Vihapuheelle tyypillinen vastustajan leimaaminen on kuulunut poliittiseen kielenkäyttöön niin kauan kuin politiikkakin on harrastettu.
Se on keino luoda uhkakuvia, vahvistaa oman viiteryhmän kiinteyttä ja kannustaa sitä toimimaan vastustajan tarkoitusperien, tai äärimmillään olemassaolon, eliminoimiseksi kirjoittaa Jarmo Rinne.
”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti.” Scripta-kirjoituksia uppoavasta lännestä, Jussi Halla-aho, 23. maaliskuu 2006.
”Ne kurjat matelijat, jotka venäläistä virkavaltaa pokkuroiden ovat onnistuneet pääsemään kotimaiseen hallitukseemme jäseniksi, ja jotka, muodostaessaan tuon hallituksen, ovat häpeällisesti polkeneet ei ainoastaan lakeja vaan vieläpä kansan pyhimpiä oikeuskäsityksiä, erotkoot heti toimestaan.”
Tampereen punainen julistus, 1.11.1905.
Vihapuhe on yksinkertaistavaa ”me vastaan muut” -asetelmaan pyrkivää ”joko he tai me” -retoriikkaa. Viereiset esimerkit suomalaisesta poliittisesta kielenkäytöstä runsaan sadan vuoden erolla viestivät kumpikin vastustajaksi koetun ryhmän moraalista arveluttavuutta hämmästyttävän samankaltaisin kielikuvin. Matelijaksi nimeäminen vaikuttaa olevan politiikassa toimivien suosikkileimakirves: opetusministerinä ja sittemmin eduskunnan puhemiehenä toiminut Riitta Uosukainen kuvasi muistelmakirjassaan ministerikollegansa, kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan, kalkkarokäärmeeksi.
Vihapuheen määrittely
Vihapuheeksi tunnistettava puhe on siis yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Poliittisen keskustelun polttopisteeseen se on kuitenkin noussut vasta aivan viime aikoina. Samalla myös akateeminen tutkimus on tarttunut aiheeseen. Kuvaavaa vihapuhekeskustelulle on, että siihen osallistujat tuntuvat tarkkaan tietävän, mistä ilmiössä on kyse. Tämä onkin varsin tyypillinen piirre poliittisissa debateissa. Ongelmallista vain on, että keskusteluun osallistujat itse määrittelevät sen, mitä vihapuhe on, ja näin keskustelijat puhuvat sujuvasti toistensa ohi ja koko prosessi lähinnä toistaa ja vahvistaa ”me vastaan muut” –retoriikkaa.
Keskustelun politisoituneen luonteen mahdollistaa se, ettei vihapuheelle ole yksiselitteistä määritelmää. Esimerkiksi rikoslaissa käsitettä ei ole mainittu, vaan sen asemesta siellä puhutaan kiihottamisesta tai törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain näkökulmasta vihapuheeksi tulkittava toiminta rinnastuu ihmisoikeusloukkaukseksi, jonka kohteena on jokin tietty, tunnistettava erillinen kansanryhmä. Vihapuheessa puhuja esittää itsestään ja viiteryhmästään esimerkiksi etnisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti, poliittisesti, seksuaalisesti tai ihonväriltään tai joltakin tunnistettavalta ulkoiselta piirteeltään erottuvan ryhmän ja uhkailee sitä tai esittää sen loukkaavassa, halventavassa ja solvaavassa sävyssä.
Vihapuhetta voi olla myös yksilöön kohdistuva perusteeton leimaaminen johonkin kansanryhmään liitettyjen oletettujen ominaisuuksien perusteella. Esimerkiksi nykyään kansanedustajana ja eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajana toimivan Jussi halla-ahonblogikirjoitus 3.6.2008 on kaikissa oikeusasteissa tulkittu vihapuheeksi. Halla-aho sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta ja tämän lisäksi Korkein oikeus kovensi tuomiota kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Verkon muutoksen vaikutus vihapuheen näkyvyyteen
Eräs keskeisimmistä syistä vihapuheilmiön nousulle poliittiseksi kiistakysymykseksi kytkeytyy digitaalisen viestintä- ja kommunikaatioteknologian (Information and Communication Technologies) käytön nopeaan kasvuun ja yleistymiseen. Muitakin syitä on, kuten länsimaisten jälkiteollisten yhteiskuntien väestö- ja kulttuuripohjan monimuotoistuminen, taloudellisen tilanteen epävarmuus, individuaalisuuden korostuminen ja siihen liittyvä yksilöllisten elämänarvojen ja -tapojen merkityksen kasvaminen. Silti internetin ja digitaalisen viestintäteknologian mahdollistaman sosiaalisen median rooli on ollut ratkaiseva ilmiön näkyväksi tekemiselle.
Internetin historiasta on kirjoitettu paljon. Tiedämme miten se on kehittynyt Yhdysvaltain armeijan tarpeisiin 1960-luvulla luodusta ARPANETistä tutkijoiden hyödyntämäksi NSFNETiksi. Suuremmalle yleisölle tietokonevälitteinen viestintäverkko tuli tutummaksi 1990-luvulla, kun WWW-selaimien käyttäminen muuttui graafiseksi. Tämä teki verkkoselaimista helppokäyttöisempiä myös komento- ja koodikieltä taitamattomille. Graafiset käyttöliittymät mahdollistivat internetin leviämisen kenen tahansa ulottuville. Verkkoon tapahtuvan sisällöntuotannon vallankumous on tullut ilmeiseksi sosiaalisen median (Web 2.0) läpimurron seurauksena. Sen myötä internet on muuttunut interaktiivisempaan suuntaan dynaamisiksi ja yhteisöllisiksi verkostoiksi, joissa yksilöpohjaisesti osallistutaan sisältöjen luomiseen ja muokkaamiseen.
Sosiaalinen media viittaa internetin toimintamuotoihin ja -sisältöihin, jotka perustuvat itsetekemiseen, käyttäjäkeskeisyyteen ja yhteisölliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset keskustelevat, tekevät ja jakavat asioita yhdessä. Perusajatuksena horisontaalissa toiminnassa on luoda toimijoiden välille kommunikatiivinen tila, joka mahdollistaa tuotetun informaation eli ajatusten esittämisen, jakamisen sekä yhdessä toimimisen.
Verkon muuttuminen interaktiivisemmaksi on samalla muuttanut verkon julkisuussfääriä tavalla, jossa se voidaan mieltää fragmentoituneeksi monikerrokselliseksi julkisuustilaksi. Sosiaalisen median sovellukset ovat helppokäyttöisiä ja verkon julkisuustilat ovat lähes kenen tahansa nettitaitoisen ulottuvilla. Internetin fragmentoituneesta julkisuustilasta voi nousta ilmiöitä, jotka läpäisevät perinteisen median portinvartijoiden uutiskynnyksen ja valtakunnalliseksi tai jopa maailmanlaajuiseksi puheenaiheeksi.
Vaikka vihapuheen määrä ei välttämättä ole aiemmasta kasvanut, niin ilmiö on tullut tunnetummaksi, näkyvämmäksi ja yhteiskunnallisesti vaikuttavammaksi sosiaalisen median julkisuustilojen myötä. Sosiaalisessa mediassa viesti leviää käyttäjien vertaisverkoissa rihmastomaisena viestiketjuna ja on helposti linkitettävissä, mikä takaa helpon saatavuuden ja laajan potentiaalisen kohdeyleisön. Lisäksi kuumien puheenaiheiden ympärillä ilmenevä ”verkkokuhina/-pörrääminen” (swarming) edesauttaa verkkoilmiön tunnettuisuuden kasvua.
Vihapuhe sosiaalisessa mediassa – verkkoilmiön merkitys
Merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskusteluareenaksi sosiaalisen median tekee se, että sen käyttö on lisääntynyt parin viimeisen vuoden aikana. Erityisesti Facebook on kasvattanut suosiotaan ja se on maailmanlaajuisesti suurin ja käytetyin sosiaalisen median sovellus. Suomessa on runsaat 2 miljoonaa Facebookin käyttäjää eli yli 40 prosenttia kansalaisista on periaatteessa tavoitettavissa siellä. Muut sosiaalisen median sovellukset, kuten Youtube, Twitter, Myspace, Flickr jne., häviävät suosiossa Facebookille. Silti myös näiden käyttö on varsin yleistä.
Valtaosa sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta toiminnasta on viihdekäyttöä ja yhteydenpitoa ystäviin, tuttuihin ja sukulaisiin. Sosiaalinen media on prosessi, jossa ihmiset jakavat tietoa ja muodostavat yhteisiä merkityksiä. Käyttötyypin mukaan jaoteltuna sosiaalisen median alustoja ovat sisällön luomisen ja julkaisemisen alustat (blogit, wikit), sisällön jakamisen alustat (esimerkiksi Flickr ja YouTube), yhteisöpalvelut (Facebook, Google+, LinkedIn, MySpace, IRC-Galleria) ja virtuaalimaailmat (Habbo, Second Life).
Sosiaalisen median monimuotoisuus ja käyttäjäystävällisyys tarjoavat omia näkemyksiään ja poliittisia käsityksiään promoaville ryhmille ja yksilöille ennennäkemättömän helppokäyttöisen ja portinvartijoista vapaan kanavan ja julkisuustilan. Siellä voi levittää viestiään ja suunnitella, organisoida ja mobilisoida toimintaansa ja verkostoitua samanhenkisten toimijoiden kanssa. Esimerkkinä tämänkaltaisesta ilmiöstä voi mainita Jussi Halla-Ahon Scripta – kirjoituksia uppoavasta lännestä –blogisivusto. Halla-Ahon blogin yhteyteen on linkkejä monille Scriptan perusviestiä ja argumentaatiota tukeville tai vahvistaville sivustoille.
Vihapuhe ei välttämättä jää leuanlouskutukseksi virtuaaliavaruudessa. Vaarana on, että aiemmin siellä täällä erillään olevat yksilöt tai pienet ryhmät saavat äänitorven äärimäisiä ajatuksiaan propagoivalle viesteilleen ja syntyy samanhenkisten, toinen toistensa mielipiteitä komppaavia ja vahvistavia verkkoyhteisöjä. Pahimmillaan tällaiset yhteisöt ajautuvat irralleen normaaliyhteiskunnasta ja muodostuu suljettuja verkkoyhteisöjä tai toiminnallisia verkostoja, jotka ammentavat käyttövoimaansa kannattajakuntansa jakamista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arveluttavista käsityksistä ja maailmankuvista.
Eräs esimerkki mainitun kaltaisen ”kulttisen miljöön” vaikuttavuudesta on koulusurmaajat. Sosiaalipsykologian dosentti Atte Oksasen ja sosiologian professori Pekka Räsäsen johdolla tehdyt tutkimukset osoittavat, että suomalaisilla koulusurmaajilla oli verkossa toimivia samalla tavalla ajattelevia viiteryhmiä, joiden kanssa kouluampujat saattoivat keskustella ihmiskäsityksistään. Näissä viiteryhmissä jäsenten kulttuuriset makumieltymykset, elämänarvot ja mielipiteet saivat tukea ja vahvistusta toinen toisiltaan. Internetin ansioista nämä eri puolilla maailmaa olleet yksinäiset sudet löysivät lauman, johon kuulua. Myös norjalaisen, vihapuheet käytäntöön siirtäneen, Anders Behring Breivikin verkostoituminen ja vaikutus internetissä oli hyvin aktiivisista ja laajalle levinnyttä.
Keinot vihapuheen tukahduttamiseen
Vihapuheen kaltaisten ilmiöiden leimahtamisen estämiseksi ei ole juurikaan ehkäiseviä keinoja. Vapaata, kenen tahansa käytössä olevaa, mediakanavaa on lähes mahdoton aukottomasti ennakolta valvoa ja suodattaa vihapuhe pois. Ennakkomoderointi tai verkkopalveluiden tuottajien vastuunalaisuuteen saattaminen eivät myöskään poista vihapuhetta synnyttävää yhteiskunnallis-poliittiseksi ongelmaksi koettua tilannetta. Se johtaa vain vihapuheen ja -toiminnan siirtymistä toisille areenoille. Silti vihapuheen tapaisia ilmiöitä vastaan voi ja pitää taistella.
Paras tapa suitsia vihapuhetta on avoin ja läpinäkyvä yhteiskunnallinen keskustelu, jossa rehellisesti käsitellään yhteiskunnallisia kipupisteitä ja poliittisiksi ongelmiksi koettuja asioita. Mikäli keskusteluun onnistutaan sitouttamaan vaikutusvaltaiset instituutiot ja mielipidejohtajiksi tunnistetut tahot, niin ongelmien ratkaisut helpottuvat.
Hyvä esimerkki tämänkaltaisesta rakentavasta mielipiteitä esiin haastavasta ja rehellisesti avoimeen vuorovaikutukseen pyrkivästä yhteiskunnallista keskustelusta on Helsingin poliisilaitoksen virtuaalisen lähipoliisiryhmän maahanmuuttokriittiseksi tunnetulla Hommaforumilla elokuussa alullepanema viestiketju.
Viestiketjun tarkoituksena oli koota materiaalia Valtakunnansyyttäjävirastolle kiihottaminen kansanryhmää vastaan -säännökseen liittyvistä tulkintaepäselvyyksistä. Viestiketjun puheenvuorot olivat kauttaaltaan asiallisia ja mielipiteitä perustelevia ja hyvin monipuolisesti vihapuheilmiöön liittyviä ongelmia valottavaa. Vuorovaikutteinen ja reflektiivinen eli kriittisesti omia ja toisten oletuksia ja arvoja tarkasteleva keskustelu on toimivin tapa poliittisten jännitteiden purkamisessa.
