Miksi kunnallispolitiikka ei kiinnosta?

Äänestysprosentti jäi kunnallisvaaleissa 2012 yli kolme prosenttiyksikköä edellisistä kuntavaaleista ja 12 eduskuntavaaleista. Lähes joka toinen jättää äänestämättä lähimpänä valtaa pitäviä ihmisiä, vaikka arkisten ja lähimpien asioiden väitetään olevan helpoimmin hahmotettavia. Miten näin saattoi käydä? Kysymykseen voisi etsiä vastausta vuosien tutkimusprojektilla. Vaalienjälkeispika-analyysinä Emilia Palonen väittää, että prosessin osasia ovat kuntauudistus, rationaalisuuspuhe ja kunnan liikkumavara sekä kolmen suuren valta. Mitä tämä kertoo lähidemokratian tulevaisuuden mahdollisuuksista?

Analyysin taso: paikallinen!

Kuntavaalien tulos voi jossain määrin olla reaktio valtakunnan politiikkaan, mutta ei ole sitä automaattisesti joka paikkakunnalla. Oikeastaan kuntavaaleja ei pitäisi seurata kansallisen tason ilmiönä, jollaiseksi se muodostuu vaalistudioissa. Kunnallisvaalit ovat paikalliset vaalit, joiden tuloksen ymmärtäminen vaatii paikallistietoutta. Edellä mainitusta syystä, että ihmiset valitsevat puoluetta muutenkin kuin kerran elämässään – vaikka vakiintuminen äänestäjäksi on olemassa oleva trendi – puolueen valinta liittyy paikallisiin kamppailuihin.

Jos kuntavaalit toimivat osallistavalla ja äänestämään innoittavalla tavalla, myös teemat ovat paikallisia. Monet trendeistä, joista politiikassa on kyse ovat valtakunnallisia eivätkä paikallisia. On vaikea nähdä miten yksittäinen valtuutettu tai edes valtuustoryhmä pystyy näihin paneutumaan.

Toisaalta paikallisista asioista ei kenties puhuta tarpeeksi. Kunnallispolitiikkaa ei seurata esimerkiksi mediassa valmistelevissa vaiheissa vaan vasta sitten, kun asiat on päätetty tai asia on skandaloitunut.

Moni ei myöskään tiedä, osin edellä mainitusta syystä, mikä on valtuustojen ja lautakuntien tai mihin todellisuudessa ääniä saavat henkilöt pystyvät vaikuttamaan. Tutkimustulosten mukaan monet eivät ymmärrä sitä itsekään istuessaan lautakunnissa tms. Tähän syynä on epäselvyys siitä, mikä on kyseisen toimikunnan rooli ja puolestaan oma rooli tai toimintamahdollisuudet puolueen edustajana. Usein lautakunnissa viedään eteenpäin virkamiesten neutraalisti esittelemiä valmiiksi suunniteltuja hankkeita, joille haetaan päätös lautakunnasta. Usein kokouksen esityslistan mukana on pino liitteitä, jota ei saada ajoissa. (Kunnallispoliitikon työstä ja vaalien merkityksestä lautakuntien valinnassa kirjoitin aiemmin.)

Ongelmana on myös tietty rationaalisuuspuhe, jolla politiikkaa on tehty ja viety esimerkiksi kunnan palveluntarjontaa yhteen suuntaan. Perustelut ovat järkevyys, kannattavuus ja se, että näin tehdään muuallakin. Tällaisiin argumentteihin on vaikea sanoa vastaan. Perussuomalaiset ovat keskittyneet niin EU-rationaalisuuden kiistämiseen, että syvällisempää analyysiä ja strategiaa paikallispolitiikan kannalta ei juuri ole tehty. SDP:n yritys haastaa esimerkiksi paikallisten terveyspalveluyritysten käyttö, jos heillä on kytkyjä veroparatiiseihin, kaatui siihen, että he ovat hallituksessa – vieläpä tekemässä SoTE-uudistusta – ja että vaatimus on nykyisen lainsäädännön vastainen. (Samaan aikaan äänestysaktiivisuuden ollessa näin pieni puolueen tulos on erittäin hyvä – kenties tämä kampanja auttoi.)

Yksi syy siihen, että rationaalisuuspuhe on vahvaa ja paikallispolitiikasta puuttuu usein myös erilaisia vaihtoehtoja, on paikallisen politiikan resurssien vähyys. Kunnilla on lakisääteiset velvollisuutensa ja niiden ulkopuolella harvalla on varaa tehdä jotain muuta. Kyse ei siis useinkaan ole, mitä voisimme tehdä vaan miten voisimme ylläpitää kunnan peruspalvelut.

Kuntauudistus pyrkii ratkaisemaan tätä ongelmaa suurempien yksiköiden kautta, mutta aina suuruuden estetiikka ei tuo taloudellisia hyötyjä, koska yksityiskohtien hallinta muuttuu vaikeammaksi, kun tarvittavaa paikallistietoutta puuttuu. Myös kuntauudistuspuhe, jonka kautta ollaan tuotu esille liikkumavaran pienuus ja päätöksenteon etääntyminen, ja joka on usein kyseenalaistanut koko oman kunnan tulevaisuuden, on saattanut vaikuttaa kuntalaisiin niin, etteivät ole viitsineet tulla uurnille.

Onko lähidemokratiavaatimukselle perustetta, kun äänestysaktiivisuus näissäkin vaaleissa oli näin alhainen? On selvää, että lähidemokratian muotoja täytyy selvittää nimenomaan paikallisesti. Palataanpa tähän kysymykseen vielä.

Kolmen suuren valta jatkuu

Vakiintuneiden poliittisten identiteettien aika on jossain määrin ohi – tai vähintäänkin katveessa. Jos aiemmin näin nähtiinkin, ainakaan enää ihmisillä ei ole ennalta ja jotain yhteiskunnallisesta asemasta kumpuavia poliittisia mielipiteitä vaan puolueidentiteetti syntyy prosessissa. Puolueuskollisuus on samalla tavalla entistä harvinaisempaa. Kolmen suuren puolueen valta Suomessa on perustunut pitkälle perinteeseen ja historialliseen kokemukseen olla osa jotain yhteiskunnallista liikehdintää tai asemaa.

Neuvostoliittouhan karistessa (Itä-Euroopan muutos alkoi jo 80-luvulla, jopa 70-luvulla, ja jälkikommunistinen aika voidaan hahmottaa jo 80-luvun alkupuolelta monissa maissa) ensimmäisenä tätä haastoivat vihreät. Ne antoivat uudenlaisen samaistumisen kohteen ja haastoivat kenttää aivan uudella kysymyksenasettelulla. Seuraavina vuorossa ovat perussuomalaiset – tuomalla esiin niin Euroopan, maan tavan kuin maahanmuuttokysymyksetkin politisoimalla sen politiikan, mikä oltiin otettu annettuna. Eli erityisesti suomalaisen ytimeen pyrkivän Eurooppa-politiikan. He toivat uusia ryhmiä politiikkaan. Näissä vaaleissa voidaan todeta, että perussuomalaiset eivät kuntakentällä vielä nousseet haastamaan kolmea suurta.

Voidaan ajatella, että kuntapolitiikassa pitää olla valovoimaisia ehdokkaita, joita vakiintumattomat perussuomalaispoliitikot eivät ole. Toisaalta voidaan ajatella, että puolueella ei ollut riittävästi sanottavaa kunnallispolitiikan teemoista. Kun tulokset vyöryvät, olisi kiinnostavaa nähdä, miten perussuomalaiset pärjäsivät siellä, missä kampanjoivat. Esimerkiksi Tampereella, jossa he yli tuplasivat paikat, heillä oli selkeä kampanjateema: vastustaa valtatien kattamista kannella.

Tilaa lähidemokratialle?

Viime eduskuntavaalit vaihtoivat historiallisen suuren osan kansanedustajia. Valtaa pitäviä vaihdettaan, kun toivotaan jonkinlaisia muutoksia tai ollaan pettyneitä systeemiin. Sitä varten ei välttämättä tarvitse äänestää uutta puoluetta. Katsotaanpa Helsingin tuloksia: 45 prosenttia valtuutetuista oli ”uusia” eli ei edellisen kauden valtuutettuja.

Seurauksena erittäin ansioituneita ja innokkaita entisiä valtuutettuja jäi pois tai varasijoille. Monilla heillä oli komeita äänisaaliita – ilman valtakunnallisesta vertailuakin. Miksi ei voisi Helsingissäkin olla aluelautakuntia, joita Oikeus- ja Valtionvarainministeriö ovat selvittäneet, joissa osa valittaisiin alueellisen kunnallisvaalituloksen perusteella ja osa vaikka paikallisia mahdollisesti puoluesitoutumattomia aktiiveja?

Paikallisdemokratian kiinnostavuutta lisätään, kun se tehdään läpinäkyvämmäksi, paikallisteemat ovat esillä ja ihmisillä on sellainen olo, että heidän äänensä vaikuttaa johonkin. Samaan aikaan tulisi lisätä paikallisten asioiden kiinnostavuutta pitämällä huolta siitä, että vastuuta paikallisista asioista voi ja tulisikin kantaa myös vaalien välillä. Kyllä niihin kaupunginosa- tai aluefoorumeihinkin löytyisi aktiiveja, kun kerran paljon innokkaita ja kokeneita kaupunginvaltuutettujakin olisi tarjolla.

Kirjoitan tätä analyysiä Lontoossa. Brittiläinen tapa vaikuttaa on ottaa yhteyttä alueen kansanedustajaan tai kunnanvaltuutettuun. Suomalaisena ajattelin, täällä lähes vuosikymmenen asuessani, että se on aika epäilyttävää suhmurointia. Tapasinkin muutaman kerran paikallisen kansanedustaja-valtuutetun alueella toimivan kansanliikkeen edustajana. Briteillä saattaa kuitenkin pointtia. Suomessa ainakin isommissa kaupungeissa usein ehdotetaan ottamaan yhteyttä asiaa valmistelevaan virkamieheen. Kenties me voisimme olla useammin yhteydessä poliitikkoon, jolloin päätöksentekijät eivät olisi niin kaukana meistä. Sitten motivoituisimme helpommin valitsemaan jyvät akanoista neljän vuoden välein ja jopa vaatimaan paikallisdemokratiaa.

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Miksi politiikka ei kiinnosta nuoria? – Citizen, not a politian, of Parainen

Leave a comment

Your email address will not be published.


*