Voidaanko ilmastonmuutokseen vastata sodalla?

Suosittu Docventures-ohjelma julisti viime viikolla ilmastosodan. Mutta mitä ilmastonmuutosta vastaan sotiminen tarkoittaa? Missä määrin tällainen puheenparsi on ilmastokeskustelun kannalta hyödyllistä?

”Pitääkö tässä alkaa sotimaan perkele?” kysyi toimittaja Riku Rantala Docventuresin ilmastonmuutosta käsitelleen studiokeskustelun päätteeksi. Kysymys tavoitti osuvasti sen, kuinka tyrmääviä ilmastonmuutoksen uhkakuvat ja sen hillitsemiseksi vaadittavien ratkaisujen nopeus ja laajuus ovat. Niiden äärelle pysähtyminen voi aiheuttaa epätoivoa ja surua mutta myös raivoa ja toiminnantarmoa.

Ohjelman studiokeskustelijat jakoivat yhteisymmärryksen, että ilmastonmuutos on niin sanottu ”kaikenmuuttaja”: sen hillitsemiseksi sekä yksilöiden että yhteiskuntien on tehtävä kaikki mahdollinen. Rantalan johdolla keskustelun lopuksi julistettiin ilmastosota.

Sodan julistamisen rauhanoloissa on usein huomiota herättävä teko. Sen tarkoituksena on kiinnittää huomio johonkin yhteisesti tunnistettavaan, mutta usein toistaiseksi vailla ratkaisuja olevaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, joka ottaa rauhan olojen poliittisessa retoriikassa sotatilan vihollisen paikan.

Tunnetuimmat sotametaforaa hyödyntäneet esimerkit löytynevät Yhdysvalloista. Presidentti Lyndon B. Johnson julisti 1960-luvun puolivälissä sodan köyhyyttä vastaan tarkoituksenaan puuttua Yhdysvaltain köyhyysongelmaan lisäämällä valtion roolia hyvinvoinnin tuottajana. Richard Nixon halusi tunnetusti eroon laittomasta huumekaupasta ja julisti 1970-luvun alussa sodan huumeita vastaan. George W. Bush puolestaan julisti sodan terrorismia vastaan vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.

Rauhanolojen sodanjulistus on poliittisen diskurssin luomisen järeimpiä aseita.

Rauhanolojen sodanjulistus on poliittisen diskurssin luomisen järeimpiä aseita. Silloin merkittävä osa poliittisesta yhteisöstä kokee, että jokin asia on paisunut liian uhkaavaksi. Jotain on niin sanotusti karannut käsistä, ja tavallisesti sodan oloihin liitettävät keinot ovat vastaus hallitsemattomuuteen.

Sodan julistuksella halutaan myös usein viestittää, että ongelman ratkaiseminen ja yhteiseksi asetetun tavoitteen saavuttaminen vaativat uhrauksia myös kansalaisilta – olkoonkin, että suurimman osan kansalaisten elämän on tarkoitus jatkua yhtä mukavasti kuin ennenkin. Julistuksella haetaan oikeutusta yhteiskunnan resurssien uudelleen kohdentamiselle ja usein myös demokraattisesta päiväjärjestyksestä vähintäänkin osittaiselle poikkeamiselle.

Ilmastotutkimus on jo pitkään todennut ilmastonmuutoksen olevan merkittävin ihmiskuntaa koskeva uhka. Viime vuosina tilanneanalyysiin ovat yhtyneet myös maailman johtavat turvallisuus– ja talousorganisaatiot arvioineen. Merkittävä osa eurooppalaisista ja valtaosa yhdysvaltalaisesta nuoresta sukupolvesta pitää ilmastonmuutosta aikamme suurimpana uhkana.

Miljoonille ihmisille, jotka jo joutuvat pakenemaan kotiseuduiltaan ilmaston lämpenemisen aiheuttamien paikallisten ympäristöolosuhteiden muutosten ja sään ääri-ilmiöiden seurauksena, ilmastonmuutos ei toki ole enää uhka, vaan karua arkista todellisuutta.

Silti ilmastonmuutoksen esittäminen jaettuna koko ihmiskuntaa koskevana konkreettisena uhkana on ollut vaikeaa ja myös tuloksetonta ­– toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi eivät ole olleet riittävän kunnianhimoisia. On kyseenalaista, miten sotavertausretoriikka auttaa tässä tehtävässä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että rajojen ulkopuolista vihollista tai rajattua yhteiskunnallista ongelmaa on helpompi syyttää sormella kuin yhteiskunnan ja sen jäsenten päivittäiseen toimintaan palautuvaa ilmastonmuutosta.

Ilmastokeskustelun sotavertaus on esittänyt, että ilmastotavoitteiden mukaiset rajut päästövähennystoimet ovat mahdollisia vain talouden ja teollisuuden sotatilan kaltaisella organisoinnilla.

Ilmastosotapuheella on kuitenkin tärkeämpi pyrkimys kuin uhkakuvien toitottaminen kansalaisille. Se on pyrkinyt – ja tähän ilmiselvästi pyrki myös Rantala – kiinnittämään huomion julkilausuttujen ilmastotavoitteiden ja niiden toteuttamiseksi vallitsevan kunnianhimon puuttumisen väliseen ristiriitaan.

Mutta toisin kuin Rantala studiovieraineen, jotka korostivat vaatimusta kaikkien ihmisten ilmastotoimiin ryhtymisestä, ilmastokeskustelun sotavertaus on esittänyt, että ilmastotavoitteiden mukaiset rajut päästövähennystoimet ovat mahdollisia vain talouden ja teollisuuden sotatilan kaltaisella organisoinnilla.

Sotatalous nollaa päästöt

Näkemys sodan kaltaisesta talouden organisoinnista on esitetty ilmastokeskustelussa monin eri tavoin. Esimerkiksi kolmannen tien sosialidemokratian isänä tunnettu sosiologi Anthony Giddens totesi kirjassaan The Politics of Climate Change, että ilmastotoimien toteuttaminen tarkoittaa suunnitelmatalouden paluuta.

Tunnettu ilmastotutkija Kevin Anderson on puolestaan muistuttanut, että nyt vaadittaville vuosittaisille päästöleikkauksille ei ole teollisen sivilisaation historiassa vastinetta. Lähimmäksi on päästy joko vakavien talouslamojen, kuten 1930-luvun laman, tai maailmansotien aikana. Neuvostoliiton romahtaessa päästöt putosivat vuosittain keskimäärin viisi prosenttia noin vuosikymmenen ajan.

Nyt vaadittaville vuosittaisille päästöleikkauksille ei ole teollisen sivilisaation historiassa vastinetta.

Anderson kuitenkin puhuu historiallisista tilanteista, joissa kokonaiset yhteiskuntajärjestelmät ovat romahtaneet vuosikausiksi. Kollegansa Alice Bowsin kanssa Anderson esitti jo vuonna 2008, että päästöleikkaukset voidaan saavuttaa vain ”globaalin suunnitellun talouslaman” avulla. Suoraviivaisemmin näkemyksensä päästöleikkausten vaativuudesta lienee ilmaissut fossiilitalouden historiantutkija Andreas Malm:

”[P]äästöleikkaukset vaativat säännöstelyä ja pakkolunastuksia, kaiken teollisuuden sotatilan kaltaista hallintaa, fossiili-infrastruktuuriin uponneiden tähtitieteellisten pääomavirtojen lopullista likvidointia, keskitettyjä päätöksiä siitä, mitä ja missä määrin hyödykkeitä kulutetaan, sekä rangaistuksia vuosittaisten päästötavoitteiden rikkomisesta. Nämä ovat mahdollisia vain poikkeuksellisen hätätilahallinnon alaisuudessa.”

Näin olemme jälleen ympäristökeskustelussa toistuvasti esiin ponnahtavan asetelman äärellä: ihmistalouden sopeuttaminen ympäristön kantokyvyn mukaiseksi on mahdollista vain poikkeustilan tai autoritaarisen hallinnon keinoin.

Tiekartta hiilidioksidipäästöjen nopeaksi nollaamiseksi

Missä määrin edellä esitetyt johtopäätökset vastaavat lähivuosien ilmastotoimien vaativuutta? Asiaa havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johtaman tutkijaryhmän arvovaltaisessa Science-lehdessä taannoin määrittelemä kansainvälinen ”hiililaki”, eli tiekartta hiilidioksidipäästöjen nopeaksi nollaamiseksi.

Hiililain mukaan maailman päästöjen on käännyttävä rajuun laskuun vuonna 2020, minkä jälkeen niiden on puoliinnuttava jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Samanaikaisesti on sekä merkittävästi kasvatettava maapallon luontaista kykyä sitoa hiiltä, eli on kasvatettava rajusti metsien hiilinieluja ja uudistettava maatalous hiiltä sitovaksi, että valjastettava laajamittaisesti käyttöön hiilen varastointi- ja talteenottoteknologiat. Vuonna 2050 maailman nettopäästöt tulee olla nollassa.

Hiililain mukaan maailman päästöjen on käännyttävä rajuun laskuun vuonna 2020, minkä jälkeen niiden on puoliinnuttava jokaisena tulevana vuosikymmenenä.

Poiminnat tiekartasta ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla hiilivero kohotetaan noin kymmenkertaiseksi nykyisestä (eli kuudesta eurosta per hiilidioksiditonni) ja ulotetaan kaikille talouden sektoreille, hiilivoimalat suljetaan, maailman johtavat kaupungit (mukaan lukien Helsinki) luopuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvulla pitkälle teollistuneiden maiden (mukaan lukien Suomi) energiajärjestelmä, liikenne, asuminen ja teollisuus ovat hiilineutraaleja, öljy katoaa energialähteenä ja polttomoottoriautot ovat hävinneet, lentoliikenne sekä betonin ja teräksen valmistus ovat hiilineutraalia ja markkinoita dominoivat fossiilisten polttoaineiden sijaan uuden sukupolven vähähiiliset energiaratkaisut. Vuonna 2040 Eurooppa on hiilineutraali ja muut maat seuraavat perässä vuonna 2050.

2050-luvulta alkaen maailmantalous siis pyörii hiilineutraalilla energialla ja yli yhdeksän miljardin väestö ruokitaan hiiltä sitovalla, kestävällä maataloudella. Lisäksi jo 2020-luvulla on otettava massamuotoisesti käyttöön toistaiseksi vasta kokeiluasteella olevat hiilen talteenottoteknologiat. Vuonna 2050 teknologioiden on kyettävä imemään ilmakehästä hiiltä viisi gigatonnia vuodessa, mikä vastaa tämän hetkistä globaalia maankäytöstä johtuvaa päästömäärää.

Kyseessä on historiallisen mittavat ja nopeat taloudellis-teknologiset ponnistelut.

Rockström ja kumppanit myös painottavat, että myöhempien vuosikymmenten toimet ovat mielekkäitä vain, jos yhteiskunnat toteuttavat riittävän kunnianhimoiset päästöleikkaukset nyt 2020-luvulla. Jotkin tutkijat ovat nostaneet esiin, että hiililaissa mainitun kaltaisten toimenpiteiden lisäksi maailma joutuu turvautumaan myös niin sanottuihin ilmakehän muokkausteknologioihin (geoengineering), joita ovat esimerkiksi lähiavaruuteen asetettavat jättipeilit tai rikin suihkuttaminen ilmakehän yläosiin. Molempien on tarkoitus heijastaa auringon lämpösäteilyä poispäin maasta. Ratkaisut kuulostavat tieteiskirjallisuudelta, mutta kiteyttävät asiantilojen vakavuuden.

Tiekartan muotoon asetellut ilmastotoimet osoittavat, että kyseessä on historiallisen mittavat ja nopeat taloudellis-teknologiset ponnistelut. Samalla toimien vaativuus tuntuu olevan vakavasti ristiriidassa vallitsevan ilmastonmuutosta koskevan yhteiskunnallisen keskustelun kanssa. Siksi ilmastokeskustelussa on myös pyritty etsimään historiallisia esimerkkejä, joissa yhteiskuntia on muutettu nopeassa aikataulussa.

Pearl Harborista talvisotaan: historiallinen sotatalous

Ilmastokeskustelussa käytetyin esimerkki lienee vuoden 1941 Pearl Harborin pommitusten jälkeinen yhdysvaltalainen sotatalous, joka syrjäytti hetkessä rauhanolojen talousjärjestyksen. Maan kuuluisa autoteollisuus muutettiin muutamassa kuukaudessa tuottamaan pelkästään sotatarvikkeita, kymmeniä tuhansia lentokoneita ja panssarivaunuja. Valtio otti siis niskalenkin markkinoista.

Sotatalous rahoitettiin verotusjärjestelyillä, lainanotolla ja valtion suoralla rahoituksella. Myös satsaukset tutkimus- ja tuotekehittelyyn olivat historiallisia: atomipommin tuottanut Manhattan-projekti nieli nykyrahassa mitattuna 22 miljardia dollaria ja työllisti suoraan ja epäsuorasti yli 100 000 ihmistä.

Talvisodan syttyessä rauhanajan talouspolitiikan oletukset ja instituutiot saivat väistyä hätätilasuunnittelun tieltä.

Havainnollistava historiallinen esimerkki nopeasta sotatalouden organisoinnista löytyy lähempääkin. Talvisodan syttyessä rauhanajan talouspolitiikan oletukset ja instituutiot saivat väistyä hätätilasuunnittelun tieltä. Suomen julkinen toiminta kasvoi nopeasti nelinkertaiseksi, mikä tarkoitti mittavaa alijäämää valtion tulojen ollessa vain kolmannes menoista. Puolustuslaitos haukkasi 80 prosenttia valtion menoista ja yhteiskunnan muutkin resurssit suunnattiin tukemaan sotatarviketeollisuutta.

Suomessa oli lopulta toisen maailmansodan aikana 1 350 sotatarviketehdasta ja esimerkiksi metalliteollisuuden tuotannosta 60 prosenttia suuntautui armeijalle. Säännöstelytoimien turvin sähköntuotanto, kuljetuskalusto, vaateteollisuus ja ruokahuolto palvelivat ensisijaisesti sotateollisuutta ja armeijaa. Kansanhuoltoministeriö toteutti inflaation hillintään tähdänneen hintasäännöstelyn lisäksi takavarikkoja, pakkolunastuksia ja palveluspakkoja.

Suomen Pankilla oli sotatalouden organisoinnissa ja rahoituksessa erityisrooli. Pankin rooli korostui poliittisesti jo siitäkin syystä, että pankin johto löysi tiensä sodan aikaiseen valtion ylimpään johtoon, tunnetuimpana esimerkkinä tietysti Suomen Pankin pääjohtaja Risto Rytin siirtyminen ensin pääministeriksi ja sitten presidentiksi. Hallitus ja Suomen Pankki toimivat sodan ajan hyvin läheisessä yhteistyössä ja sitouttivat myös eri eturyhmät sotatalousponnisteluihin.

Vahvaa symboliikkaa on nähtävissä myös siinä, että sodan aikainen hallitus kokoontui Suomen Pankin holvin suojissa. Rauhanolojen talousopit väistyivät, kun pankin tehtäväksi tuli uuden johtosäännön mukaisesti rahanarvon vakauden säilyttämisen sijaan sotatalouden ja valtion alijäämän rahoittaminen kaikin keinoin. Rahoitusmarkkinat, valuutat ja ulkomaankauppa asetettiin pankin valvontaan.

Pankin kaikki lainananto suuntautui sodan aikana valtiolle, mikä tarkoitti käytännössä rajatonta rahoituskykyä sotataloudelle. Samalla liikepankit sitoutettiin Suomen pankin sotatalousohjelmaan, eivätkä ne saaneet luotottaa esimerkiksi keinottelua, osakkeita tai asuintalojen ja maatilojen rakentamista, vaan vain ”terveitä tuotannollisia tarkoituksia” eli sota- ja elintarvikehuoltoa.

Sotimisen sijaan on jälleenrakennettava

Mitä hyötyä sotavertauksesta sitten on ilmastokeskustelulle? Sotavertaus pyrkii osoittamaan, että yhteiskuntien, erityisesti niiden talouden ja teollisuustuotannon uudelleen organisointi on periaatteessa mahdollista nopeastikin.

Erityisesti keskustelijat ovat painottaneet sitä, että vähähiilisen energiajärjestelmän nopea rakentaminen on mahdollista, jos vaan poliittista tahtoa löytyy. Mutta kuten useammat ilmastosotavertauksen soveltuvuutta tarkastelleet tutkijat ovat todenneet, vertaus sisältää myös monia ongelmia.

Kun konkreettinen vihollinen puuttuu, sotavertaus ikään kuin luottaa oletettuun ylisukupolviseen kokemukseen jaetusta ilmastouhasta (”tehkäämme tämä lastemme vuoksi”). Sotatalouden organisointiin on kuitenkin ryhdytty aiemmin vain voimakkaan ulkopuolisen sokin seurauksena. Toisaalta syvälliset yhteiskunnalliset muutokset ovat historiassa olleet mahdollisia usein vain laajojen massaliikkeiden vaikutuksesta. On siis vähintäänkin epämääräistä, mistä maaperästä sotavertaus löytäisi todellisen poliittisen oikeutuksensa.

Sotavertaus näyttäisi edellyttävän ainakin osittaista päätäntö- ja toimeenpanovallan luovuttamista jonkunlaiselle poikkeustilahallinnolle.

Vertaus on ongelmallinen tietysti myös demokraattisten ihanteiden näkökulmasta. Sotavertaus näyttäisi edellyttävän ainakin osittaista päätäntö- ja toimeenpanovallan luovuttamista jonkunlaiselle poikkeustilahallinnolle. Vallan lipsuminen harvojen käsiin on rauhanoloissa omiaan heikentämään esimerkiksi kansalaisten osallistuvuutta ja yhteiskunnan koheesiota – juuri niitä tekijöitä, joiden voidaan nähdä olevan kestävien ja sitkeiden yhteiskuntien sekä yhteiskunnallisten muutosten peruspilareita.

Mikään ei myöskään takaa, että väliaikaisesta hätätilahallinnosta voidaan palata noin vain demokraattiseen päiväjärjestykseen. Silti esimerkiksi ilmastokeskustelussa toisinaan esiin nouseva ”ilmastoministeriö” problematisoi demokratian ja nopeiden yhteiskunnallisten muutosten tuottamisen välistä problematiikkaa hedelmällisesti.

Koska ilmastotavoitteiden toteuttaminen ei näyttäisi olevan kokonaisvaltaisesti kenenkään käsissä, olisiko paikallaan perustaa erillinen kaikilla yhteiskunnan sektoreilla tehtäviä ilmastotoimia koordinoiva ja toteuttava ilmastoministeriö, jonka toimintaa ohjaisi monitieteinen tutkimus ilmastonmuutoksesta ja sen yhteiskunnallisesta ratkaisemisesta?

Lieneekin hyödyllisempää ja osuvampaa puhua esimerkiksi jälleenrakennuksesta kuin ilmastosodasta.

Ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen varautumisen yhteydessä lieneekin hyödyllisempää ja osuvampaa puhua esimerkiksi jälleenrakennuksesta kuin ilmastosodasta. Jälleen eräs avartava esimerkki löytyy Suomen historiasta. Sodan jälkeistä jälleenrakennusta voi pitää historiallisena yhteiskunta- ja talouspoliittisena voimannäytteenä asutettuine siirtolaisineen ja nopeasti toimitettuine sotakorvauksineen. Jälleenrakennukseen kiinnittyi myös elimellisesti idea laajentuvista sosiaalisista oikeuksista eli demokraattisen hyvinvointivaltion rakentamisesta.

Sotavertaus keskittyykin varsin kapeakatseisesti teknologisten ilmastotoimien toteuttamiseen, toisin sanottuna uusiutuvan energiateknologian nopeaan teolliseen massatuotantoon. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta yhteiskuntien on kuitenkin ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja ympäristön materiaalisiin reunaehtoihin sopeutumiseksi toteutettava energiamurroksen lisäksi syvällisiä muutoksia erityisesti asumisessa, liikkumisessa ja ruoantuotannossa.

Ekologinen jälleenrakennus tulee vaatimaan lähivuosina valtavasti työtä – kuten vaati aikaisempikin jälleenrakennus. Tosin toisen maailmansodan jälkeisen talouden rakentaminen perustui myös jatkuvasti kasvavalle energian- ja resurssien kulutukselle. Ekologisen jälleenrakennuksen yhteydessä ja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi yhteiskuntien on opittava tulemaan toimeen vähemmällä energiankulutuksella niukkenevien resurssien maailmassa.

Ekologinen jälleenrakennus tulee vaatimaan lähivuosina valtavasti työtä.

Tämä muistuttaa myös ekologisen jälleenrakennuksen elintärkeästä kulttuurisesta puolesta: ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä on myös paljolti kyse siitä, että ihmiset oppivat ajattelemaan, kuluttumaan ja toimimaan toisin kuin mihin fossiilitalouden aikakaudella on totuttu.

Viime viikkoisessa Docventuresin ilmastokeskustelussa energiayhtiö St1:n Mika Anttonen kertoi hyödyntävänsä fossiilista polttoaineista tulevasta yritystoiminnasta saamansa rahat investointeihin uusiutuviin energialähteisiin – strategia, joka toki on kyseenalainen sikäli, kun tavoitteena on jättää mahdollisimman suuri osa fossiilisista polttoaineista maahan.  Anttosen mukaan vain tällainen strategia toimii markkinataloudessa: uusiutuviin energioihin vaadittavat pääomat voidaan kerätä vain markkinoilta, joissa niitä muodostuu.

Sotavertauksen ansiokkain opetus on, että väitteessä on korkeintaan puolet totuudesta. Jos riittävää poliittista tahtoa löytyy, valtio on periaatteessa milloin tahansa kyvykäs rahoittamaan merkittäviäkin teollisia investointeja esimerkiksi uusiutuvan energiajärjestelmään ja vähähiilisen infrastruktuuriin.

Jos riittävää poliittista tahtoa löytyy, valtio on periaatteessa milloin tahansa kyvykäs rahoittamaan merkittäviäkin teollisia investointeja.

Talouden rohkea mobilisointi on ekologisen jälleenrakennuksen ja onnistuneiden ilmastotoimien edellytys. Havainnollistavaa onkin, että Suomi on parhaillaan ryhtymässä miljardien eurojen hävittäjähankintoihin samaan aikaan, kun yleinen taloudellinen näkemys on, että valtiolla ei ole rahaa mihinkään.

Tarve varautua rajojen ulkopuoliseen sotilaalliseen uhkaan on sotavertauksestakin tuttu yhteisesti jaettu fakta. Rahat hävittäjiin löytynevät vaivatta ja ilman mainittavaa julkista keskustelua, koska kyse on kansallisesta vakaudesta ja turvallisuudesta. Suomessa olisi vihdoin aika ajatella ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen varautumista samalla vakavuudella.

Tero Toivanen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Twitter: @TTToivanen