Ihmisen ja suden suhde: Konflikteista kanssakäymiseen

Lukuaika: 4 min. 

Suden ja ihmisen historiaa muistellaan yleensä konfliktien kautta. Susien metsästämisen pitkä historia on normalisoinut niiden tappamisen. Millaisia keinoja meillä olisi tappamisen ohella tulla toimeen kanssaeläjiemme kanssa?

Suden tappamisen normalisoituminen

Ihmisen ja suden suhteen ongelmia on viime vuosina yritetty ratkaista kannanhoidollisen metsästyksen avulla. Susien suojelun alkaminen 1970-luvulla tai sen tiukentuminen 1990-luvulla eivät ole susien tappamista täysin estäneet, vaan lainsäätäjät ja viranomaiset ovat pitäneet tappamismahdollisuutta tärkeänä koko sen ajan, jolloin susia on suojeltu.

Laillinen tappaminen edellyttää lupaa, mutta suden tappamista nyky-Suomessa vaativan ihmisen ei välttämättä tarvitse moraalisesti perustella haluaan. Ajan saatossa susien tappaminen reaktiona niiden herättämään pelkoon, vihaan, ei-toivottuun saalistamiseen tai pelkkään olemassaoloonkin on siis normalisoitunut.

Susien tappamisesta on tullut normaalina pidetty tapa olla kanssakäymisissä niiden kanssa.

Susien metsästämisellä on pitkä historia. Keskiajalta lähtien on nykyisen Suomen alueella asuneita ihmisiä velvoitettu tappamaan susia, ja niistä on myös maksettu vuoteen 1975 asti tapporahaa. Susien tappaminen on luonnollistettu toistotekojen kautta, siitä on tullut normaalina pidetty tapa olla kanssakäymisessä susien kanssa.

Tehokkuusharha

Monet metsästäjät, susialueilla elävät ihmiset ja viranomaiset pitävät tappamista paitsi luonnollisena myös tehokkaana keinona vaikuttaa susiin.

Susi rikkoo historioitsija Mark V. Barrow Jr:n sanoin gastronomisia rajoja tappaessaan ja syödessään metsästyskoiria tai lampaita. Näin se saa aikaan tilallista ja mentaalista epäjärjestystä. Metsästyksen avulla pyritään pitämään yllä rajoja ja palauttamaan järjestys.

Metsästyksen avulla pyritään pitämään yllä rajoja ja palauttamaan järjestys.

Usko metsästyksen mahtiin ei välttämättä ole kovin vanha: historioitsija Jouko Teperin mukaan ennen 1800-luvun loppua suomalaiset pitivät susia luonnonvoimien kaltaisina, hallitsemattomina toimijoina. Tämän vuoksi metsästyksen ei katsottu todella vaikuttavan susiin.

Suomalaiset eivät myöskään olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. 1800-luvun lopulla näkemys muuttui ja sudet nimenomaan haluttiin hävittää. Susikanta romahti, mutta sudetonta Suomea ei saatu luotua, sillä eläviä susia on tullut maahan itärajan takaa tapettujen tilalle.

Tekeillä olevan väitöskirjani perusteella 1900-luvulla uskottiin metsästyksen tehokkuuteen siitäkin huolimatta, että tappaminen palautti järjestyksen aina vain hetkellisesti.

Tappaminen palautti järjestyksen aina vain hetkellisesti.

Esimerkiksi 1930-luvun lopulla susien määrä kasvoi Lapissa. Paikalliset ja valtiovaltakin mielsivät Lapin alueeksi, jossa ei sopinut olla liikaa susia. Kymmeniä susia tapettiin, mutta vuosikymmenen kuluttua susia oli Lapissa jälleen tavallista enemmän. Metsästys auttoi siis vain hetkellisesti.

Konfliktien muistelu ylläpitää kiistaista nykyisyyttä 

Metsästystä on 1970-luvulta lähtien enemmän tai vähemmän rajoitettu. Sen takia monet susialueilla elävät ihmiset kokevat voimattomuuden tunnetta. Tappamisen kokeminen parhaimmaksi tavaksi reagoida susien läsnäoloon yhdistyy usein konfliktisen susihistorian ja erityisesti lastensurmien muistamiseen.

Kun ihmisen ja suden jakamaan menneisyyteen viitataan, nostetaan yleensä esiin 1800-luvun lastensurmat.

Yhteiskunnallinen susikeskustelu on usein varsin historiatonta, ja silloin, kun ihmisen ja suden jakamaan menneisyyteen viitataan, nostetaan yleensä esiin 1800-luvun lastensurmat. Kuten olen Outi Ratamäen kanssa kirjoittanut Suden kanssa -teoksessa, tapaukset ovat osa kulttuurista muistia. Niiden muistoa pidetään yllä; ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

Korostamalla menneisyyden konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Susien läsnäoloon voidaan jopa reagoida salakaadoilla. Nykyään tapetaan luvan kanssa enemmän susia kuin vuosikymmeniin.

Konflikteista yhdessä-tulemiseen

Sudet ovat vaikuttaneet negatiivisesti ihmisten elämään. Ne edelleenkin tappavat niille kielletyiksi miellettyjä eläimiä ja tulevat ”vääriin” paikkoihin. Susialueilla esimerkiksi pelko metsästyskoiran menettämisestä voi estää koiran kanssa metsästämisen.

Tilanteen voi kokea ratkaisemattomaksi konfliktiksi, mutta sen voi tieteentutkija Donna Harawayn termein ajatella kertovan myös yhdessä-tulemisesta (becoming with). Harawayn mukaan tulemme ja kasvamme ihmisiksi lajienvälisessä suhteessa.

Tulemme ja kasvamme ihmisiksi lajienvälisessä suhteessa.

Samaan tapaan ihminen on vaikuttanut suteen. Ihmisen ja suden jakama menneisyys ei ole ollut vain lajienvälisiä konflikteja toisen perään, vaikka niitäkin on toki ollut. Harawayn ajattelua mukaillen menneisyydestä voidaan löytää yhdessä-tulemisen muotoja ja onnistunutta kanssakäymistä.

Nykyihminen ei halua muuttaa itseään tai tapojaan suden takia. Menneisyydestä kuitenkin löytyy esimerkkejä sopeutumisesta susien ja muiden petoeläinten läsnäoloon. Tällaiseksi voidaan tulkita umpipihat, paimenten käyttö ja koirien rautaiset susipannat. Moderneja versioita ovat viime vuosisadan lopulta alkaen lammastiloille rakennetut susiaidat.

Yhdessä-tulemisesta ja sopeutumisesta kertoo myös metsästyskoiria suojaavien pippuriliivien käyttö, kun tiukentunut suojelu esti vapaan metsästyksen. Korvauskäytännön luominen 1900-luvun toisella puoliskolla kertoo myös tavasta yrittää tulla toimeen susien aiheuttamien vahinkojen kanssa.

Suomalaisilla on ollut tappamisen lisäksi muitakin keinoja elää susien kanssa. Voisiko näiden tapojen muokkaaminen ja uusien ideoiminen lisätä susialueilla elävien ihmisten kokemusta siitä, että he voivat vaikuttaa elinympäristöönsä, vaikka eivät saisikaan tappaa susia vapaasti?

Ja voisiko konfliktien sijaan menneisyydestä muistella enemmän onnistuneita kanssakäymisen tapoja ja erilaisia yhdessä-tulemisen muotoja?

Olisi tärkeää miettiä uudelleen ihmisen paikkaa suhteessa luontoon.

Olisi tärkeää miettiä uudelleen ihmisen paikkaa suhteessa luontoon. 1960-luvulla voitiin lehdissä kirjoittaa, ettei susipelko kuulu modernisoituvaan hyvinvointivaltioon. Sama näkemys on nähtävissä nykyäänkin.

Jollain tapaa pelko ja elämän hallitsemattomuus kuitenkin kuuluvat ihmisenä olemiseen. Elämäämme liittyy se, että muut olennot vaikuttavat siihen ja voivat jopa estää joitain käytänteitä. Kysymys on siitä, epänormalisoimmeko sen vai yritämmekö tulla toimeen kanssatoimijoidemme kanssa.

FM Heta Lähdesmäki on kulttuurihistorioitsija Turun yliopistosta, joka tekee väitöskirjaa ihmisen ja suden suhteesta 1900-luvun Suomessa.

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti | Kulttuurihistoria nyt!

Leave a comment

Your email address will not be published.


*