Tapa puhua tasa-arvosta itsestäänselvyytenä tai saavutettuna tilana sekä tasa-arvon käsitteen tyhjentyminen sukupuolesta rajaavat kysymyksen naisten ja miesten tasa-arvosta politiikan ulkopuolelle.
Suomalainen tasa-arvokenttä odottaa kuumeisesti hallituksen tasa-arvo-ohjelman valmistumista. Ohjelma oli määrä julkistaa vuoden 2015 lopulla.
Tasa-arvo-ohjelmaan kohdistuu suuria odotuksia, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelma oli tasa-arvokentälle suuri pettymys. Hallitusohjelma on ensimmäinen sitten 1990-luvun alun, joka ei sisällä tasa-arvopoliittisia tavoitteita esimerkiksi suhteessa palkkaeroihin, työmarkkinoiden sukupuolisegregaation purkuun tai sukupuolistuneeseen väkivaltaan.
Sen sijaan hallitusohjelmassa todetaan, että ”naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa”. Isien oikeudet erotilanteissa ja maahanmuuttajanaisten kotoutumiseen tähtäävät toimet jäävät ainoiksi sukupuolten tasa-arvon ongelmakohdiksi, joihin aiotaan puuttua.
Hallitusohjelman muotoilu herätti runsaasti kritiikkiä. 85 professorin ja erikoistutkijan hallitukselle suuntaamaa kirjelmää seuranneessa keskustelussa saatiin kuulla useaan otteeseen Twitteriä myöten, että ”tasa-arvon edistäminen on itsestäänselvyys hallitukselle”.
Viesti kriitikoille oli, ettei muuta tulisi edes epäillä. Kritiikin seurauksena hallitus lopulta lupasi myös tasa-arvo-ohjelman, jonka valmistumista edelleen odotetaan.
Poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.
Tasa-arvotoimijoiden näkökulmasta tilanne on paradoksaalinen. Samaan aikaan, kun keskusta-oikeistohallituksen politiikka on osoittautumassa merkittäväksi sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.
Samaan aikaan, kun hallitus poliittisin päätöksin vie Suomea sukupuolten välisessä tasa-arvossa kovaa vauhtia taaksepäin, tasa-arvon käsite tyhjenee sukupuolta koskevista kysymyksistä.
Tässä kirjoituksessa väitämme, että hallituksen ohella myös oppositiolla on roolinsa sukupuolen tyhjentymisessä tasa-arvosta.
Itsestäänselvyys väistöliikkeenä
Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostamisella on useita merkityksiä. Se on yhtäältä niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa osa kansallista minä-kertomusta: kansainvälisessä vertailussa Suomi on tasa-arvoinen ja naisystävällinen maa.
Toisaalta puhe tasa-arvosta ”itsestäänselvänä” kääntää poliittisen katseen pois jäljellä olevista ongelmista. Puhetapa ilmentää ajatusta, että sukupuolten tasa-arvo on Suomessa jo saavutettu tai että tasa-arvon saavuttamiseksi tarvittavat keinot ovat jo paikallaan.
Tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.
Itsestäänselvyyden retoriikka luo mielikuvaa, että kehitys kohti tasa-arvoa on väistämätön, eikä siksi edellytä aktiivista politiikkaa. Tällöin tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.
Näin puhe itsestäänselvyydestä on väistöliike, joka peittää aktiivisen politiikan – tavoitteiden, tahtomisen, tekojen – poissaolon. Sukupuolten välinen tasa-arvo ei nimittäin ollut juurikaan esillä yhdenkään hallituspuolueen eduskuntavaaliohjelmassa.
Yhtäältä väistöliike verhoaa arvokonservatiivisuutta. Keskustan ja perussuomalaisten vaaliohjelmissa painotetaan ”perhepolitiikkaa”, ja ensi kertaa Suomessa onkin kristillisdemokraattien tavoitteena pitkään ollut perheministeri. Sukupuolten tasa-arvo on alistettu puheelle perheestä.
Toisaalta väistöliikkeellä peitetään hallituspuolueiden välisiä eroja tasa-arvokysymyksissä. Kokoomus haluaa uudistaa vanhempainvapaajärjestelmän niin, että ”se tukee tasa-arvoista vanhemmuutta ja lisää pienten lasten vanhempien työllisyyttä”, toisin sanoen lisää isien vanhempainvapaiden käyttöä ja äitien työssäkäyntiä. Keskustan vaaliohjelma korostaa perheiden ”valinnanvapautta” ja tyrmää ”kotihoidon pakkokiintiöittämisen äidin ja isän kausiin”. Perussuomalaiset ovat samalla linjalla.
Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostaminen peittää myös sen, että sukupuolten tasa-arvo on vaikea yhdistää hallituksen pyrkimyksiin pienentää julkista sektoria ja yksityistää hoivaa. Julkisen sektorin leikkaukset kohdistuvat erityisesti naisvaltaisiin aloihin, ja vastuu lasten ja ikääntyneiden hoivasta on valtaosin naisilla.
Lisäksi päivähoito-oikeuteen ja varhaiskasvatukseen kohdistuvat leikkaukset sekä päivähoidon asiakasmaksujen korotukset heikentävät naisten työllisyyttä, tuloja ja työssäkäynnin ehtoja.
Talousliberalismin abstrakti, valintoja tekevä yksilö ja arvokonservatiivinen perheajattelu lyövät toisiaan korville, samoin kuin talouskuri- ja tasa-arvopolitiikka.
Kamppailu tasa-arvosta
Hallituksen vaikeneminen sukupuolten tasa-arvosta teki tasa-arvon käsitteestä ja teemasta keskeisen lyömäaseen oppositiolle. Tasa-arvo mainitaan kesän ja syksyn 2015 eduskuntakeskusteluissa säännöllisesti, yleensä opposition toimesta.
Tasa-arvon merkitys on liudentunut.
Puhetta tasa-arvosta on siis riittänyt, mutta samalla tasa-arvon merkitys on liudentunut. Lähes mitä tahansa asiaa kuvaillaan tasa-arvoiseksi, kun halutaan korostaa sen olevan oikeudenmukaista ja reilua kontrastina hallituksen esityksiin.
Tasa-arvolla oppositio viittaa esimerkiksi koko maan kattavaan hyväkuntoiseen tieverkkoon, keliaakikoiden ruokavaliokorvaukseen, lasten oikeuteen varhaiskasvatukseen sekä autottomien liikkumisen mahdollistavaan raideliikenteeseen.
Sukupuolten tasa-arvokin on esillä, joskin harvemmin. Ruotsalaisen kansanpuolueen Eva Biaudet’n mukaan oikeus subjektiiviseen päivähoitoon on ollut ”naisten tasa-arvon suurin voitto” ja leikkaukset siihen ”suurin tasa-arvon takapakki, askel taaksepäin”, jonka hän on kokenut. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto näki leikkauksen taustalla hallituksen ”ideologisen halun” ”ajaa äidit pois työelämästä”.
Pienipalkkaisista naisista tuli vuoden 2015 eduskuntakeskusteluissa figuuri, jonka avulla pyrittiin tunteikkaasti osoittamaan hallituksen toimien epäoikeudenmukaisuus. Keskustelussa vuorotteluvapaajärjestelmän muuttamisesta vihreiden Touko Aalto totesi haluavansa leikkaajien katsovan ”silmästä silmään vaikka pienituloista kirjastonhoitajaa, naisvaltaisilta aloilta, palvelualoilta sairaanhoitajia, monia niitä ihmisiä, jotka tekevät todella raskasta työtä” ja sanovan ”tämä on teille vain luksusta”.
Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta. Kun oppositio kritisoi hallituksen kaavailemaa äidin työnantajalle maksettavaa kertakorvausta tapana jakaa vanhemmuuden kustannuksia, kokoomuksen Sari Sarkomaa kiitti hallitusta siitä, että ”tämä hallitus tekee todellista tasa-arvopolitiikkaa”.
Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta.
Tasa-arvon liudentuminen ja tyhjentyminen sukupuolesta ei koske vain hallitusohjelmaa tai eduskunnan keskusteluja, vaan on laajempi ilmiö. Esimerkiksi SDP:n eduskuntavaaliohjelmassa sana tasa-arvo esiintyi kaikkiaan 16 kertaa, mutta vain yhdessä kohdassa, työmarkkinoita ja perhevapaita koskevassa kirjauksessa, kyse oli sukupuolten välisestä tasa-arvosta.
Poikkeuksena tästä yleisestä trendistä sekä RKP että ”feministiseksi puolueeksi” itseään nimittävät vihreät ovat esittäneet yksityiskohtaisia tavoitteita ja toimia sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen. Runsaimmin niitä oli vasemmistoliitolla.
Vasemmistoliiton voikin tulkita hävinneen vaalit paitsi muista puolueista poikkeavalla elvytystä korostavalla talouspuheella, myös leikkauspolitiikkaan sopimattomalla tasa-arvopuheella, joka keskittyy epätasa-arvon rakenteisiin ja niiden purkamiseen.
Tehokas ja teknistynyt tasa-arvo
Tasa-arvokäsitteen tyhjentyminen sukupuolesta limittyy laajempaan tasa-arvoa käsittelevän puheen muutokseen. Tasa-arvolla argumentoidaan yhä useammin osana uusliberaalia agendaa, taloudellisen tehokkuuden nimissä.
Vihreiden vaaliohjelmassa tasa-arvo on rohkeaa ja fiksua: ”Uljas ja rohkea yhteiskunta (…) takaa jokaisen ihmisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon. (…) Tasa-arvoisimmat yhteiskunnat ovat onnellisimpia ja parhaiten pärjääviä.”
RKP:n retoriikassa tasa-arvo on yksi toimintaa ohjaava arvo hyvän hallinnon ja toimivien markkinoiden rinnalla: ”Haluamme tehdä työtä pohjoismaisen avoimuuden, hyvän hallinnon, tasa-arvon, toimivien markkinoiden ja ihmisoikeuksien mukaan.”
Myös sukupuolten välinen tasa-arvo liitetään taloudelliseen tehokkuuteen. ”Suomella ei ole varaa jättää yhä koulutetumpien naistemme panosta täysimääräisesti käyttämättä”, perustelee Sofia Vikman (kok.) vanhemmuuden kustannusten tasausta.
Tasa-arvon taloudellista hyötyä korostavaa retoriikka käyttävät nimenomaan kokoomuksen ja RKP:n edustajat. Keskusta ja perussuomalaiset eivät liitä sukupuolten tasa-arvoa talouteen.
Tehokkuuspuhe edellyttää tasa-arvon mittaamista, ja suurin osa sukupuolten tasa-arvoa sivuavasta eduskuntakeskustelusta liittyykin hallituksen esitysten puuttuviin tai puutteellisiin sukupuolivaikutusten arviointeihin.
Huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.
Tällä puhetavalla on merkittäviä seurauksia. Kun kritiikki keskittyy tasa-arvolain ja virkamiesohjeistuksen mukaisten vaikutusarviointien puutteeseen, kysymys tasa-arvosta muuttuu kysymykseksi hyvästä hallinnosta, lainsäädännöstä ja päätöksenteosta. Samalla huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.
Teknistynyt tasa-arvopuhe sopii sekä oppositiolle että hallitukselle. Paitsi että oppositiokansanedustaja voi sen avulla kritisoida hallitusta, hallituspuolueen kansanedustaja voi kannattaa tasa-arvoa vaatimalla vaikutusarvointeja ilman, että ottaa kantaa politiikan sisältöön.
Vaikka sukupuolten tasa-arvon taloudellista hyötyä korostava retoriikka on Suomessa yhä harvinaista verrattuna esimerkiksi EU-tasoon, se raamittaa tasa-arvokeskustelun jo muutoinkin kaventunutta tilaa. Tasa-arvon edistäminen aktiivisena politiikkana typistyy tekniseksi hallinnon työkaluksi, joka on tutkimuskirjallisuudessa liitetty uusliberaaliin hallintaan ja tasa-arvopolitiikan alasajoon.
Politiikan alueelta katoava tasa-arvo
Hallituksen tasa-arvo-ohjelman viivästyminen ei sinänsä yllätä. Nostamalla esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa koskevat kysymykset hallitus riskeeraa vaivalla rakentamansa itsestäänselvyyden ja sille perustuvan hiljaisuuden suojan. Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.
Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.
Tasa-arvokentän näkökulmasta nykytilanne on vaikea. Sekä itsestäänselvyyden retoriikka että tasa-arvon käsitteen tyhjentyminen sukupuolesta rajaavat kysymyksen naisten ja miesten tasa-arvosta politiikan ulkopuolelle.
Itsestäänselvyytenä tai arvona, joka ei vaadi tekoja, tasa-arvo katoaa politiikan alueelta. Tällöin ainoaksi mahdollisuudeksi uhkaa jäädä yleistyvä teknistynyt keskustelu vaikutusarvioinneista, eli puhe tasa-arvosta uusliberaalin agendan puitteissa, taloudellisen tehokkuuden tai yksilön valinnanvapauden kysymyksenä.
Anna Elomäki on tutkijatohtori ja Johanna Kantola akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Anu Koivunen toimii professorina Tukholman yliopistossa. Hanna Ylöstalo on tutkija Nuorisotutkimusverkostossa.
Kirjoittajat johtavat Koneen säätiön rahoittamaa tieteen yleistajuistamisen hanketta Tasa-arvovaje, joka tuottaa ja levittää tutkimukseen perustuvaa, ajankohtaista tietoa sukupuolen ja talouden välisistä suhteista. Tasa-arvovaje julkistetaan maaliskuussa 2016.
