Elimme kylmän sodan päättymisen jälkeen hyvin poikkeuksellista aikaa, kun meillä oli kahden vuosikymmenen ajan naapurina heikko Venäjä. Sitä voitiin kohdella kuin velkaantunutta kulakkia. Nyt on jälleen harkittava, miten selviämme eurooppalaisen suurvallan voimistumisen synnyttämästä levottomuudesta, Osmo Apunen kirjoittaa.
Ukrainan kriisin alettua Suomessa syntyi laaja yhteisymmärrys siitä, että Krimin miehittäminen ja Ukrainan tilanteen vakauttaminen vaativat jyrkkiä toimia periaatteellista syistä. Voima oli pantava voimaa vastaan. Mutta entä sitten? Määrittääkö Ukrainan kriisi suhdettamme Venäjään yleisemmin, kuten talvisota, Unkarin kansannousu ja Tšekkoslovakian miehitys aikanaan? Se on mahdollista, mutta ei vielä ennakoitavissa.
Kotimaisen keskustelun jakolinjat kriisi joka tapauksessa selkiytti. Suomettarelaiset pragmatistit pitävät sovinnon ovea avoinna. Liittolaisten kanssa sovittuihin vastatoimiin on ryhdyttävä harkiten, eri keinoja kokeillen, ikään kuin olosuhteiden pakosta. Venäjälle on tarjottava tilaisuus palauttaa neuvotteluteitse vakaa, sopimusperustainen asema eurooppalaisena suurvaltana.
Ulkopoliittiset aktivistit vastustavat putinismia samalla tunteen palolla kuin heidän edeltäjänsä tsarismia ja bolševismia. Asevarainen turvallisuus on asetettava idänsuhteiden etulinjaan, pelotepolitiikka sillanrakennuksen sijalle. Venäjälle on nyt opetettava oikein kunnolla, mitä eurooppalainen kansainvälinen järjestys edellyttää.
Uutena ilmiönä ovat provokaattorit, jotka kärjistävät ulkopoliittisia mielipide-eroja ja luovat ulkomaista agitaatiopintaa suomalaisen keskustelun avulla. Reipashenkiset twiitit ja ulkopoliittiset lämärit käyvät hyvin kaupaksi myös mediassa.
Kiista Ukrainan kansainvälisestä asemasta koskettaa oman turvallisuuspolitiikkamme ydinkysymystä: Miten yleinen itsepuolustusoikeus ja suurvaltojen tavoitteleman sotilaallisen etumaaston hallinta voidaan sovittaa yhteen? Idänsuhteissa ollaan sen suhteen odotuskannalla.
Venäjä on tehnyt Naton laajenemisesta kansainvälisen periaatekysymyksen; eurooppalaisen puolustusyhteistyön se on toistaiseksi suvainnut, pohjoismaisen orientaation tarkoitusperiä se kuulostelee, amerikkalaisten sotilaallisesta läsnäolosta se on ollut merkillisen hiljaa.
Idänsuhteidemme tulevaisuus on nyt sen varassa, kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon näiden vaihtoehtojen pohjalta alueelle, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan. Heikko Venäjä ei siitä voinut numeroa tehdä, mutta nyt asiat ovat toisin.
Teksti on Osmo Apusen alustuspuheenvuoro Kultarannan Venäjä-keskustelussa 9. kesäkuuta 2014. Teksti on julkaistu myös Apusen blogissa http://osmoapunen.wordpress.com/2014/06/09/venaja-ja-suomen-valinnat/#comments.
Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay
