Britannian työväenpuolueen ensimmäisen kauden kansanedustaja Jo Cox murhattiin 16.6.2016. Päivämäärä jää historiaan. Voidaan keskustella, pitääkö Coxin murha nähdä yksittäisenä vai yleisenä ilmiönä. Erillinen, kauhea ja henkilökohtainenkin tragedia vai kontekstissaan tapahtunut teko? Olivat tekijän motiivit mitkä vain, teko on väistämättä molempia.
Ilmapiiri niin Britanniassa kuin Suomessa on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Asuin kymmenen vuotta Englannissa ja koin sen kotimaakseni, joskin aina jotenkin tilapäiseksi, siitäkin huolimatta, ettei aksenttiani paikannettu ja kreikkalaista mieskollegaani heitettiin kananmunalla autosta illalla pubimatkalla jo 2000-luvun alussa. Meitä eurooppalaisia oli paljon jo silloin niin Lontoossa kuin yliopistokaupungeissa.
Muutos syntyy hiljaa. Heitetään läppää maahanmuuttajista ja heidän hyvinvointivaltiolta saamastaan tuesta, muslimeista ja heidän tavoistaan. Keksitään meemejä, vitsejä ja syytöksiä, joita levitetään. Niissä kansa on oikeassa ja muut väärässä.
Koska ”brittiläisyyttä” ja ”englantilaisuutta” on vaikea määritellä (kuulemma edes ääriliikkeissä, opin hiljattain konferenssissa), ”meidät” tuotetaan eron kautta. Ei olla eliittiä, vääräoppisia tai vääräuskoisia. Äärimmilleen väitetään, että väärässä olijat pitäisi syöstä vallasta, ajaa muualle tai jotain pahempaa. Läpällä vaan.
Poliittiset puolueet käyttävät näitä ajatuksia kerätäkseen kannatusta ja rinnastavat ne erilaisiin muihin vaatimuksiin: lisää demokratiaa, reilua kohtelua, eroa Euroopan unionista, jätkävoimaa politiikkaan.
”Meidän” tuottaminen voi kiristyä äärimmilleen esimerkiksi vaalien tai kansanäänestysten alla.
Kaikkialle luodaan vastakkainasettelua, jossa yhdet ovat toisia vastaan ja toisten näkemyksillä ei ole väliä eikä omillakaan, koska tärkeintä on, että ollaan oikeassa. Meidän oikeassa olomme saa meidät tuntemaan olomme hyväksi ja oikeutetuksi.
”Meidän” tuottaminen on inhimillistä ja osa politiikkaa. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa. Se vain voi kiristyä äärimmilleen esimerkiksi vaalien tai kansanäänestysten alla.
Vastakkainasettelun kulttuuri
Kun vastakkainasettelun kieli muuttuu normiksi, siitä tulee paitsi poliittista myös kulttuurista – tai toisin päin. Se alkaa oikeuttaa erilaisia tulkintoja, joita perustellaan vain sillä, että tulkinnat tai tulkitsijat ovat erilaisia kuin muut, valtavirta tai eliitti. Keskusteluohjelmiin tuodaan tiedettä ja kokemusasiantuntemusta.
Yleisemminkin haetaan aina kahta eri näkökulmaa. Toiset mediat ovat oikeassa ja toiset väärässä. Voisihan niitä olla kolmekin, eri tavoilla oikeassa. Vastakkainasettelussa väärät mediat ovat trolleja ja omaa uskotaan.
Tämä näkyy eri puolilla Eurooppaa.
Suomessa Odinit alkavat partioida kaduilla ja pitää turvaa. Turvattomuuden kokemukset eivät tunnu vähenevän vaan vastaliikkeitä nostetaan huumorin avulla. Mahdollisuus dialogiin näiden kahden välillä muuttuu hankalaksi, mutta samaan aikaan jatkuva kahtiajaon diskurssi tuottaa myös kuvitelman siitä, että on kaksi ääripäätä.
Jatkuva kahtiajaon diskurssi tuottaa myös kuvitelman siitä, että on kaksi ääripäätä.
Unkarissa maan sisäinen vastakkainasettelu on ollut läsnä jo niin pitkään, että ihmiset ovat kyynistyneet sille. Valtion, tai käytännössä EU:n, rahoitukset jaetaan aina omille. Ihmiset ovat kyllästyneet poliittisten toimijoiden ja median tuottamaan jatkuvaan vastakkainasetteluun. Siksi moni tavallinen ihminen on valmis uudelleenvalitsemaan puolueen, joka rajoittaa median oikeuksia. Koska poliittiset vastustajat ovat heikkoja, valtapuolue Fidesz on hyökännyt marginaalia, kuten maahanmuuttajia vastaan.
Vastakkainasettelu tuodaan talouteen ja itsenäisyyteen. Britanniassa myös brexit esitetään kuin eloonjäämiskamppailuna, jossa toinen puoli on estämässä selviytymisen – molemmilla puolilla.
Demokratiassa ei toista tuhota
Mustavalkoisessa maailmankuvassa meidän puolustaminen muita vastaan nousee tärkeimmäksi. Toisin ajatteleva on jatkuvasti uhka. Lopulta ei puhutakaan järjestä vaan tunteesta: pelkällä järjellä ei voida tehdä politiikkaa. Tunne luo tarvittavaa vetoa.
Politiikan tarkoitus ei ole olla rationaalisia päätöksiä, sillä eri rationaalisuuksilla voi perustella eri asioita eri tavoin. Politiikan tarkoitus ei myöskään ole synnyttää konsensusta vaan antaa tilaa eri näkökulmille, jotta niistä voidaan päättää. Politiikassa ei voi aina voittaa. Kuten urheilussa, seuraava matsi odottaa.
Demokratiassa, kuten urheilussakaan, ei tuhota toista.
Toisin kuin yleensä urheilussa, politiikassa voidaan kuitenkin alkaa muuttaa sääntöjä, määritellä vastustaja jo ennalta epäkelvoksi, siirtää kisat toiselle kentälle, jos niikseen tulee. Mutta demokratiassa, kuten urheilussakaan, ei tuhota toista.
Nimittäin jos vastustajaa ei olisi, ei myöskään tiedettäisi, mitä vastustetaan. Antagonistisen vastakkainasettelun muuttaminen agonistiseksi, vihollisen muuttaminen vastustajaksi tarkoittaa myöskin sitä, että vastustettava agenda ei ole henkilöitynyt, se ei ole neuvoteltavien – kulttuuristen, etnisten, uskonnollisten – asioiden ulkopuolella, radikaalidemokratian teoreetikko Chantal Mouffe väittää.
Mutta joskus vastakkainasettelut synnyttävät ääriajattelua, jolloin sen antagonismin hillitseminen takaisin agonismiksi on vaikeaa. Myös vastakkainasettelujen puute aiheuttaa ääriajattelua samanmielisten kuplaa vastaan. Jossain näiden välissä olisi pysyttävä.
Vastakkainasettelu liittyy populismiin. Populismi on ennen kaikkea tapa artikuloida meitä ja muita – ja sitä on oikealla ja vasemmalla. Se voi valtavirtaistua niin, että se irtoaa puoluepolitiikasta tai populistisista liikkeistä.
Kun populismista tulee laajemmin käytetty tapa artikuloida ja se levittäytyy eri elämänalueille, siitä tulee kulttuurista. Populismi ei tarkoita samaa kuin äärioikeistolaisuus, mutta siihen voi kietoutua rasismia.
Britannian ”kukkahattutäti”?
Jo Coxista, kahden nuoren lapsen äidistä, värittyy kuva poliittisana toimijana, jonkalaisia Suomessa on vastustettu termillä ”kukkahattutäti”. Termi on sukupuolittunut. Se myös tuottaa kulttuurisen eron ja hylkää toisen vanhanaikaisena.
Hiljattain yritin määritellä tätä termiä kalifornialaiselle toimittajalle. ”No se ei ole vaikeaa hahmottaa, asunhan Berkeleyssä”, hän kuittasi. Hipeillä, taannoisilla vastakulttuurin edustajilla, oli kukkia hiuksissaan. Nyt hipeistäkin on tullut tätejä ja setiä. Coxin murha paljastaa, että ”kukkahattutädit” onkin laajempi käsite.
Nimen antaminen on rajanvetoa ja kiinnekohdan luomista. Mutta jos kansanedustaja väittää, että poliittinen vastustaja ”kuorruttaa niin sanotusti sontakasan hyvin nätiksi”, kuten Kansan Uutiset raportoi eduskunnasta perussuomalaisen kansanedustajan sanoneen ja korostaneen niihin astumista, ollaan jo antagonismin pikemminkin kuin agonismin puolella.
Britanniassa keskustellaan siitä, oliko Coxin murhassa kyseessä yksittäisen ihmisen teko vai onko tapahtunut niin kuin yllä väitin: vastakkainasettelun logiikan arkipäiväistäminen ja banalisoiminen ymmärrettäväksi. Retoriikalla on merkitystä.
Pitäisikö teko nimetä terrorismiksi?
Pohditaan sitä, miten teko pitäisi nimetä. Terrorismiksiko? Terrorismilla on tiukkojakin määritelmiä, joissa järjestäytyneisyys ja ideologia painottuvat. Väliä on myös sillä, oliko uhri yksittäinen vai nähtiinkö hänet osana laajempaa joukkoa, jota vastustetaan.
Kun terrorismi on vuosituhannen vaihteesta alkaen usein nähty rodullis-uskonnollisena, unohdetaan, että poliittinen terrorismi kuuluu Euroopan ja Britteinsaarien historiaan. Jos tätä tekoa ei nimetä terrorismiksi, syyllistytään käänteiseen rasismiin, väitetään.
Kun korostetaan ilmapiiriä murhan syynä, kyse ei ole siitä, että kuka tahansa eri mieltä Coxin kanssa ollut olisi voinut ilmapiirin muututtua tappaa hänet. Teko on aina yksittäinen tragedia.
Pikemminkin murha kaikessa karmeudessaan oli herätyskello sille, mitä ilmapiirin muutos voisi aiheuttaa ääri-ilmiönä. Pitkään on rinnastettu hyvinvointivaltiota hyödyntävät maahanmuuttajat ja ”tavallisiin kansalaisiin” kohdistuva epäreiluus, ja sen jälkeen maahanmuuttajien sinisilmäinen puolustaminen ja paikalliset ”kukkahattutädit”.
Vastustus on henkilöitynyt yksittäisiin kansalaisiin, jotka puolustavat turvapaikanhakijoita. Tutkijat saavat vihapostia, jos kommentoivat kriittisesti sovinismia – johon kansainvälisesti käytettynä liittyy kaksoismerkitys muukalaisvihamielisenä kansallismielisyytenä ja naistenvastaisuutena. Meilläkin ne ovat kietoutuneet toisiinsa. Ei keskustella ilmiöstä itsestään.
Brexit/bremain ratkaistaan fiiliksellä
Erityisesti viime aikoina Britanniassa tavallisiin kansalaisiin on rinnastettu brexit ratkaisuna kaikesta, mikä ajanut tavallisia ihmisiä ahtaalle. EU:hun jääminen on nähty rationaalis-teknokraattisena vaihtoehtona. Juuri ennen murhaa mielipidetiedustelut näyttivät enemmän tukea Britannian erolle Euroopan unionista.
Ennustin hiljattain, että konservatiivisuus voittaa, kuten usein loppumetreillä kansanäänestyksissä. Oli kuitenkin vaikea määritellä, mitä yleensä positiivisen kautta määrittynyt tai status quota tukeva konservatiivisuus tässä olisi: positiivinen brittiläisyyttä hehkuttava pois-EU:sta ”brexit” vai negatiivinen taivas-putoaa-päällemme-eiköhän-jäädä-EU:hun -henkinen ”bremain”.
Politiikka ratkaistaan affektiivisesti.
Vaikka valintoja perustellaankin rationaalisiksi, politiikka ratkaistaan affektiivisesti, tunteella tai fiiliksellä. Kuvitellaan, että on olemassa me, jota tuo äänestettävä osapuoli edustaa – oli se sitten rationaalisestikin määritelty intressin ajaja tai ei.
Brexit-kampanjan symboliikkaan liittyvälle sloganille ”Britain first”, jota Coxin murhaaja huusi, liikenee vähän sympatiaa. Murha koetetaan kovasti määritellä irralliseksi brexit-kampanjasta, yksittäiseksi, hulluksi teoksi, jottei kampanja vaarantuisi. Syyttävä sormi on osoitettu henkilöivästi UKIP-puolueen johtaja Nigel Farageen, joka on vuosia vastustanut EU:ta ja puhunut Britannian puolesta. Hän on vastannut syytöksiin kertomalla, että on itse vihan politiikan uhri.
Kahtiajakautuneessa tilanteessa henkilöityminen on toisaalta strategia ja toisaalta sitä on melkein mahdoton välttää. Sympatiat ovat 41-vuotiaan Coxin perheen puolella. Hänen väkivaltainen vastustamisensa näyttäytyy aivan muuna kuin konservatiivisuutena. Kahtiajakautuminen alkaa ahdistaa monia tämän teeman osalta – ja muutenkin.
Britannian kansanäänestyksessä ei koskaan ole ollut kyse vain brexitistä tai jostain, mikä liittyy vain Britanniaan.
Saa nähdä, tuleeko Coxin murhasta hetki, joka ratkaisee EU:n tulevaisuuden laajemmin. Päätetään, että on toimittava niin, ettei tällaista ääritoimintaa synny. Puututaan liialliseen vastakkainasetteluun: ei niin, että se kielletään, vaan niin, että selvitetään miten ja mistä se nousee. Vähennetään pelkkää populismia. Varmistetaan, että pelkästä poliittisesta sloganista ei tule lyömäase kuvainnollisesti eikä konkreettisesti.
Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia). Hän kehitti Politiikasta-julkaisua ja toimi sen ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 2012–2014.
