuin yhteiskunnallisestikin.

Suomi kotiutti kesällä 2021 viimeiset sotilaansa Afganistanista. Kesän aikana talibankapinalliset etenivät nopeasti, ja valtasivat suuren osan maasta. Kapinallisten lähestyessä pääkaupunki Kabulia pakenivat länsimaiset diplomaatit ja avustustyöntekijät sekä talibanien jälkeisen yhteiskunnan ja hallinnon rakentamiseen osallistuneet afganistanilaiset.

Suomen kaoottisen perääntymisen turvaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman sotilaita, jotka palasivat poikkeuksellisen laintulkinnan turvin Afganistaniin.

Afganistanin länsimaiden tukeman hallinnon yllättävä ja dramaattinen sortuminen on vienyt huomiota Afganistanin sodan pituudelta. Suomen kaksi vuosikymmentä kestäneen kokonaisvaltaisen kriisinhallintaoperaation hinta nousee mahdollisesti jopa miljardiin euroon. Kaksi suomalaissotilasta on kaatunut, viisitoista vammautunut fyysisesti. Jo kovan hintalapun takia on silmiinpistävää, kuinka vähän Suomessa on Afganistanista vuosien varrella puhuttu.

Suomen kaoottisen perääntymisen turvaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman sotilaita.

Tämä artikkeli pureutuu syihin, jotka ovat vaikuttaneet etenkin Afganistanin kriisinhallintaoperaation vähäiseen julkiseen käsittelyyn sekä vaimeaan veteraanien rooliin keskustelussa. Artikkeli perustuu osittain loppusuoralla olevaan tutkimukseen Suomen Afganistan-strategiasta, sekä vaikenemisen suhteen keskusteluihin noin neljänkymmenen eri operaatioissa palvelleen kriisinhallintaveteraanin kanssa. Kaikki haastatellut ovat miehiä.

Tiedon puute ja niukka tiedotuslinja

Vähäiseen julkiseen keskusteluun on vaikuttanut merkittävästi tiedon puute. Kun Lipposen II hallitus alkoi pohtia osallistumista operaatioon lokakuussa 2001, pommittivat Yhdysvallat vielä valtaosaa maasta hallitsevan talibanliikkeen joukkoja. Suomessa kansan tuki sodankäynnille Afganistanissa oli laimea. Afganistaniin lähtöä perusteltiinkin humanitäärisillä syillä ja kansainvälisen vastuun kantamisella.

Afganistanissa käytiin käytännössä kahta erillissotaa rinnakkain – toista talibania ja Al Qaidan terroristeja ja toista köyhyyttä, heikkoa hallintoa ja ihmisoikeuksien sortamista vastaan. Siinä missä ensimmäinen rintama jäi Yhdysvaltojen johtamalle koalitiolle, kuvattiin Afganistanin uudelleenrakentamiseen keskittyvää operaatiota suomalaisille tuttuna rauhanturvaamisena.

Eduskuntakeskusteluissa ei juuri puhuttu siitä, mitä suomalaisten sotilaiden, poliisien ja siviiliasiantuntijoiden tulisi Afganistanissa saada aikaan.

Tiedon puute vaivasi kuitenkin myös poliitikkoja, jotka vuosien varrella päättivät Suomen osallistumisesta operaatioon. Eduskuntakeskusteluissa ei juuri puhuttu siitä, mitä suomalaisten sotilaiden, poliisien ja siviiliasiantuntijoiden tulisi Afganistanissa saada aikaan. Olemassa olevien tietojen perustella näyttääkin siltä, ettei Suomella ollut kokonaisvaltaista strategiaa siitä, miten kehitysyhteistyö, diplomatia ja sotilastoimet Afganistanissa edesauttaisivat Suomen poliittisten tavoitteiden saavuttamista.

Samanaikaisesti Afganistan muutti merkittävästi suomalaista rauhanturvaamisen eetosta. Keväällä 2006 rauhanturvaaminen korvattiin laissakin termillä sotilaallinen kriisinhallinta. Vuosien varrella Afganistanissa palveli noin 2500 suomalaista sotilasta. Vaikka niin poliitikot kuin upseeritkin kielsivät Suomen olleen Afganistanissa sodassa, myönnettiin suomalaisjoukkojen toimivan ainakin ajoittain ”sodankaltaisissa olosuhteissa”.

Afganistan muutti merkittävästi suomalaista rauhanturvaamisen eetosta. Keväällä 2006 rauhanturvaaminen korvattiin laissakin termillä sotilaallinen kriisinhallinta.

Vapaudenristin ritarikunnan hallituksen yhteysupseerin mukaan vuosien 2001 ja 2020 välillä 45 Afganistanissa palvelleelle suomalaissotilaalle jaettiin 45 kunniamerkkiä joko ”ansiokkaasta toiminnasta” tai ”urheudesta ja ansiokkaasta toiminnasta kriisinhallintaoperaatiossa”.

Kunniamerkkien myöntöperusteet eivät ole julkisia. Emme tarkalleen tiedä, millaiset olosuhteet Afganistanissa todellisuudessa olivat. Kansainvälisten operaatioiden hinnasta ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesta merkityksestä huolimatta on monesta muusta operaatiosta tullut julkisuuteen vielä vähemmän tietoa. Hyvänä esimerkkinä on Irakissa toimiva, valtioidenväliseen sopimukseen nojautuva islamilaisen valtion vastainen OIR-koulutusoperaatio.

Merkittävin tekijä puutteellisiin tietoihimme on Puolustusvoimien vaitonainen tiedotuslinja ja tiukat asiakirjojen salassapitokäytännöt. Lyhyen asiakirjojen säilytysajan takia osa asiakirjoista tuhottiin operaation vielä ollessa käynnissä.

Emme tarkalleen tiedä, millaiset olosuhteet Afganistanissa todellisuudessa olivat.

Puolustusvoimien virallinen tiedotus on keskittynyt afganistanilaisten tavanomaiseen arkeen ja suomalaisten partiointiin. Esimerkiksi taistelutehtävistä ja etenkin erikoisjoukkojen toiminnasta on visusti vaiettu, joskin tulitaisteluja ja räjähdeiskuja on niukkasanaisesti raportoitu julkisuuteen. On myös tärkeää muistaa, että tiedotuksesta vastaavien sekä myöhemmin kokemuksistaan kirjoittaneiden upseerien kokemukset eroavat merkittävästi etulinjan taistelutehtävissä toimineiden, pääsääntöisesti parikymppisten taistelijoiden kokemuksista.

Niukkojen virallisten tietojen takia kriisinhallintaoperaatioissa palvelleiden veteraanien kokemuksille on sekä tilaa että tarvetta. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa veteraanit ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun jopa palvelusaikanaan, ovat suomalaiset veteraanit julkisuudessa pitkälti vaienneet kokemuksistaan Afganistanissa.

Suomalaisen kriisinhallinnan murros

Syyskuussa 2009 Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund herätti huomiota Aamulehden haastattelussa, jossa hän kyseenalaisti suomalaisten soveltuvuuden taistelutehtäviin. Saman vuoden joulukuussa tuolloinen presidentti Tarja Halonen kyseli huolestuneena Suomen Kuvalehdessä ”lähetämmekö pojat liian koviin paikkoihin?”

Hägglundin ja Halosen ilmaisemaa huolta voidaan pitää perusteltuna, sillä viime kädessä vastuu niin strategiasta kuin sotilaiden hyvinvoinnista lepää poliitikkojen harteilla. Ulostulot koettiin etenkin nuorten sotilaiden keskuudessa holhoavina, ja ne herättivät jopa närkästystä. Miksi päättäjät lähettävät sotilaita kriisialueille, jos eivät anna näille varauksetonta tukeaan?

Ulostulot alleviivaavat suomalaisen kriisinhallinnan murrosta. Keväällä 2009 Afganistanin, Kosovon ja Tshadin operaatioihin koulutettiin joukkoja varusmiespalveluksen aikana Porin Prikaatin Kansainvälisessä valmiusjoukossa. Siinä missä aikaisempi rauhanturvaideaali oli painottanut vanhempien ammattikoulutettujen reserviläisten hyötyä operaatioissa, nähtiin rauhattomampien operaatioiden vaativan nykyaikaisen taistelukoulutuksen juuri läpikäyneitä sotilaita.

Veteraanien hiljaisuus ja sotilaskulttuuri

Veteraanien hiljaisuus ei ole ilmiönä uusi. Aiemmasta sotaveteraanien polvesta on jäänyt vahva mielikuva, että harva lopulta pui kokemuksiaan julkisesti. Tähän vaikutti epäilemättä hävittyä sotaa seurannut poliittinen ilmapiiri, mutta myös muut sodan traumat – joista osasta tuli ylisukupolvisia.

Historiantutkija Ville Kivimäki on vuonna 2013 Tieto-Finlandialla palkitussa teoksessaan Murtuneet mielet todennut, että noin 2-5 prosenttia sotien aikana palvelleista päätyi psykiatriseen hoitoon. Veteraaneja ei ole syytä käsitellä vain traumojen uhreina. Sotilas- ja veteraani-identiteetti on monelle tärkeä osa minäkuvaa.

Hiljaisuuteen kuitenkin vaikuttavat myös rakenteelliset tekijät, joista on tärkeä virittää keskustelua. Haastatteluissa kriisinhallintaveteraanit ovat tuoneet ilmi viisi pääsyytä vaikenemiseensa.

Joidenkin veteraanien mukaan kaikki toiminta esimerkiksi Afganistanissa ei myöskään kestäisi päivänvaloa.

Ensimmäinen ja ilmeinen syy vaikenemiseen on Puolustusvoimien salassapitoa painottava organisaatiokulttuuri, joka näkyy esimerkiksi määräyksissä olla puhumatta operaatioiden operatiivisista asioista. Koska sodassa on viime kädessä kyse elämästä ja kuolemasta, on kielto operaatioalueella aiheellinen.

Operatiivisten asioiden laajuutta ei kuitenkaan ole tarkemmin määritelty. Kuten Puolustusvoimat on tehnyt asiakirjojensa kanssa, voidaan lähes kaikki operaatioihin liittyvät asiat katsoa operatiivisiksi, ja siksi salassa pidettäviksi. Joidenkin veteraanien mukaan kaikki toiminta esimerkiksi Afganistanissa ei myöskään kestäisi päivänvaloa. Asiakirjoja Afganistanin operaatiosta ei olekaan luovutettu esimerkiksi journalisteille tai tutkijoille.

Todenmukainen kuva toimialueesta voisi johtaa ei vain operaatioiden kyseenalaistamiseen Suomessa, vaan välittömämmin myös taistelijoita kuormittavaan huoleen omaisten keskuudessa.

Konkreettisin suomalaisen kriisinhallinnan muutos tuli lisääntyneiden taistelukosketusten muodossa. Vuosina 2008-14 suomalaissotilaat osallistuivat Puolustusvoimien mukaan 44 tulitaisteluun Afganistanissa.

Vaikeneminen, uhka ja kohtaamattomuuden tunne

Toisen syyn hiljaisuuteen muodostavat joukon sisäiset epäviralliset normit. Niitä kuvaa sääntö ”kotona ei kerrota”, eikä veteraanien keskuudessa ole etenkään katsottu suopeasti taistelutarinoiden levittämistä. Harva myöskään tahtoo puhua alati muuttuvien operaatioiden ja viimeksi operaatioissa palvelleiden toveriensa kokemuksista, jotka eivät välttämättä enää vastaa heidän omiaan.

Osaltaan joukon sisäiset normit juontuvat uhasta, joka ei rajoitu vain toimialueelle, vaan seuraa kotiin. Moni etenkin NATO-johtoisessa operaatiossa palvellut kokee palattuaankin joutuvansa varautumaan fyysiseen ja digitaaliseen maalittamiseen. Esimerkiksi vuonna 2009 operaatioalueilla luovuttiin nimilapuista, joissa luki taistelijan sukunimi, jotta ulkopuolisten olisi vaikeampi tunnistaa sotilaita. Vaikka taistelijat pitävät heihin kohdistuvaa uhkaa matalana, koetaan toverien ja omaisten asettaminen vaaraan väärältä.

Kolmas syy vaikenemiseen on kohtaamattomuuden tunne. Tämän tunteen veteraanit mainitsevat useimmin. Yksi monissa operaatioissa palvellut veteraani kuvasi operaatiosta kertomista ulkopuoliselle yritykseksi ”selittää värejä sokealle.” Operaation todellisuuden koetaan olevan niin poikkeava, että ainoastaan muut ”alhaalla” olleet voivat sitä ymmärtää.

Kolmas syy vaikenemiseen on kohtaamattomuuden tunne. Tämän tunteen veteraanit mainitsevat useimmin.

Ymmärtämättömyys kärjistyy veteraaneille esitettyihin kysymyksiin, jotka yleensä koskevat tappamista, seksiä, alkoholia ja verovapaata autoa. Kohtaamattomuuden tunne yhdistetään etenkin , joita vierastetaan sensaatiohakuisina.

Vaikka vertaistuki on tärkeää, ei kohtaamattomuutta aina helpota edes suomalainen veteraanityö, joka koetaan sen jatkuvasta kehittämisestä huolimatta puutteellisena. Veteraanien haastatteluissa toistui näkemys, jonka mukaan Puolustusvoimien kiinnostus loppui työsopimuksen päätyttyä.

Puolustusvoimissakin myönnetään kriisinhallintaveteraaneja tukevan psykososiaalisen työn tulevan kansainvälisessä vertailussa jälkijunassa. Tukijärjestelmä on monin paikoin vielä nuori. Tukea antavien tahojen keskuudessa koetaan myös olevan turhaa vastakkainasettelua.

Veteraanien haastatteluissa toistui näkemys, jonka mukaan Puolustusvoimien kiinnostus loppui työsopimuksen päätyttyä.

Suomen Rauhanturvaajaliitolla on veteraanityössä vertaistukea antavana kumppanijärjestönä tärkeä asema. Eritoten monen nuoremman veteraanin kokemusta liiton lukuisten paikallisjärjestöjen toiminnasta leimaa silmiinpistävä sukupolviero. Paikallisjärjestöaktiivit ovat pääsääntöisesti osallistuneet kylmän sodan aikaiseen sinibarettitoimintaan, jolla koetaan puolin ja toisin olevan vähän kosketuspintaa tuoreempien sotilasoperaatioiden kanssa. Kriisinhallinnan murros ei nuorten veteraanien mielestä ole riittävästi ilmennyt liiton toiminnassa.

Käytännössä monelle nuorelle veteraanille on Rauhanturvaajaliiton tärkein apu ollut sen edustajien osallistuminen operaatioiden jälkeisiin palaute- ja purkutilaisuuksiin sekä auttava puhelin. Palaute- ja purkutilaisuudet ovat olleet pandemian takia tauolla, ja puhelinpäivystäjät kertovat kohtaavansa yhä useammin raskaita yhteydenottoja välitöntä ammattiapua tarvitsevilta kriisinhallintaveteraaneilta tai heidän omaisiltaan. Vertaistukipuhelimen toimintaa uhkaa myös rahapula Veikkauksen tuottojen vähenemisen myötä. Vuonna 2021 tuki auttavalle puhelimelle putosi kolmasosaan edellisvuotisesta.

Unohtaminen ja trauma

Neljäs syy vaieta operaatioista on niiden taakse jättäminen. Unohtamisesta tulee kuitenkin ongelmallista, jos taustalla on traumoja tai sopeutumisvaikeuksia. Useat Afganistanissa palvelleet veteraanit kokevat, että lähes kaikilla siellä taistelutehtäviin osallistuneilla on ollut jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tai oireilua. Jopa sinänsä rauhalliset operaatiot ovat saattaneet tulla vuosikausiksi uniin.

Kun ihminen joutuu uhkatilanteeseen, hänen hermostonsa virittyy puolustustilaan automaattisesti. Uhkaavassa tilanteessa hyödyllinen vireystila voi kuitenkin jäädä päälle yksilöä kuormittavalla tavalla. Kuormittavaksi voidaan lisäksi kokea esimerkiksi väkivallan käyttäminen ja sen todistaminen.

Lapsiin kohdistuva väkivalta koskettaa etenkin taistelijoita, joilla on omia lapsia. Monelle väkivallanteot tulevatkin mieliin vasta vuosien päästä, kun taistelijoista tulee itse vanhempia. Joillekin ovat jääneet mieleen myös puolustuskyvyttömiin eläimiin kohdistuvat julmuudet sekä kriisialueilla yleinen äärimmäinen inhimillinen kurjuus.

Useat Afganistanissa palvelleet veteraanit kokevat, että lähes kaikilla siellä taistelutehtäviin osallistuneilla on ollut jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tai oireilua.

Suuri osa veteraaneista ei kärsi palveluksensa takia, mutta osa kärsineistä ei välttämättä edes tunnista oireiluaan. Kuten yksi haastateltu traumatyön asiantuntija huomautti, ”miten puhut asioista, joihin ehkä ei ole sanoja?” Sotilaita ei ole koulutettu tunnistamaan sinänsä luonnollisia reaktioita, jotka johtuvat epänormaalien asioiden kohtaamisesta. Operaatioon valmistavassa rotaatiokoulutuksessa psykososiaalisen tuen osuus on 75 minuuttia.

Avun hakemista ei myöskään edesauta sotilaskulttuurissa ilmenevä vahva pärjäämisen kulttuuri, joka voidaan tiivistää hokemaan ”joka ei tätä kestä on väärässä ammatissa”. Koska jopa luonnollinen reagointi nähdään epänormaalina, koetaan se helposti hävettävänä henkilökohtaisena heikkoutena. Avuntarpeen ilmaisemista vaikeuttaa myös epävarmuus siitä, vaikeuttaako pyyntö tuleviin operaatioihin osallistumista.

Avun hakemista ei myöskään edesauta sotilaskulttuurissa ilmenevä vahva pärjäämisen kulttuuri, joka voidaan tiivistää hokemaan ”joka ei tätä kestä on väärässä ammatissa”.

Toisin kuin valtionvälisissä sodissa, operaatioihin osallistuminen on vapaaehtoista. Kriisinhallintaveteraanit eivät koe ansaitsevansa samaa statusta kuin sotiemme veteraanit. Tästä huolimatta on hyvä pitää mielessä, että suomalaiset sotilaat toteuttavat ulkomailla demokraattisesti valittujen poliitikkojen päättämää politiikkaa. Liiallisen vapaaehtoisuuden korostamisen vaarana on, että veteraani syyttää itseään operaation seurauksista. Vaikka operaatiokohtaisessa koulutuksessa käydään läpi riskejä, lienee liikaa vaadittu, että etenkään parikymppiset pystyisivät täysin sisäistämään niiden vaarallisuutta.

Kehittyvä veteraanityö

Viides ja viimeinen tavallisesti esiin tuotu syy veteraanien vaikenemiseen on se, että harva veteraani tahtoo julkisuutta. Useat suomalaiset veteraanit ovat hakeutuneet julkisuuteen vain kokiessaan tämän ainoaksi tavaksi nostaa esille kokemustaan operaatioista koituneiden psyykkisten haittojen ja ruumiillisten vammojen puutteellisesta hoidosta. Haasteena on ollut juuri se, ettei esimerkiksi Afganistanin operaation vaarallisuudesta ole ollut Suomessa todenmukaista kuvaa.

Ulostulojen taustalta voivatkin löytyä puutteellisesti hoidetut työterveyskysymykset, jotka pakottavat veteraanit taistelemaan kotirintamalla saadakseen valtion kantamaan vastuunsa työnantajana. Työnantajan vastuun penääminen julkisuudessa ei tietenkään pitäisi olla yksilön tehtävä – etenkään tilanteessa, jossa operaatioiden toimintaympäristöjen tiedetään olevan vaativia. Lähtökohtaisesti voi olettaa, että avun edestä taisteleva veteraani painiskelee jo oman jaksamisensa kanssa. Kaikki eivät olekaan jaksaneet; suomalaisia veteraaneja on kuollut myös oman käden kautta.

Afganistanin operaation vaarallisuudesta ole ollut Suomessa todenmukaista kuvaa.

Veteraanien ulostulot ovat omalta osaltaan kannustaneet kehittämään veteraanitoimintaa. Esimerkiksi Valtionkonttori on alkanut tukea matalalla kynnyksellä kaikkien – ei vain vuonna 2017 tai sen jälkeen palvelleiden – kriisinhallintaveteraanien terapiaa. Niin Puolustusvoimissa kuin yhteiskunnassa laajemminkin on yleistynyt sairasloman hakeminen henkisen jaksamisen takia. Miehetkin saavat nykyisin myöntää, että ahdistaa.

Kriisinhallintatehtävien aiheuttama ahdistus tulee kuitenkin usein viiveellä. Toimialueella tunteiden käsittely on harvoin mahdollista, koska tehtävä on päällä. Asioiden purkaminen ja käsittely vaatii turvallisen tilan. Operaatioiden ongelmien ilmenemisen aikajänne voi siksi olla hyvinkin pitkä. Tämä vaatii pitkäaikaisseurantaa ja valmiuksia hoitaa ilmenneitä ongelmia jopa vuosia operaation jälkeen.

Veteraanityön on oltava pitkäjänteistä, aktiivista ja moniammatillista eikä sen välttämättä tarvitse kuulua Puolustusvoimien alaisuuteen. Ideaalitilanteessa veteraaneille luotaisiin valmis matalan kynnyksen tukiverkko, joka palvelisi yhden luukun periaatteella kaikkia veteraaneja eikä vain akuutisti apua tarvitsevia. Akuutimmissa tapauksissa traumatyötä voisi kehittää esimerkiksi poliisien vuodesta 2010 toimineesta traumatyöpajatoiminnasta saaduilla opeilla – joiden soveltuvuutta erikoisjoukoille onkin Puolustusvoimissa jo pohdittu.

Voiko ympäröivän yhteiskunnan lopulta odottaakaan ymmärtävän veteraanien todellisuutta, jos ei sitä heille avata?

Veteraaneja ei voi vastuuttaa ottamaan laajempaa julkista roolia eivätkä veteraanit tule koskaan puhumaan yhdellä äänellä. On kuitenkin syytä kysyä, vahvistaako kohtaamattomuuden tunteesta johtuva puhumattomuus kuplaantumista, joka entisestään lisää kohtaamattomuuden tunnetta. Voiko ympäröivän yhteiskunnan lopulta odottaakaan ymmärtävän veteraanien todellisuutta, jos ei sitä heille avata? Kuplaantumista vahvistaa myös toistuvista ulkomaankomennuksista johtuva vieraantuminen tavallisesta elämästä. Tällöin yksilö voi kokea vaikeutta löytää paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa, jossa pätee toisenlaiset säännöt, normistot ja odotukset.

Veteraanien vaikenemisella on monia yhteiskunnallisia seurauksia. Moniäänisemmän keskustelun ilmeisin hyöty on veteraanityö ja sen kehittäminen. Poliittisten päätöksentekijöiden on hyväksyttävä veteraanien hyvinvointi prioriteetiksi, ei jälkeenpäin harmiteltavaksi epämiellyttäväksi asiaksi. Veteraanien hyvinvointi konkretisoikin sotilaallisesta voimankäytöstä koituvia seurauksia. On tärkeää, etteivät nämä unohdu voimankäyttöä pohtivilta päätöksentekijöiltä.

Tässä suhteessa veteraanien kokemukset hyödyttäisivät yleisemminkin julkista keskustelua sotilaallisesta kriisinhallinnasta, joka muodostaa keskeisen suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilarin. Tämän keskustelun on katsottu paikoin jääneen tutkija Jukka Pesun sanoin ”turhankin silloitelluksi ja pyyteettömäksi sankaritarinaksi.” Veteraanien näkemyksille olisi juuri nyt erityistä tarvetta, koska Suomen kenties vaativimmasta sotilaallisen kriisinhallinnan operaatiosta Afganistanissa työstetään parasta aikaa virallisia selontekoja.

Ilmari Käihkö on kriisinhallintaveteraani ja yliopistolehtori Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa.