Kansainvälinen uutuusdokumentti esittelee Suomen ”nuorten naisten hallitusta” esimerkkinä tasa-arvon etenemisestä, mutta jättää vähemmälle huomiolle politiikan sisällöt ja hallituksen sisäiset ristiriidat. Populaarifeminismin konventioita hyödyntävä kerronta ei sovikaan ongelmattomasti valtiollisen politiikan käsittelyyn.
Joulukuussa 2019 Suomi sai uuden hallituksen, jonka kaikki viisi kärkiministeriä olivat naisia. Lukuun ottamatta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia (r.), ministerit – pääministeri Sanna Marin (sd.), opetusministeri Li Andersson (vas.), valtionvarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) sekä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) – olivat vieläpä alle 35-vuotiaita. Kyseessä oli sekä Suomessa että kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellinen hallituskokoonpano.
Useissa medioissa hallituksen kokoonpano jo sinänsä katsottiin tasa-arvon ja feminismin riemuvoitoksi. Hallitus, keulakuvanaan pääministeri Sanna Marin, on läpi kautensa herättänyt myös poikkeuksellista kansainvälistä mediahuomiota.
Innostus ”viisikon” ympärillä tekee näkyväksi politiikan sukupuolittuneeseen valtaan liittyviä jännitteitä. Yhtäältä naisvaltaista hallitusta voi pitää merkkinä politiikan lasikattojen murtumisesta. Toisaalta mediahuomio kertoo siitä, että viisi naista hallituksen johdossa on yhä poikkeuksellinen tilanne.
Näihin jännitteisiin tarttuu myös yhdysvaltalaisen tuotantojätin HBO:n tilaama dokumenttisarja Viisi valittua. Kolmiosainen sarja käsittelee paitsi koronakriisin ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan leimaamaa hallituskautta, myös ennen kaikkea naisia politiikan johtopaikoilla. Dokumentti ei vain kommentoi viisikkoa politiikan ja julkisuuden ilmiönä, vaan myös olemassaolollaan ilmentää hallitukseen kohdistunutta poikkeuksellista mediahuomiota.
Tässä tekstissä luomme feministisen kulttuurin- ja politiikantutkimuksellisen katseen dokumenttiin ja lähestymme sitä tarinatalouden tuotteena. Pohdimme, millaisia jännitteitä syntyy, kun edellisen hallituskauden käänteitä ja sen johtohahmoja sovitetaan populaarifeministisen tarinankerronnan kehikkoihin.
Viisi valittua feministiä
Luemme Viisi valittua -dokumenttia osana laajempaa feminismin popularisoitumisen kulttuurista ilmiötä. Feminismistä on 2010-luvulla tullut osa populaarikulttuuria, haluttu ja trendikäs – vaikkakin monien vastustama – kulttuurinen identiteetti.
Populaarifeminismi näkyy esimerkiksi julkisuuden henkilöiden julistautumisena feministeiksi, #MeToo-liikkeen kaltaisena feministisenä hashtag-aktivismina, sekä yritysten tai tuotteiden markkinointina feminististen iskulauseiden avulla. Populaarifeminismi korostaa visuaalisuutta, tunteita, ja näkyvyyttä: sen ytimessä on feminismin julkiseksi tekeminen.
Populaarifeminismiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa kaupallisen, kauniin ja henkilöityneen esityksen feminismistä, sivuuttaen feminismin sisäiset erimielisyydet ja yhteiskuntien rakenteellisen eriarvoisuuden. Kun feminististä sisältöä tuotetaan suurille yleisöille, kriittinen sanoma helposti laimenee.
Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin.
Myös Viisi valittua lainaa populaarifeminismistä asettamalla viisikon sukupuolen ja iän sekä niistä versovan mediajulkisuuden etualalle. Viisikko esitellään feministeinä, esikuvina ja esitaistelijoina. Hallituksen tasa-arvopoliittisista teoista tuodaan kuitenkin esiin lähinnä perhevapaauudistus, vaikka mainittavaa olisi enemmänkin. Visualisoituun feminismiin sopivampana voimaantumisen lähteenä toimii leukoja vetävä pääministeri.
Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin. Dokumentti jättää huomiotta myös viiden puolueen tasa-arvopolitiikan erot, jolloin esimerkiksi sukupuolen juridisen vahvistamisen mahdollistanutta translakia ja tasa-arvoista avioliittolakia jarruttaneen Keskustan puheenjohtaja Saarikko esitetään itsestään selvästi tasa-arvon edistäjänä – onhan hänkin nuori nainen. Nämä erot näkyvät ohimenevän hetken kolmiosaisen dokumentin viimeisessä osassa.
Naisia poliittisina johtajina kuvataan urafeminismille ominaisin kääntein, jossa inspiroivat naisjohtajat onnistuvat saavuttamaan sekä perheen että uran. Vähemmälle huomiolle jäävät ne tasa-arvopoliittiset teot – kuten Marinin hallituksen palauttama subjektiivinen päivähoito-oikeus – joiden ansiosta nämä saavutukset ovat mahdollisia.
Naissolidaarisuutta ja voimaantumista
Dokumentin populaarifeministinen kerronnan tapa tulee esiin myös sen voimaantumista korostavassa sävyssä. Haastatteluotteissa puoluejohtajat mainitsevat paitsi suomalaisen hyvinvointivaltion roolin tien tasoittajana, myös esikuvia äideistään Peppi Pitkätossuun ja Spice Girls -yhtyeeseen. Näiden esikuvien he kertovat luoneen uskoa omaan pystyvyyteensä.
Tällaisessa kerronnassa feminismi ja tasa-arvo yhdistetään voimaantumiseen ja tyttöenergiaan ennemmin kuin ideologisiin kiistoihin tai “liialliseen” poliittisuuteen, mikä tekee feminismistä helposti lähestyttävää ja turvallista. Hieman hahmoton inspiraation ja naisten pystyvyyden korostaminen kutsuu laajaa katsojien joukkoa samastumaan dokumentin myönteiseen viestiin tasa-arvosta.
Solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.
Dokumentti yhdistää tasa-arvon positiivisiin tunteisiin myös korostamalla viisikon yhtenäistä ja keskinäistä solidaarisuutta ihmisinä ja äiteinä, jotka voivat samastua toisiinsa huolimatta ideologisista erimielisyyksistä. Näin solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.
Voimaannuttava kerronnan tyyli näkyy myös tavassa, jolla ministerit kertovat oppineensa ottamaan tilaa ja kehittämään itsevarmuuttaan. Katri Kulmunin tilalle viestintäkohun seurauksena noussut Annika Saarikko kertoo lisänneensä aina kyselytunnille huulipunaa tunteakseen olonsa varmemmaksi. Li Andersson puolestaan kuvaa, miten hän nuorena naisena joutui opettelemaan ottamaan tilaa politiikassa.
Puheita voi lukea osana populaarifeministisen puheen yksilöivää ja psykologisoivaa kielioppia, jossa itsevarmuuden kehittäminen – yhteiskunnan sukupuolittuneiden rakenteiden purkamisen sijaan – näyttäytyy ensisijaisena keinona sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseen.
Tarvetta panssaroinnille ja itsevarmuuden kehittämiselle luo kuitenkin politiikan ja internetin toimintaympäristö, jossa populaarin feminismin vastavoimana on populaari naisviha.
Huulipunaharhautus
Populaarifeministisen kerronnan ristiriidat tulevat esiin myös dokumentin tavassa käsitellä naispoliitikkoihin kohdistuvaa arvostelua ja naisvihaa. Kuten toimittaja Aurora Rämö tiivistää Suomen kuvalehdessä, dokumentissa kuvataan huulipunahallitukseksi haukuttua hallitusta laittamassa huulipunaa.
Naistapaisiksi mielletyt aktiviteetit, kuten meikkaaminen, on populaarifeministisessä diskurssissa pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään naisten omasta toimijuudesta käsin, ja kyseenalaistamaan niiden väheksytyt ja alentavasta katseesta käsin määrittyvät merkitykset. Dokumentissa hyödynnetään kulttuurista kontrastia feminiinisiksi miellettyjen aktivititeettien, kuten meikkaamisen, ja miehisenä pidetyn ammattipolitiikan välillä. Näin tuodaan esiin viiden päättäjän roolia politiikan miehisen kuvaston uudistajina.
Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä.
Samalla dokumentissa nähdyt Marinin ja muiden hallituksen ministereiden haastattelut seksualisoidusta vihapuheesta, kohtuuttomasta ja sukupuolittuneesta kritiikistä sekä verkkovihasta kertovat populaarin feminismin ja naisvihan toisiaan ruokkivasta suhteesta. Huulipunahallituksen ja tyttöhallituksen kaltaiset pilkkanimitykset ovat osa keinovalikoimaa, joilla naispoliitikkojen osaamista kyseenalaistetaan.
Myös hallitusviisikkoon kohdistunut verkkoviha on yksi tapa hiljentää naisia päättäjinä. Kuten dokumentissa tuodaan esiin, sukupuoleen kohdistuva loukkaus voi johtaa suojautumiseen ja vetäytymiseen julkisuuden valokeilasta. Dokumentissa feminiinisiksi miellettyjen aktiviteettien esittäminen osana poliittista toimijuutta toimii vastavoimana naispoliitikkoihin kohdistuvalle vihapuheelle.
Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä. Tässä mielessä myös dokumentin populaarifeministinen eetos vie katsojan huomiota pois politiikan sisällöistä ja kesyttää näin sen potentiaalin feministisen politiikan kuvauksena. Hallitusviisikkoa koskevaa julkista keskustelua seuraava yleisö todistaakin eräänlaista huulipunaharhautusta, johon Viisi valittua myös osin lankeaa.
Ristiriitoja häivyttävää tarinankerrontaa
Ehdotamme, että dokumenttia voi lähestyä populaarifeministisenä kulttuurituotteena. Tällaisena dokumentti tuottaa “viisikosta” ja sen hallituskaudesta voimaannuttavaa ja ristiriitoja häivyttävää kuvaa.
Populaarifeministisessä kerronnassa feministinen politiikka pelkistyy kysymykseksi siitä, millaista on olla nuori, nainen ja äiti politiikassa. Naisten poliittisen osallistumisen, uralla etenemisen sekä työn ja perheen yhdistämisen mahdollistaneet poliittiset teot jäävät taka-alalle.
Tähdätessään inspiroivaan sävyyn populaarifeministinen kerronta luo myönteistä ja turvallista kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta. Sen yksilöä korostavassa kieliopissa itsevarmuus näyttäytyy taitona, joka naisten tulee oppia, jotta voi saavuttaa menestystä vaativalla poliittisella uralla. Samalla itsevarmuutta tarvitaan myös itsen panssaroimiseen naisvihaa vastaan.
Populaarifeministinen feminiinisinä pidettyjen aktiviteettien kuten meikkaamisen haltuunotto saa vastaansa naisvihamieliset feminiinisiin merkittyksiin kiinnittyvät häpäisyyn ja hiljentämiseen pyrkivät tekniikat. Samaan aikaan naiseuden representaatioihin kiinnittyvä puhe harhauttaa keskustelun pois poliittisista päätöksistä ja päättäjien välisistä ideologisista ristiriidoista.
Vaikka populaarifeministinen kerronnan tyyli on yleistynyt mediassa viime vuosikymmenen aikana, se muuttuu erityisen jännitteiseksi kuvatessaan politiikkaa – ristiriidat ja kiistat kun kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon demokraattisissa yhteiskunnissa.
VTT Emma Lamberg on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.
FT Heini Kinnunen on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.
YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.
Kirjoittajat toimivat tutkijoina tutkimushankkeessa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota rahoittaa Koneen säätiö.
Artikkelikuva: Photo Mix / Pixabay
