Rosatom-keskustelun vakuuttelut, joiden mukaan ydinvoimaan liittyvä energiapolitiikka ei olisi osa Venäjän ulkopolitiikkaa ovat ongelmallisia. Suomi ei ole immuuni vallalle, jota käytetään energian kautta, Veli-Pekka Tynkkynen kirjoittaa.
Hyväksyypä eduskunta hallituksen puoltaman Fennovoiman ja Venäjän valtionyhtiö Rosatomin ydinvoimalahankkeen tai ei, päätöksellä on ulkopoliittisia vaikutuksia. Venäjä on osapuolena Ukrainan sodassa, ja Suomi on EU:n rintamassa asettanut Venäjälle talouspakotteita, jotka on kohdistettu etenkin energiasektorille. Hanketta politisoivat lisäksi huhut, joiden mukaan Suomi olisi lobannut Rosatomin pois EU:n pakotelistalta.
Rosatomin ydinvoimalaa tukevat poliitikot ovat syyttäneet hankkeen kritisoijia asenteellisiksi ja epäisänmaallisiksi. Pääministeri Alexander Stubb puhuu jo Venäjän demonisoinnista. Hankkeen kritisoijia syytetään russofobiasta. Sotaa käyvän valtion omistaman korporaation arvosteleminen katsotaan siis koko maan ja sen kansalaisten kritisoimiseksi. Samat kansanedustajat, jotka olivat äänestämässä Venäjän energiasektoriin kohdistuneiden pakotteiden puolesta pitävät ainakin näennäisesti täysin ongelmattomana Suomen sitoutumista hankkeeseen, jonka symbolinen ja reaalinen merkitys Vladimir Putinin hallinnolle on erittäin suuri. Tämä kertoo aiheen herkkyydestä suomalaisille.
Mielenkiintoisen ja samalla ongelmallisen tästä keskustelusta tekevät vakuuttelut, että etenkin ydinvoimaan liittyvä energiapolitiikka olisi irti ulkopolitiikasta. Suomen energiapolitiikan esitetään olevan immuuni sille vallalle, jota energian kautta maailmanlaajuisesti käytetään. Tutkimuksen valossa nämä perustelut ovat outoja.
Energialla on tärkeä rooli Venäjän politiikassa
Energian viennistä saatavien tulojen lisäännyttyä voimakkaasti 2000-luvun alusta lähtien Venäjän hallinto on rakentanut kansallista identiteettiä energiavaurauden ja sotilaallisen voiman varaan. Osin kansan hyvinvointiin, mutta etenkin sotilaalliseen voiman kasvattamiseen kanavoitu energiavarallisuus on tehnyt Putinin hallinnosta suositun. Energiasta on tullut keskeinen työkalu venäläisen suurvaltaidentiteetin rakentamisessa. Juuri energiavauraus on mahdollistanut Venäjän erityisyyden korostamisen sekä avittanut irtautumisessa eurooppalaisesta keskinäisriippuvuuden kehyksestä ja EU:n ajamasta instituutiotason integraatiosta.
Ukrainan sodan aikana venäläisen identiteetin rakentaminen energian varaan on voimistunut. Valtiollisessa mediassa on esitetty, että Euroopan energiariippuvuus mahdollistaa Venäjän toimet Ukrainassa. Euroopan laimea reagointi Krimin valtaukseen on tulkittu niin Putinin hallinnon kuin Venäjän kansan tahoilta merkiksi Euroopan heikkoudesta. Tätä on pidetty todisteena, että Venäjä on energiasuurvalta sekä puheissa että myös teoissa. On vaikea yhtyä ajatukseen, että Venäjä olisi tässä kriisissä reaktiivinen toimija. Vastasihan se hyvin maltillisiin pakotteisiin yltyvällä voimankäytöllä.
Kaasu on energiasuurvallan rakentamisessa keskeisessä roolissa, mutta identiteetille pohjaa luovat myös venäläisen öljyn, kivihiilen ja uraanin korkeat osuudet Euroopan energianhuollossa. Rosatomin hankkeen eteneminen juuri tässä poliittisessa tilanteessa esitettäisiin Venäjällä perinteisen voimapolitiikan ja energiasuurvalta-ajatuksen kietoutumisen mahdollistamana voittona. Se edistäisi Putinin hallinnon tavoitetta normalisoida Ukrainan tilanne ja luoda uusi jäätynyt konflikti rajoilleen.
Suomelle pedataan tässä moniulotteista roolia. Rosatomin tavoitteiden näkökulmasta Suomi tiukan ydinturvakontrollin maana on tärkeä referenssi, joka edistää Venäjän pehmeää valtaa globaalisti. Hankeen kautta Suomelle tarjotaan myös erityisasemaa Venäjän politiikassa vastineeksi siitä, että Venäjän toimia Ukrainassa katsotaan läpi sormien. Tämä voi olla yksi syy sille, että osa suomalaisista haluaa Rosatomin hankkeen toteutuvan: hyväksymme Venäjän suurvalta-ambitioita pönkittävän hankkeen ja siirrymme ’uuteen normaaliin’, joka edistää rauhaa meidän perinteistä erityisasemaamme vaarantamatta. Mutta edistääkö tämä toimintamalli rauhaa pitkällä aikavälillä?
Voiko ydinvoima olla rauhan asialla?
Keskeinen argumentti Rosatomin hankkeen puolesta on oletus ydinvoimasta rauhaa edistävänä voimana. Vaikka ajatusta ei ole sanottu aivan suoraan, se sisältyy kuitenkin vaikkapa SDP:n kansanedustajan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jouni Backmanin lausahdukseen, jonka mukaan ”meillä on ollut vuosikymmenten ydinvoimayhteistyö Venäjän kanssa, eikä yksi kriisi sitä muuta.” Tämä pragmaattisuutta peräänkuuluttava lausahdus voi nojata kahteen oletukseen. Joko siihen, että kaikki taloudellinen yhteistyö diktatuurien ja autoritääristen hallitusten kanssa edistää rauhaa ja demokratiaa. Tai siihen, että huolimatta eettisesti ongelmallisen kehityksen tukemisesta, kauppaa ja politiikkaa ei pitäisi sotkea. Ensimmäinen oletus on äärimmäisen idealistinen, jälkimmäinen kyyninen. Backmanin jatkoperustelu puhuu kyynisen tulkinnan puolesta: ”meillä ei ole ollut koskaan mitään ongelmia.” Toisin sanoen, kunhan energiaa saadaan tasaisesti, muulla ei väliä.
Oli Backmanin tai keskustan Mauri Pekkarisen todellinen perustelu kumpi tahansa, he ohjeistavat Suomea sivuuttamaan Krimin ja Itä-Ukrainan miehityksen samalla tavalla kuin 1960-luvulla sivuutimme Tshekkoslovakian miehityksen. On selvä, että tämä edistää Putinin hallinnon hartainta toivetta: Euroopan tulisi erottaa talous politiikasta juuri nyt, kun Venäjä on saavuttanut sotilaalliset tavoitteensa. Se myös vääjäämättä piirtää kuvan Suomesta maana, joka maailmanpoliittisesta tilanteesta riippumatta nauttii Venäjän sille suomasta historiallisesta erityisasemasta – ja tässä tapauksessa verrattain huokeasta, Venäjän valtion takaamasta ydinvoimalasta.
Entä jos energiapolitiikalla haluttaisiin edistää rauhaa? Silloin tulisi yhteistyössä panostaa aivan eri aloille kuin venäläiseen ydinvoimaan, joka kytkeytyy organisatorisesti ja polttoainekeljunsa puolesta myös joukkotuhoaseiden tuotantoon. Uraanin louhinta ja ydinvoiman tuotanto edistävät keskitettyä energiainfrastruktuuria, jolloin sekä energiasektorilla että koko yhteiskunnassa valtaa pystyy käyttämään huomattavasti pienempi joukko kuin hajautetussa energiajärjestelmässä.
Ydinvoiman edistäminen sopii Putinin autoritaariselle hallinnolle loistavasti, sillä langat pysyvät osin salatun toiminnankin takia helpommin maan johdon käsissä. Ydinenergian vaikutus on sekä tuotanto- että kulutuspäässä on päinvastainen kuin aurinkosähkön, tuulivoiman tai bioenergian. Bioenergiaa tuotetaan ja kulutetaan laajalla alueella, jolloin talouden monipuolistuminen – niin Venäjällä kuin Suomessakin – edistää myös demokratiaa. Laajempi väestönosa, useammat yhteisöt ja pienet ja keskisuuret yritykset nivoutuvat energiantuotantoon. Uraanin tapaan pistemäiseen tuotantoon perustuva öljy- ja kaasusektori työllistää Venäjällä vain kaksi prosenttia väestöstä, vaikka hiilivetyjen viennillä katetaan yli puolet Venäjän budjetista. Suomi edistää rauhaa Venäjän kanssa paremmin bioenergian ympärille rakennetulla kaupalla kuin ydinenergiatuonnilla.
Onko ydinvoima poikkeustapaus?
Mikä sitten tekisi ydinvoimasta sellaisen energiahuollon osa-alueen, joka jättäisi sen voimapolitiikan ulkopuolelle? Ei mikään. Kuitenkin Ylen radiohaastatteluissa sekä kokoomuksen kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo että puolustusministeri Carl Haglund ovat esittäneet, että venäläistaustainen ydinvoimahanke ei ole turvallisuuspoliittinen kysymys.
Wallinheimo ”ei usko, että Venäjä lähtee painostamaan Suomea” ja esittää, että ”ydinvoimabisnekset pitää siksi pitää pragmaattisesti erillään politiikasta”. Hän kuitenkin näkee Venäjän KHL–jääkiekkoliigan osana ”geopoliittista vanhaa ajattelua”, jossa entisiä reunavaltioita sidotaan Venäjän vaikutuspiiriin ja ”kiillotetaan Venäjän poliittista kilpeä”. Jääkiekko on geopolitiikkaa, mutta ydinvoima ei.
Puolustusministeri Haglund taas väitti, ettei ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttäminen liity turvallisuuspolitiikkaan. Kieltäytyminen venäläisestä laitetoimittajasta olisi kuitenkin avoin loukkaus Venäjää kohtaan. Toimintaa säädellään ydinenergialailla ja se perustuu vain yhteiskunnan energiatarpeeseen. Ontuvaksi turvallisuuspolitiikan valikoivan sivuuttamisen tässä tekee se, että Fennovoiman hankkeelle asetettiin lisävaatimuksena kotimaisen omistuksen vähimmäistaso. Jos ydinvoimaloiden omistukseen ja käyttämiseen ei liittyisi mitään ulkopoliittista riskiä – ja ydinsähkön tuottaminen ja myyminen olisi pelkkää bisnestä – ei tällaisia omistusosuusrajoituksia olisi hankkeelle asetettu. Ydinenergiapolitiikka on siten vääjäämättä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Väheneekö Suomen energiariippuvuus?
Fennovoiman hankkeen yhtenä perusteluna on kuultu pienenevä riippuvuus venäläisestä tuontisähköstä. Rosatomin valikoiduttua laitetoimittajaksi ja osaomistajaksi hankkeen kannattajien perustelut ovat muuttuneet. Eduskunnalle antamassaan energiapoliittisessa selonteossa pääministeri Stubb väitti, että hankkeen myötä ”vastoin intuitiota riippuvuutemme venäläisestä energiasta vähenee”. Hanke ei siis enää vähennä Suomen sähköntuontiriippuvuutta, vaan vähentää riippuvuutta venäläisestä energiasta.
Venäläistä kaasua, riippuvuuskeskustelun suurta mörköä, ei kuitenkaan korvata ydinsähköllä, sillä kaasunkulutuksesta merkittävä osa käytetään teollisuuden prosesseissa ja sähkön ja lämmön yhteistuotannossa. Jos taas ajatellaan, että Rosatomin laitoksella korvattaisiin täysin se sähkö, joka Suomeen nyt tulee Venäjältä, riippuvuus sähkön osalta vähenisikin. Uuden ydinvoimalan 1200 megawatilla katetaan kolminkertaisesti se määrä, joka nyt Venäjältä tuodaan Suomeen. Kolmanneksen omistusosuus sallii Rosatomin kuitenkin myydä tämän sähköntuotanto-osuuden, 400 megavattia, kenelle se haluaa.
Sähkökaupasta tulee vuodesta 2015 kaksisuuntaista, jolloin Rosatom voi halutessaan myydä oman osuutensa Venäjälle, eikä tilanne siis sähköhuollon näkökulmasta muuttuisi. Sähkökauppa on lisäksi täysin toisen Venäjän valtionyrityksen, Inter RAO:n hallussa. Suomalaisilla ei ole valtaa päättää kuinka paljon sähköä rajan yli kulkee. Tuoreessa muistissa on vuosien 2011 ja 2012 sähköntuonnin tilanne, jolloin Inter RAO taloudellisiin syihin vedoten vähensi sähkön tuontia talven huipputunteina kyeten manipuloimaan Suomen sähkönhintaa. Mitä voisi seurata siitä, että tällaisten toimenpiteiden vaikutus on minuuteissa eikä päivissä tai viikoissa kuten kaasun tapauksessa?
Pääministeri Stubb on pyrkinyt rauhoittelemaan, että Ukrainassakin Rosatomin tuottama ydinvoima muodostaa noin puolet sähköstä, mutta on jäänyt sotatoimien ulkopuolelle. Pitää kuitenkin muistaa, että Ukrainan krooninen riippuvuus venäläisestä energiasta rakentuu ydinvoiman ja kaasun yhteisvaikutukseen ja että Venäjä on vuosikymmenet käyttänyt tätä painostuskeinona. Tarvetta käyttää juuri ydinvoimaa Ukrainan kiristämiseen ei ole. Tällainen mahdollisuus on kuitenkin olemassa, mikä tekee kaasulla painostamisesta vaikuttavampaa.
Energiateollisuus ry:n Petteri Haveri vakuuttaa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa, että Suomen ja Venäjän välistä sähkökauppaa ja Rosatomin hanketta ohjaavat vain taloudelliset intressit. Haveri unohtaa, ehkä tarkoituksellisesti, että Venäjän energiapolitiikassa talous on vain yksi komponentti. Näin on etenkin valtionkorporaatio Rosatomin tapauksessa.
Sitä tuskin energia-asiantuntijat tai konkaripoliitikotkaan voivat kieltää, etteikö Venäjä olisi käyttänyt energiaa ulkopolitiikkansa edistäjänä. Suomi on osa Venäjän energiadiplomatiaa, vaikka meillä ei ole koskaan ollut ongelmia energiatoimituksissa Venäjältä. Riippuvuutemme Venäjästä fossiilisen energian saralla kuitenkin korostaa sähköntuotannon riskejä. Riittää, että manipulaation mahdollisuus on olemassa. Suomen erityisasemaa Venäjän helmassa kannattavien optimismin Rosatomin suhteen voi ymmärtää, mutta kuvitellaanko länteen ja Natoon suuntautuneessa kokoomuksessa, että Suomi pystyisi jotenkin väistämään sen paineen, jonka tämä riippuvuus synnyttää?
Artikkelikuva: Alexandra_Koch / Pixabay
