Ylen Venäjä-ilta kertoo vaikeudesta ymmärtää venäläisyys osaksi monikulttuurista suomalaista yhteiskuntaa. Infotainment-kaavaan puettu studiokeskustelu päätyi käyttämään venäläisyyden käsittelyssä samankaltaista logiikkaa kuin Venäjän valtion propaganda, kirjoittaa Olga Davydova-Minguet.
Suomen naapurimaa Venäjä on osallisena Ukrainassa parhaillaan käynnissä olevassa poliittisessa kriisissä. Tässä tilanteessa Yleisradio päätti järjestää ajankohtaisen A2-illan Venäjästä ja valinnut formaatiksi viihteen.
Infotainment-formaattiin nojautuminen johti kyseenalaisiin keskustelijavalintoihin. Ääneen päästettiin nettimaailman ja lööppien esille nostamia hahmoja. Ohjelman jälkipyykissä on kiinnitetty huomiota siihen, että keskustelu muistutti monilta osin huutoäänestystä ennemmin kuin sellaista analyyttistä ja rakentavaa vuoropuhelua, jota tässä tilanteessa tarvittaisiin.
Pyrkimys viihteellistää peitti alleen myös sen, että venäläisyys on osa monikulttuurista suomalaista yhteiskuntaa. Räväkkyyden ja koukuttavuuden tavoittelussa unohtui rakentava analyyttisyys, minkä seurauksena venäläisyyden käsittelemisessä päädyttiin pitkälti samaan etnistävään logiikkaan kuin Venäjän valtion propagandassa. Ohjelma toisti ehkä tahtomattaan juuri sitä asetelmaa, jolle nyky-Venäjän maanmiespolitiikka nojaa.
Suomen monikulttuurisuutta ei otettu todesta
Monikulttuurisuus on Suomessa sekä tosiasiallinen tilanne että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan ja verovaroin. Sillä on velvollisuus ottaa tämä asiantila todesta eikä vitsinä – näin erityisesti asiaohjelmissa.
Ylen Venäjä-illassa ja sen tavassa käsitellä Suomessa asuvia venäläisiä oli piirteitä, jotka räikeästi halveerasivat monikulttuurisuuden ideaa ja luonnetta. Tätä kuvaa erityisesti se, että ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen”, jossa he kysyivät läsnä olevilta venäläistaustaisilta, kenen puolella he olisivat jääkiekko-ottelussa Suomen ja Venäjän välillä tai mahdollisessa sodassa.
Tällaista urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa kritisoitu perusteellisesti (esim. Fletcher 2011). Vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa vaatimalla maahanmuuttajilta lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista. Se pyrkii pakkoassimiloimaan maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: monien elämät ovat monimutkaisempia kuin integraatiomallin niistä antama kuva.
Väkivaltaista tällaisessa testissä on sen yritys pakottaa useita kuulumisia salliva monikulttuurisuuden tila yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikkaan. Yleisradion studiossa olleiden ”venäläisten” taustat ja elämäntilanteet olivat kuitenkin selkeästi moninaisia ja moninapaisia. Ne olivat transnationaaleja (Davydova 2009).
Studiovieraiden siteet Suomeen, Venäjään sekä muualle maailmaan olivat syviä ja henkilökohtaisia. Sekä suomalaisuus että venäläisyys oli jotain syvälle persoonallisuuteen menevää ja sitä muokkaavaa. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset tullakseen uuden yhteiskunnan jäseneksi. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia.
Lojaalisuuden ilmaisun pakottamista
Urheilua vielä huonompi malli ihmisten identifioitumiselle on sota, jota Venäjä-ilta myös tehokkaasti hyödynsi. Kysymys siitä, kenen joukkoihin studion ”venäläiset” sotatilanteessa liittyisivät, oli äärimmäinen esimerkki kyvyttömyydestä ymmärtää suomalaista monikulttuurisuutta muuna kuin maahanmuuttajien ”kotoutumisena” vastaanottavan valtion ehtoihin.
Me teemme asioita sanoilla. Venäjä-ohjelman etnistävät kysymyksenasettelut tekivät vääryyttä ja hallaa yhteiskunnan elävälle monikulttuurisuudelle, johon liittyy jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Ne yksinkertaistivat ja profanoivat sitä.
Kaikki studion ”venäläiset” pyrkivät tuomaan taustansa esille tavalla, joka osoitti, että kuvitteellinen valinta Venäjän ja Suomen välillä on heidän kohdallaan käytännössä mahdoton. Molemmat maat ovat sukujen historiassa, omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat niin fyysisen kuin henkisenkin elintilan.
Tutkimuksessa tällaista yhteiskunnallista tilaa kutsutaan hybridisyydeksi. Siitä on keskusteltu runsaasti paitsi akateemisesti myös laajemmassa monikulttuurisuuteen liittyvässä keskustelussa (Anthias 2001, Bhaba 1994, Brah 1996, Clifford 1994, Hall 2003). Hybridisyyttä tulee kunnioittaa, sillä juuri se tarjoaa vastalääkettä sellaiselle vastakkainasettelujen logiikalle, joka pahimmassa tapauksessa johtaa konflikteihin. Sitä tulee käsitellä jollain muulla tavalla kuin panemalla maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa ihminen seinää vasten suorassa televisiolähetyksessä ja vaatimalla häneltä lojaalisuuden tunnustusta yhdelle valtiolle.
Etnistävää logiikaa vastaan
”Venäläisten” vastaukset toimittajien kysymyksiin olivat malliesimerkkejä siitä väkivallasta, jota tällainen kysymyksenasettelu tekee. Lähetyksessä tuli muun muassa esille, millaisia seuraamuksia vastakkainasetteluille ja pahimmassa tapauksessa sotatilalle perustuvalla kansallisen identiteetin logiikalla on.
Sekä Igor Parrin että Lauri Koposen kommenteista tuli ilmi, että heitä on kiusattu lapsina Suomessa. Tämän voidaan ymmärtää olevan seurausta siitä, että lapset omaksuvat helposti yksioikoisina sellaiset kansalliset identiteetit, joita koulu opettaa vaikkapa sodan kontekstissa (esim. Souto 2011). Tämä johtaa arkipäivän rasismiin ja mahdollisesti edelleen Igorin Parrin tapaiseen ”kompensatoriseen kansallismielisyyteen”. Yleisradion Venäjä-ohjelma osallistui tällaisen ilmapiirin vahvistamiseen.
Yleisradion Venäjä-ilta sovelsi samankaltaista etnistävää logiikkaa kuin nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan. Tämän logiikan mukaan ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja edelleen kansallisuutensa kautta valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ylen Venäjä-illassa tätä tehtiin esimerkiksi luonnehtimalla studiovieraita ”putinisteiksi” tai ”antiputinisteiksi”.
Ukrainan konfliktin käsittelyssä toteutuu sama ilmiö, joka tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana. Tuntuu siltä, että Suomeen muuttaneet venäläiset pyritään yhdistämään väkipakolla Venäjän valtioon ja sen pyrkimyksiin. Juuri tätä nyky-Venäjän hallinto tavoittelee esittäessään venäjänkieliset omana diasporanaan eli ”maanmiehinä”, joita juuri Venäjän valtiolla on oikeus puolustaa. Ylen Venäjä-ilta olisi voinut olla tilaisuus, jossa tällaista kansallisvaltioiden logiikkaan perustuvaa koordinaattijärjestelmää puretaan ja jossa sille etsitään vaihtoehtoja. Paradoksaalisesti se kuitenkin päätyi vahvistamaan sitä.
Lähteet
Anthias, Floya 2001. “New hybridities, old concepts: The limits of ‘culture’”. Ethnic and Racial Studies 24(4), pp. 619–641.
Bhabha Homi 1994. The Location of Culture. London: Routledge.
Brah Avtar 1996. Cartographies of Diaspora: Contesting Identities. London: Routledge.
Clifford, James 1994. ”Diasporas”. Cultural Anthropology 9, pp. 302–338
Davydova, Olga 2009. Suomalaisena, venäläisenä ja kolmantena. Etnisyysdiskursseja transnationaalissa tilassa. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Fletcher, Thomas 2011. “‘Who do ‘‘they” cheerfor?’ Cricket, diaspora, hybridity and divided loyalties amongst British Asians.” International review for the Sociology of Sport 47(5), pp. 612–631.
Hall, Stuart 2003. Monikulttuurisuus. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli, toim. Erilaisuus. Tampere: Vastapaino.
Souto, Anne-Mari 2011. Arkipäivän rasismi koulussa: Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.
Artikkelikuva: Pexels / Pixabay
