Poliittisen eliitin tulkinta talouskuripolitiikan väistämättömyydestä hallitsi eurooppalaista journalismia eurokriisin aikana. Samalla erityisesti kansainvälisessä talouslehdistössä käytiin myös kriittistä talouskurikeskustelua. Journalismin tavasta käsitellä talouskuria voi hakea vastauksia myös journalismia piinaavaan luottamuskriisiin.
Vuonna 2008 toden teolla käynnistynyt finanssikriisi ja maailmantalouden romahduksen uhka saivat myös eurooppalaisen päätöksentekoeliitin elvytyspolitiikan kannalle. Samoin kuin Yhdysvallat ja Kiina myös Eurooppa tuki taloudellista toimeliaisuutta pumppaamalla rahaa julkiseen kulutukseen.
Jopa julkiseen velkaantumiseen perinteisesti pidättyväisesti suhtautuva Saksa suostui menoelvytykseen – joskin vastentahtoisesti. Julkista kulutusta lisäämällä poliitikot pyrkivät patoamaan työttömyyden nousua ja estämään rahoitusmarkkinoilla puhjenneen kriisin täysimittaisen kärjistymisen kurjuutta ja politiikan ääri-ilmiöitä ruokkivaksi sosiaaliseksi hädäksi.
Kukaan ei halunnut elää uudelleen 1930-luvun suurta lamaa, jota aikoinaan syvennettiin ja pitkitettiin tiukalla talouskurilinjalla.
Ääni talouspolitiikan kellossa kuitenkin muuttui pian. Poliittisen talouden tutkija Mark Blyth kirjoittaa, että vuonna 2010 erityisesti suurin EU-talous Saksa samoin kuin Euroopan keskuspankin EKP:n silloinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet vaativat stoppia elvytykselle.
Talouskurin kannattajien mukaan menoelvytys oli vaarassa viedä eurooppalaisten kansantalouksien julkisen velkaantumisen kestämättömälle uralle. Finanssikriisin eurooppalainen jatko-osa eurokriisi pyöri vasta alkutekstivaiheessa. Poliittinen eliitti koki, että julkisten menojen lisäämiselle ei enää ollut tilaa ja talouspolitiikan keihäänkärki tulisi suunnata vyönkiristyspolitiikkaan ja rakenteellisiin uudistuksiin.
Eurooppa siirtyi talouskurin aikaan. Eurokriisin kovimmin koettelemilta mailta, kuten Kreikalta ja Irlannilta, vaadittiin mittavia menoleikkauksia pankkijärjestelmää pystyssä pitäneiden tukipakettien vastineeksi. Poliitikot vannoivat talouskurin nimiin myös Suomen ja Britannian kaltaisissa maissa, jotka säästyivät rahoitusmarkkinoiden raa’alta puristukselta.
Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa.
Populismin nousun ja politiikan liberaalin keskustan kriisin syitä pohdittaessa talouskuripolitiikkaa ei voi sivuuttaa. Historioitsija Adam Tooze kirjoittaa finanssikriisin syitä ja seurauksia valottavassa teoksessaan Crashed, miten työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia lietsonut talouskuripolitiikka osaltaan kiihdytti äänestäjien pakoa poliittisen keskustan helmasta.
Talouskuri hajotti eurooppalaisen puoluepolitiikan perustan, joka oli rakentunut maltillisten keskustaoikeistolaisten ja -vasemmistolaisten puolueiden sopuisalle vuorottelulle vallan kahvassa, ja sysäsi mantereen epävarmuuden aikaan. Tätä aikaa leimaavat niin Britannian brexit-prosessi kuin liberalismin periaatteita avoimesti haastavien voimien nousukin.
Talouskuri journalismissa
Entä miten eurooppalainen journalismi käsitteli talouskuripolitiikkaa? Onnistuiko journalismin avata erilaisia näkökulmia talouskuriin ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vai asettuiko journalismi lähelle valtaapitävien näkemyksiä, kuten kriittisellä journalismintutkimuksella on jo pitkään ollut tapana huomauttaa?
Tutkijoiden mukaan poliittisen eliitin tulkinta talouskurin väistämättömyydestä valui nopeasti myös journalismiin. Brittitutkija Laura Basu puhuu ”median muistinmenetyksestä” kuvatessaan talouskurista käytyä julkista keskustelua Britanniassa.
Basu kirjoittaa, miten talouskriisin juurisyy – massiiviseen velkavipuamiseen nojanneiden rahoitusmarkkinoiden romahdus – alkoi painua taka-alalle, kun poliittinen eliitti alkoi pääministeri David Cameronin ja valtiovarainministeri George Osbornen johdolla puhua kestämättömästä julkisesta velkaantumisesta ja menoleikkauksien tarpeellisuudesta.
Sävy oli samanlainen myös Britannian ulkopuolella. Yleisesti ottaen eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.
Eurooppalainen journalismi myötäili saksalaista tulkintaa eurokriisistä ja sen edellyttämistä ratkaisuista.
Liittokansleri Angela Merkelin johdolla Saksa on johdonmukaisesti ajanut tiukkaa talouskuria eurokriisin kurimuksessa kärvisteleviin maihin. Saksalaisessa tulkinnassa eurokriisi oli seurausta holtittomasta julkisesta velkaantumisesta ja menetetystä kilpailukyvystä.
Saksan mukaan kriisiä vastaan tuli kamppailla ennen kaikkea talouskuripolitiikalla ja rakenteellisilla uudistuksilla, joiden toivottiin joustavoittavan työmarkkinoita ja kohentavan kriisimaiden kansainvälistä kilpailukykyä.
Merkeliläinen linja oli vahvoilla myös eurooppalaisessa talouskriisijournalismissa, jota hallitsivat vaatimukset menoleikkauksista ja rakennereformeista. Vaihtoehtoiset ratkaisut, kuten esimerkiksi laajat julkiset investoinnit talouden elvyttämiseksi, jäivät keskustelun marginaaleihin.
Täydellisen yksituumaista ei eurooppalainen kriisijournalismi tietenkään ollut: esimerkiksi ranskalaisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota myös eurojärjestelmän niin sanottuihin valuvikoihin, kun taas esimerkiksi suomalaisessa keskustelussa talouskurivaatimukset olivat etualalla.
Kansainvälinen talouslehdistö toi talouskurikeskusteluun oman panoksensa. Markkinaliberaali The Economist oli toki huolissaan Euroopan velkaurasta mutta kritisoi toisaalta vahvasti eritoten Saksaa ja liittokansleria Merkeliä talouskuripakkomielteestä ja Euroopan talouskurimuksen syventämisestä.
Lehti vaati useaan otteeseen eurooppalaiseen talouspolitiikkaan pragmaattista otetta, joka yhdistäisi maltillisemman talouskurin talouskasvua tukeviin rakenneuudistuksiin.
Eliittiääni kuuluu
Talouskuria vaatineiden äänenpainojen korostuminen journalismissa ei ole yllättävää. Journalistit ovat virittäytyneet seuraamaan poliittisen päätöksentekoeliitin tekoja ja näkemyksiä, joten päättäjien agenda heijastuu ymmärrettävästi myös journalismiin.
Nicolas Hubén, Susana Salgadon ja Liina Puustisen mukaan Merkel oli eurooppalaisen kriisijulkisuuden näkyvin poliitikko. Saksalainen tulkinta kriisistä sirottui siis journalismiin ennen kaikkea journalismia hallitsevien lähteiden kautta.
Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin.
Konsensus talouskurista patosi vaihtoehtoisten äänten pääsyä journalismiin. Daniel Hallinin mukaan journalismissa esiintyvä mielipiteiden kirjo heijastelee poliittisten eliittien yksituumaisuutta tai vaihtoehtoisesti sen puutetta.
Jos esimerkiksi talous- tai ulkopolitiikkaan liittyvä kysymys ei politisoidu päätöksentekijöiden piirissä, on myös journalistien hankala löytää aiheeseen vaihtoehtoisia näkökulmia.
Hallin puhuu ”legitiimin erimielisyyden” alueesta, joka syntyy eliitin sisäisen eripuran myötä. Talouskurikysymyksessä erimielisyydelle oli vain niukalti tilaa, kun myös eurooppalainen keskustavasemmisto tarkkaili mantereen tilannetta talouskurilasien läpi.
Suomessa talouspoliittinen keskustelu siirtyi nopeasti talouskurin ja rakenneuudistusten linjalle, jota kannattivat niin keskustaoikeisto ja -vasemmisto kuin täkäläisessä talouspolitiikassa perinteisesti merkittävää valtaa käyttänyt valtiovarainministeriökin.
Ajatus kipeistä mutta välttämättömistä leikkauksista oli siis ymmärrettävästi arkijärkeä myös journalismissa. Historiallisesti talousjournalismissa on ollut tapana kritisoida talouskuriin tai rakenneuudistuksiin kriittisesti suhtautuvia poliitikkoja lyhytnäköisestä eturyhmäpolitikoinnista tai talouden kovien tosiasioiden populistisesta kieltämisestä.
Talouskuri on ollut tarpeen hyvinvointivaltioiden modernisoinnissa ja globalisaatioon sopeutumisessa.
Moniäänisyydestä vastaus journalismin kriisiin?
Huoli populismista, valeuutisista ja totuudenjälkeisyydestä horjuttaa monien muiden liberaalien instituutioiden ohella myös journalismia.
Journalismin asema totuuden ja faktojen puolestapuhujana on uhattuna, kun se keskustaliberaali maailmankuva, josta journalismikin kumpuaa, on puolustuskannalla vasemmisto- ja oikeistopopulismin puristuksessa.
Journalismin ongelmat oireilevat paitsi kansalaisten rapautuvana medialuottamuksena myös presidentti Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen puheenvuoroina, joissa vallan vahtikoiriksi itsensä mieltävät journalistit ovat kansan vihollisia ja osa kammoksuttua eliittiä.
Kenties journalismin talouskuriesitysten tarkastelu auttaa meitä ymmärtämään journalismin legitimiteettikriisiä. Esittäessään leikkaukset talousfaktojen edellyttämänä pakkorakona journalismi sivuutti monien eurooppalaisten hädän samoin kuin mahdollisuuden rakentaa moniäänistä keskustelua eurooppalaisesta talouspolitiikasta.
Vaarana on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.
Vuorenraskaiden arkirutiinien ja kiihtyvän julkaisupaineen keskellä on toki usein liki mahdotonta tavoitella niitä kirjavan keskustelun ihanteita, joita muun muassa tutkijat journalismille asettavat. Vaarana kuitenkin on, että yhä useampi kokee populismia kauhistelevan journalismin pikemminkin status quon vaalijaksi kuin moniarvoiseksi julkisen keskustelun kentäksi.
Avoimempi suhtautuminen poikkeaviin politiikkaideoihin – vaikka ne populistisilta näyttäisivätkin – voisi kohentaa journalismiin kykyä toimia liberaaleille demokratioille elintärkeänä julkisen keskustelun kenttänä.
Timo Harjuniemi on viestinnän tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kiitos mahdollisuudesta kommentoida oheista kirjoitusta, joka herättää paljon ajatuksia. Olen ollut itse osallisena kriisiajan politiikkakoordinaatiossa, mutten ole seurannut sitä median kannalta. Silti yllä oleva tulkinta vaikuttaa vähän yksipuoliselta. Ensinnäkin termi ”talouskuri”, joka on tuotu korvaamaan tutumpaa termiä ”fiscal discipline”, on johdatteleva. Kirjoitus tunnustaa toisin kuin monet muut 2009-2010 elvytystoimet, mutta ei ota huomioon sitä, että monille maille annettiin paljon lisäaikaa sopeutumista varten ja sääntöihin ja niiden tulkintaan tuotiin kriisin aikana lisää joustavuutta. Tästä on usein sanottu, että sääntöjä ei noudatettu, mutta tosiasiassa komissio ja neuvosto ovat kaiken aikaa toimineet eu-oikeuden puitteissa. Sääntöjen tarkoitus on ollut ehkäistä ns vapaamatkustaja-käyttäytyminen. Tässä ei kaikilta osin ole onnistuttu. Sääntökehikon tarkoitus on ollut suojata jäsenvaltioita markkinapaineilta, jotka erityisesti pienten maiden kohdalla voisivat olla kohtalokkaita. Tämän vuoksi kaikkien maiden yhteinen etu on varjella kehikon uskottavuutta. Kun tätä on eri vaiheissa koeteltu, on tärkeää, että sitoutumisesta pidetään kiinni. Tästä lienee kysymys ”talouskurista” ts yhteisestä edusta. Nyt julkisuuden paineet ovat kohdistuneet Saksaan, vaikka samaan aikaa ne voisi kohdistaa Ranskaan ja Italiaan, joille suurina jäsenvaltiona on annettu erivapauksia(?) ja joiden tilanne on muita heikompi. Suomi on matkan varrella monien muiden maiden (ml Saksa) tavoin kritisoinut sääntökehikkoa monimutkaisuudesta, mutta kehitys on ollut enemmänkin päinvastainen. Kansalaisten, ml tutkijat, on ollut monesti vaikea ymmärtää eu-tason politiikkaa ja onkin ilmeistä, että vastuusuhteet ovat jääneet hämäriksi. Vastuu finanssipolitiikasta, varsinkin jos jäsenvaltio hoitaa asiat kunnolla, on edelleen jäsenvaltioilla, vaikka monesti väitetään asioista päätettävän Brysselissä. Viimeaikainen keskustelu näyttääkin kiinnittyvän EKPn toimintaan, vaikka sitä on yleisesti ottaen kiitetty. Syynä tähän lienee se, että halutaan puuttua keskuspankkijärjestelmän itsenäisyyteen. Tämä olisikon erinomainen mahdollisuus sekoittaa vastuusuhteita edelleen. Sama koskee ajatusta luoda euromaiden yhteinen valtiovarainministeriö. Kannattaa miettiä, mitä tämä merkitsisi kansalliselle itsemääräämisoikeudelle.
Lisäys edelliseen. Lähtiessäni eläkkeelle muutama vuosi sitten pohdin, miten EU-/euro-asioita on mahdollista seurata hallinnon ulkopuolella. Vastaus on kyllä ja ei. Monet instituutiot kuten komissio tarjoavat runsaasti varsin yksityiskohtaista informaatiota, jonka seuraaminen on aika työlästä. Olen itsekin tässä suhteessa melko laiska, mutta tiedän mistä informaatiota voi löytää. Keskustelussa, myös tutkijayhteisössä tätä materiaalia ei välttämättä hyödynnetä vaan nojaudutaan paljolti anglosaksiseen tiedeyhteisöön, joka ei aina ymmärrä eurooppalaisia rakenteita. Samoihin, virheellisiin väittämiin törmää vähän väliä. Tämä liittyy siihen, että nämä rakenteet ovat mutkikkaita eivätkä vastuusuhteet ole aina selkeitä. Suomessa tärkeä piirre on se, että eduskunta (suuri valiokunta) on erittäin hyvin informoitu ja tarkka asemastaan. Välttämättä muualla Euroopassa tilanne ei ole yhtä hyvä ja maaperä on altis populistiselle vaikuttamiselle. Tästä seuraa se, että paitsi hallinnolla myös tiedeyhteisöllä on paljon vastuuta oikean tiedon välittämisestä.