Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimus on perinteisesti kohdistunut erityisesti niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksiin eli sotilaspolitiikkaan. Jatkossa on tärkeä selvittää myös uhkakuvien muutosta ja sen taustalla olevia tekijöitä.
Hypätään aluksi junan kyytiin.
On syyskuu 2013, matkustan Moskovan kautta Permiin, Uralvuoriston kupeeseen. Juna pysähtyy hetkeksi Vainikkalassa. Olemme ”maailmojen rajalla”, huikkaa joku puhelimeen ja jatkaa: ”suomalainen veturi vedetään pois ja venäläinen tulee tilalle.” Tälle matkustajalle kahden maailman raja konkretisoitui hetkessä, joka kuluu veturien vaihtoon Vainikkalan raja-asemalla.
Ajatus Venäjän ja Euroopan perustavanlaatuisesta erosta – rajan ylittämisestä maailmasta toiseen – on vahvasti läsnä venäläisessä ajattelussa ja kirjallisuudessa, erityisesti Fjodor Dostojevskin tuotannossa.
Hänen epäilemättä humoristisin teoksensa on vuonna 1863 julkaistu novelli Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Novellissa Dostojevski kertailee kokemuksiaan kiertomatkaltaan Euroopassa. Hän kohdistaa sanansa Venäjän älymystölle, jonka toivoo parantuvan sairaudesta eurooppalaisuuteen.
Näin Dostojevski aloittaa tarinansa:
Montako kuukautta olette jo minulle tolkuttaneet, rakkaat ystäväni, että minun olisi pian kuvailtava teille vaikutelmiani ulkomailta aavistamatta, että pyynnöllänne ajatte minut umpikujaan. Mitä kirjoittaisin teille? Mitä uutta, vielä tuntematonta, ennestään kertomatonta voisin kertoa? Kenellepä meistä venäläisistä (siis aikakauslehtiä lukevista) Eurooppa ei olisi ainakin kaksi kertaa tutumpi kuin Venäjä? Laitoin tähän kaksi pelkästään kohteliaisuudesta, todellisuudessa se on varmaan kymmenen kertaa tutumpi.
Dostojevski jatkaa tarinointiaan pohtimalla Venäjän ja Euroopan suhdetta. Eurooppa on Venäjälle malli, jonka mukaisesti ”koko elämä rakentuu”. Kaikki on peräisin sieltä, ”pyhien ihmeiden maasta”.
Voiko todellakaan kukaan meistä vastustaa sen vaikutusta, painetta ja vetovoimaa? Miten emme ole vielä täysin muuttuneet eurooppalaisiksi? Siitä, ettemme ole muuttuneet, uskon kaikkien olevan samaa mieltä, toiset ovat mielissään, toiset tietenkin harmittelevat sitä, ettemme ole saaneet muutosta aikaan.
Dostojevskin satiiri osuu kipeästi venäläisten tuntemaan alemmuuteen toisen eli Euroopan edessä. Novellin esipuheessa Johannes Remy tiivistää tilanteen näin: ”Dostojevskin satiiri on kuin puhdistusainetta, jonka tarkoitus on paljastaa trauma, antaa sen kirvellä ja sitä kautta puhdistaa ja parantaa haava.”
Venäjän historian kipukohdat ja niihin liittyvät traumat ja myytit ovat taitavien ajatusnikkareiden käsissä muuttuneet itsevaltaisen valtaregiimin rakennusaineeksi.
Kirjallisuuden puhdistusaine on osoittautunut monet kerrat vaaraksi kirjailijoille ja ajattelijoille itselleen sen sijaan, että traumat olisivat sen käytöstä parantuneet. Pikemminkin on käynyt niin, että Venäjän historian kipukohdat ja niihin liittyvät traumat ja myytit ovat taitavien ajatusnikkareiden käsissä muuttuneet itsevaltaisen valtaregiimin rakennusaineeksi. Näitä myyttejä ja tarinoita on hyödynnetty, kun on pikaisesti pitänyt mobilisoida kansa Kremlin tueksi.
Maailmojen rajalla?
Palataan takaisin mielikuvitusjunan kyytiin.
Mitä kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän minua alkaa epäilyttää ajatus, että maailmojen raja ylitettäisiin kerralla ja nimenomaan Vainikkalassa. Mieleeni nousee suurlähettiläs Antti Karppisen luonnehdinta Venäjästä muistelmateoksessa Venäjän aatetta jäljittämässä (WSOY, 1999). Karppisen mukaan:
Meille Venäjä on yhtä aikaa ”erilainen” ja ”samanlainen”, se on lähellä ja kaukana – se ei ole täydelleen meidän maailmamme mutta sittenkin se on osa sitä maailmaa, jossa mekin elämme.
Kaksi häneltä saamaani neuvoa on tässä paikallaan toistaa. Ensinnäkin Karppinen kehotti tekemään havaintoja ja välttämään spekulointia. Toiseksi omassa työssään hän pyrki avaamaan nimenomaan venäläisen keskustelun näköaloja ja lähtökohtia.
Tämä on ollut myös oman tutkimukseni johtoajatus. Tehtävänä on perehtyä venäläisen ajattelun sisäiseen logiikkaan, sen lähtöoletuksiin ja käsitteisiin, joilla politiikkaa tehdään. Näin voimme tehdä näkyväksi venäläisen ajattelun erot ja yhtäläisyydet meille tutun läntisen ajatteluperinteen ja maailmankuvan kanssa.
Kyse ei ole siitä, että venäläinen ulkopolitiikan tai sotilaspolitiikan ajattelu ja tutkimustraditio eläisi täysin erillään läntisestä, päinvastoin. Usein vain on käynyt niin, että kun tietyt, läntisestä keskustelusta poimitut käsitteet on tuotu venäläiseen ympäristöön, ne ovat saaneet joukon aivan uusia merkityksiä.
Venäjän nykyinen politiikan kieli on sekoitus rikollismaailman slangia, lainasanoja ja neuvostojärjestelmästä lainattuja käsitteitä.
Huomionarvoista on, että neuvostojärjestelmän hajoaminen merkitsi yhtenäisen ideologisen sanaston korvaantumista useilla, keskenään kilpailevilla merkitysjärjestelmillä. Venäjän nykyinen politiikan kieli on sekoitus rikollismaailman slangia, lainasanoja ja neuvostojärjestelmästä lainattuja käsitteitä.
Kaikkia Venäjän politiikan erityispiirteitä ei voi jäljittää kielenkäytön eroihin, mutta niiden ymmärtäminen on tärkeä osa kokonaisanalyysiä.
Moskovan asemalla
Nyt olemme niin tärkeän äärellä, että on syytä pysäyttää mielikuvitusjuna ja astua ulos Moskovan asemalle.
On joulukuu 2014. Permin matkan aikaiset pohdinnat venäläisen ja eurooppalaisen maailmankuvan eroista tuntuvat samaan aikaan kaukaisilta ja hyvin konkreettisilta. Venäjä on sotilasoperaatiollaan ottanut Krimin niemimaan haltuunsa ja jatkanut sotatoimia Itä-Ukrainassa. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat päättäneet talouspakotteista, joiden tavoitteena on osoittaa Venäjän vastuu konfliktin kiihtymisestä.
Tällä matkalla tapaamani venäläiset tutkijat kuvaavat syntynyttä tilannetta viittaamalla norjalaisen shakkimestarin pelitapaan: hänellä on tapana aloittaa yhdestä kulmasta, ja sitten, varoittamatta, siirtyä pelaamaan toiseen kulmaan, aivan eri peliä. Tämä luo kaaoksen pelikentälle, jota shakkimestari vaivoin itsekään hallitsee.
Vertaus kuvaa hyvin tunnelmia tutkijoiden keskuudessa.
Useimpien johtopäätös oli, että vaikka Venäjällä on konfliktissa selkeitä päämääriä, sen toimintatapa nojaa improvisointiin. Venäjä hyödyntää taitavasti kohdemaan sisäisiä jännitteitä ja poliitikkojen tekemiä virheitä. Yhdistämällä sotilaallisia ja ei-sotilaallisia menetelmiä Venäjä ylläpitää konfliktin alussa hankkimaansa etulyöntiasemaa.
Miten Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa?
Yksi jatkoanalyysin tehtävä on selvittää, miten Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tätä vuorovaikutusta analysoimalla voidaan tuottaa uutta tietoa Venäjän toimintatavoista kriisitilanteessa.
Winston Churchill tiivisti Venäjän tulevaisuutta koskeviin pohdintoihin liittyvät haasteet lokakuussa 1939 näin: ”En pysty ennustamaan Venäjän toimintaa. Venäjä on selittämättömyyden verhoama arvoitus, joka on peitetty mysteeriin.”
Tämä lukemattomia kertoja toistettu lausahdus kuitenkin jatkuu. Churchill ehdottaa, että ehkä on olemassa avain tämän mysteerin avaamiseksi. ”Tuo avain on Venäjän kansallinen etu.”
Kansainvälisen politiikan realismin koulukunta tulkitsee, että valtiot toimivat rationaalisesti ja pyrkivät oman valtansa maksimoimiseen. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa on, että Venäjän suurvaltapolitiikkaa noudattelee samoja lainalaisuuksia kuin muidenkin maiden.
Konstruktivistinen tutkimusperinne asettaa kysymyksen hieman toisin ja pohtii Venäjän toimintaa ohjaavan rationaalisuuden ehtoja. Tutkijat kysyvät, mitä eri sisältöjä suurvaltapolitiikka Venäjällä saa ja miten eri koulukunnat selittävät Venäjän ulkopolitiikan päämääriä.
Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että erot Venäjän turvallisuuspolitiikkaa koskevien selitysmallien välillä liittyvät erilaisiin tulkintoihin Venäjän järjestelmän muutoksen reunaehdoista.
Kylmän sodan aikana näiden reunaehtojen – eli Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän luonteen – kuvaus oli keskeinen osa kamppailua Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjasta.
Totalitarismin koulukunnan mukaan neuvostojärjestelmää ylläpidettiin pelolla, ja se oli tuomittu romahtamaan. Revisionistit puolestaan argumentoivat, että pelolla johtaminen ei selittänyt kaikkea, vaan järjestelmän muutosta tulisi tarkastella esimerkkinä ”ohjatusta demokratiasta”.
Totalitarismin teorian näkökulmasta suhteissa Neuvostoliittoon oli kyse arvovalinnasta, ja sen mukaisesti Neuvostoliiton valtapolitiikkaa oli padottava kaikkialla. Revisionistit näkivät neuvostojärjestelmässä yhtäläisyyksiä läntisen poliittisen järjestelmän kanssa. Tämä avasi mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan laajempi kanssakäyminen Neuvostoliiton kanssa olisi edullista lännelle.
Neuvostoarkistojen osittainen avautuminen 1980-luvun lopulla ja avoimuuspolitiikan synnyttämä keskustelu osoittivat kiistattomasti, että totalitarismin koulukunnan tuottama tutkimus osui lähemmäksi totuutta. Vasta järjestelmän konkurssi paljasti tutkijoille ongelmien syvyyden.
Venäjä-tutkimuksen suuntaviivat
Näin jälkikäteen on tietysti helppo osoittaa, missä kohtaa aikaisemmat tutkijapolvet ajautuivat harhapoluille. Tämän päivän Venäjä-tutkimusta ei tehdä sen paremmin totalitarismin kuin revisionisminkaan koulukunnissa.
Tämän päivän Venäjä-tutkimusta ei tehdä sen paremmin totalitarismin kuin revisionisminkaan koulukunnissa.
Ehkä tässä riittää todeta, että Venäjän järjestelmän muutosta ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva tutkimus on vuosien mittaan entisestään ammattimaistunut. Toisaalta Venäjää koskevalla tutkimuksella ei ole enää samanlaista asemaa kuin sovjetologialla oli kylmän sodan aikana. Tutkimusryhmät ovat päinvastoin pieniä ja etäällä toisistaan.
Vuoden 2014 jälkeen on Venäjää koskevalle tutkimustiedolle ollut jälleen kysyntää. Venäjä on viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt muutoksia keskeisiin turvallisuuspolitiikan ohjausasiakirjoihin. Joulukuussa 2014 julkaistussa sotilasdoktriinissa kuvataan aiempaa yksityiskohtaisemmin ulkoisia ja sisäisiä sotilaallisia vaaroja ilman, että suuria linjoja radikaalisti muutetaan.
Vuotta myöhemmin julkaistu kansallisen turvallisuuden strategia kuvaa Venäjän turvallisuusympäristön muutosta jyrkin sanakääntein. Venäjän perinteiset arvot nostetaan aiempaa selvemmin esiin ja Naton todetaan muodostavan uhan Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Venäjän strategisen suunnittelun kokonaisuutta on vielä tämän jälkeen täydennetty informaatioturvallisuuden ja ulkopolitiikan doktriineilla sekä talouden turvallisuuden strategialla.
Strategisen suunnittelun tehtävänä on luoda kehys Venäjän eri turvallisuusviranomaisten toiminnalle ja asettaa maan kehitystarpeita tärkeysjärjestykseen. Yhdessä nämä tekstit kertovat myös Venäjän turvallisuuspolitiikan lähtökohdista ja siitä, mitä pidetään itsestään selvänä.
Keskeinen muutos on tapahtunut nimenomaan viholliskuvia koskevassa retoriikassa.
Keskeinen muutos on tapahtunut nimenomaan viholliskuvia koskevassa retoriikassa, joka on aikaisempaa näyttävämpää ja kärkevämpää. Yhdessä nämä eri tekstit luovat puitteet tulkinnoille Venäjän sotilaallisten toimien puolustuksellisuudesta ja oikeuttavat voimankäytön maan lähialueilla.
Strategioita ei kuitenkaan pidä tuijottaa liiaksi, tai olettaa, että niitä lukemalla saisimme varmaa tietoa Venäjän toimintatavoista kriisitilanteessa. Sen sijaan voidaan ajatella, että Venäjän valtionjohdon puheisiin ja virallisiin asiakirjoihin kirjatut ristiriitaiset tavoitteenasettelut luovat sitä pelitilaa, jonka shakkimestari tarvitsee kaaoksen hallinnassa.
Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimus on perinteisesti kohdistunut erityisesti niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksiin eli sotilaspolitiikkaan. Jatkossa on tärkeä selvittää uhkakuvien muutosta ja sen taustalla olevia tekijöitä.
Onko viralliselle militaristiselle patriotismille vaihtoehtoja nyky-Venäjällä? Entä miten Venäjä näkee monikulttuurisuutensa osana turvallisuutta? Vai onko nationalismista tullut Venäjän suurvalta-ajattelun käyttövoima?
Jos tarkastellaan turvallisuuspolitiikan ja talouden kytköksiä, on paikallaan kysyä, kykeneekö Venäjän sotateollisuus kuromaan kiinni länsimaiden etumatkan seuraavan sukupolven asejärjestelmien kehityksessä. Vai johtaako nykyinen ”sotateollisuuden modernisaatiolle” perustuva kehityslinja päinvastaiseen suuntaan eli Venäjän putoamiseen lopullisesti kilpailijamaiden kyydistä?
Nykytilanteessa on myös paikallaan pohtia sitä, mikä on Ukrainan konfliktin merkitys venäläiselle strategiselle ajattelulle. Mitä johtopäätöksiä Venäjällä on tehty omista ja vastustajan heikkouksista konfliktissa, jota käydään poliittisin, taloudellisin, diplomaattisin ja aseellisin menetelmin? On myös hyvä kysyä, missä määrin Venäjällä ylipäänsä käydään tällä hetkellä kriittistä keskustelua maan turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.
Venäjä ei toimi irrallaan muusta maailmasta eikä voi irrottautua globalisaation ja ilmastonmuutoksen kaltaisista megatrendeistä. Kysymys on siitä, miten Venäjä omassa politiikassaan ottaa nämä muutokset huomioon. Miten ilmastonmuutoksen rankimmat ilmenemismuodot, erityisesti ikiroudan sulaminen, asettuu Venäjän kansallisiin tavoitteisiin ja sitoumuksiin ja niistä luistamiseen?
Suurten harppausten historiaa
Palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin ja mielikuvitusjunan kyytiin.
Venäjän keisarinna Katariina II teki tarkastusmatkan Krimille vuonna 1787. Tältä matkalta on jäänyt elämään sanonta Potemkinin kulisseista. Väitetään, että Katariinan uskottu, ruhtinas Grigori Potemkin olisi rakentanut tyhjiä julkisivuja keisarinnan matkareitin varrelle.
Myöhempi historiantutkimus on osoittanut, että tarina Potemkinin kulisseista oli oman aikansa valeuutinen – saksalaisen diplomaatin keksimä ilkeämielinen juoru. Vaikka itse tarina ei olisikaan totta, sanonta Potemkinin kulisseista on osoittanut moneen kertaan käyttökelpoisuutensa. Sanontaan tiivistyy yleisinhimillinen tapa piilottaa pelottava tulevaisuus tai ikävät tosiasiat tyhjänpäiväisten fraasien ja kiiltokuvamaisten visioiden taakse.
Osaammeko erottaa nopeasti ohikiitävästä maisemasta katkokset, ne hetket, jotka paljastavat kulissin olemassaolon?
Kun siis nyt silmäilemme mielikuvitusjunamme ikkunasta Venäjää, ei ole yhdentekevää, mihin huomiomme kohdistuu. Osaammeko erottaa nopeasti ohikiitävästä maisemasta katkokset, ne hetket, jotka paljastavat kulissin olemassaolon?
Vai näemmekö, kuten Gogol aikoinaan, vain joutomaata kaikkialla? Ehkä katseemme on tiiviisti kaukaisuudessa etäisyyksien päässä, ajassa, jolloin Venäjän talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuudet ovat täysimääräisesti toteutuneet.
Väitän, että vain realistinen analyysi nykyhetkestä kelpaa Venäjän turvallisuuspolitiikkaa koskevien pohdintojen lähtökohdaksi. Venäjän poliittinen johto kyllä puhuu kauniisti talouden rakenneuudistuksista, mutta ei ole sitoutunut niihin.
Poliittinen vallanvaihto ei ole Venäjällä vakiintunut, vaan synnyttää riskejä ja tarpeen erityisjärjestelyihin. Yksityisistä liikemiehistä on tullut valtion vasalleja, kuten talousliberaali ja Venäjän entinen pääministeri Jegor Gaidar syksyllä 1994 kirjoitetussa tarkkanäköisessä analyysissä ennakoi.
Voiko olla niin, että Venäjän traaginen ”suurten harppausten” historia, maan peruuttamattomat epäonnistumiset ja toistuvat menetykset, eivät ole opettaneet meille mitään, Gaidar kysyy kirjoituksessaan.
Huolimatta näistä varsin pessimistisistä huomioista Gaidar hahmottelee uudistuslinjan, joka on myöhemmin toistettu Venäjän kaikissa talouspolitiikan linjapapereissa. Venäjän on muututtava maaksi, jonka taloutta ei ohjaa ylhäältä pakotettu mobilisaatio vaan innovaatiot ja muutos. Tämän muutoksen aikaansaaminen edellyttää poliittista tahtoa, halua kehittää maata muuttamalla valtion asemaa politiikan ja talouden yhtälössä.
Kertoo paljon Venäjän tilanteesta, että vajaa kaksi vuosikymmentä myöhemmin Thane Gustafson, Venäjällä vuosia työskennellyt konsultti, päätyy Venäjän öljysektorin kehitystä kuvaavassa tiiliskivessään täsmälleen samaan johtopäätökseen kuin Gaidar. Venäjän talouden modernisaation tiellä olevat esteet eivät poistu ennen kuin löytyy konsensus maan kehityksen suuntaviivoista.
Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa ovat siirtäneet näiden ongelmien ratkaisua vuosilla eteenpäin. Puheet integraatiosta läntisiin rakenteisiin ovat vaihtuneet näköalaan Venäjästä saarrettuna linnakkeena.
On pystyttävä erottamaan kriisiä ylläpitävät syvärakenteet tähän aikakauteen olennaisesti kuuluvasta ”pintakuohusta”.
Tämä verrattain nopea siirtymä on haaste myös tutkimukselle. On pystyttävä erottamaan kriisiä ylläpitävät syvärakenteet tähän aikakauteen olennaisesti kuuluvasta ”pintakuohusta”. Tämän haasteen selättämisessä auttaa empatia, joka tutkimusmielessä tarkoittaa uteliaisuutta selvittää muiden ajattelun lähtökohtia, kykyä jakaa oppimaansa ja hankkimaansa tietoa sekä halua tehdä työtä yhteistyön onnistumisen eteen.
Nämä eivät ole helppoja asioita toteuttaa käytännössä ja olen usein itse epäonnistunut. Uskon kuitenkin, että empaattinen ote elämään ja tutkimukseen on loppujen lopuksi avain onnistumiseen. Vaalikaamme siis empatiaa.
Teksti perustuu esitelmään Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun juhlaseminaarissa 5. kesäkuuta 2017, joka järjestettiin yhteistyössä Mannerheim-professuurin rahoittajien kanssa. Juhlapuheen lyhennetty versio julkaistaan myös Maanpuolustus-lehdessä syksyllä 2017.
Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.
