Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyy monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.
”Se on hirveen traagista, millä tavalla se on synnyttänyt solidaarisuutta. Se on tavallaan tosi kaunista, miten ihmiset on tullut toisiaan lähelle ja ylittäneet isoja rajoja ja rakkaus on tapahtunut, ihmisten välinen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Mutta se on aiheuttanut hirveesti kipua, koska osa ihmisistä ei ole saanut jäädä tai ei saa jäädä. Osa on pakkopalautettu, osa on joutunut lähtemään, osa asuu Pariisissa sillan alla.”
Näin ihmisoikeusaktivisti, Kotimajoitusverkoston hankejohtaja Mirka Seppälä kuvailee vuoden 2015 jälkeen turvapaikanhakijoiden parissa toimineiden vapaaehtoisten tunteita Ylen Horisontti-ohjelmassa. Ohjelmassa keskusteltiin siitä, mitä opittiin turvapaikanhakijakriisistä.
Sitaatti kiteyttää hyvin tunteita, jotka nousevat esiin meneillään olevassa tutkimuksessani turvapaikanhakijoiden oikeuksia puolustavista aktivisteista Suomessa.
Tunteet paljastavat kokemuksellisen puolen toisten kärsimyksistä ja epätasa-arvosta. Empatian ja myötätunnon nähdään usein kanavoivan solidaarisuutta.
Empatian ja myötätunnon roolia solidaarisuuden rakentumisessa on kuitenkin myös kritisoitu, sillä ne saattavat sumentaa epätasa-arvoisten rakenteiden tunnistamisen.
Tässä tekstissä kuvaan, miten suomalaisten aktivistien myötätunto ja empatia turvapaikanhakijoita kohtaan syntyi ja millaisia muita empatian kanavoimia tunteita poliittisen liikehdinnän moottorina on ollut.
Kansalaisyhteiskunnan organisoituminen pakolaisten vastaanottoon vuonna 2015
Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Viranomaisten ensimmäinen reaktio suurta määrää uusia maahantulijoita kohtaan oli suhteellisen optimistinen. Kotouttamistyön aloittamisen tärkeyttä jo vastaanottovaiheessa korostettiin.
Pääministeri Juha Sipilä kertoi vuoden 2015 syyskuussa julkisuudessa tarjoavansa kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Samassa haastattelussa hän ilmaisi huolensa solidaarisuuden puutteesta turvapaikanhakijoita kohtaan ja vetosi suomalaisiin: ”nyt tarvitaan välittämistä”.
Kansalaisyhteiskunta organisoitui tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa.
Kansalaisyhteiskunta organisoituikin tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa. Ihmiset ympäri Suomea avasivat kotejaan turvapaikanhakijoille, organisoivat vaate- ja tavarakeräyksiä ja järjestivät vapaaehtoista kielenopetusta vastaanottokeskuksissa.
Monella vapaaehtoisella ei välttämättä ollut aktivistitaustaa tai poliittista ideologiaa toiminnan takana, vaan motivaatio kumpusi auttamisen halusta, myötätunnosta ja empatiasta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan.
Moni luotti suomalaisiin politikkoihin ja viranomaisiin, että turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset saavat jäädä maahan ja yhteistyössä valtion kanssa heidät saadaan kotoutumaan.
Protestointi ei ollut vielä monenkaan vapaaehtoisen näköpiirissä, sillä moni luotti valtion kykyyn hoitaa asiat ilman julkista painetta.
Turvapaikkapolitiikka kiristyy, pakkopalautukset järkyttävät
Vuoteen 2016 tultaessa viranomaisten ja julkisen keskustelun huomio kääntyi tavoitteisiin tehostaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä käännyttää kielteiset päätökset saaneet turvapaikanhakijat pois maasta. Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.
Lainsäädännöstä poistettiin kokonaan oleskelulupa humanitaarisista syistä. Turvapaikanhakijoiden oikeutta avustajaan turvapaikkapuhutteluissa rajattiin.
Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.
Maahanmuuttovirasto päivitti maatietoa Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, joista suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista tuohon aikaan saapui, siten, että useat alueet kyseisissä maissa määriteltiin turvallisiksi. Se mahdollisti vetoamisen päätöksissä maansisäiseen pakoon.
Samaan aikaan Maahanmuuttoviraston tulkintalinja turvapaikanmyöntämiseen tiukentui huomattavasti ja näyttökynnys nousi. Lisäksi ongelmia aiheuttivat kokemattomat turvapaikkapuhuttelijat, tulkit ja lakimiehet.
Nämä muutokset ovat käytännössä johtaneet paperittomien ihmisten määrän kasvuun Suomessa sekä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden käännytysten määrän lisääntymiseen.
Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana, heti sen jälkeen, kun nähtiin, miten lakimuutokset ja kiristyneet turvapaikkalinjaukset vaikuttivat turvapaikanhakijoiden elämään. Moni järkyttyi turvapaikanhakijoiden pakkokeinoin toteutetuista käännytyksistä.
Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana.
Pakkopalautukset herättivät pettymyksen, pelon ja epätoivon tunteita. Tunteiden jakaminen vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden verkostoissa on tehnyt yksittäisten ihmisten epätoivosta ja peloista sosiaalisia ja kollektiivisia.
Tunteiden syypäänä nähtiin valtio ja sen harjoittama epäreilu turvapaikkapolitiikka, jota kohtaan vastarinta alkoi rakentua. Suomalaisten tunteet eivät liittyneet pelkästään kohdattuihin turvapaikanhakijoihin ja heidän traagisiin kohtaloihinsa turvapaikkapolitiikan kiristyksien vuoksi vaan yleisemmin pettymykseen valtion viranomaisia kohtaan.
Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyykin monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.
Kuten muualla Euroopassa, myös Suomessa turhautuminen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan on synnyttänyt protesteja.
Ruohonjuuritason vastarintaa pakkopalautuksia vastaan
Yksi näkyvimmistä protesteista oli helmikuussa 2017 Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden aloittama mielenilmaus Helsingin keskustassa, johon liittyi pian myös turvapaikanhakijoita Afganistanista.
Protesti perustettiin vastustamaan Suomen hallituksen ja viranomaisten systemaattista turvapaikanhakijoiden aseman heikentämistä. ”Vaadimme oikeutta elää!” oli protestin slogan.
Ympärivuorokautinen Oikeus elää -protesti kesti Helsingin keskustassa keskeytyksettä noin viisi kuukautta. Sen jälkeen sitä vielä jatkettiin päivisin syyskuuhun saakka. Protesti siirtyi syyskuussa Kolmen Sepän patsaalle, jonne osana Helsinki Design Week -tapahtumaa rakennettiin Right to live house -installaatio.
Kyseessä oli ensimmäinen laajamittainen turvapaikanhakijoiden protesti sekä toiseksi pitkäkestoisin mielenosoitus Suomessa.
Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan laaja solidaarisuus edesauttoi protestin jatkuvuutta. Sitä asettuivat tukemaan monet ympärillä olevat yritykset ja instituutiot ja se sai myös poliisin ennaltaehkäisevän yksikön tukea. Sen riveihin liittyi ihmisiä eri taustoista: ihmisoikeusaktivisteja, eri seurakuntien jäseniä, taiteilijoita, perheenäitejä, opiskelijoita.
Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille.
Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille, jotka kamppailivat epätoivon, väsymyksen ja pelon tunteen kanssa. Protestin aikana syntyi tiivis verkosto vastustamaan turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia.
Verkoston aktiivit ovat vuodesta 2017 lähtien auttaneet käännytysuhan alla eläviä turvapaikanhakijoita. Vapaaehtoiset avustavat hakijoita muun muassa uuden turvapaikkahakemuksen tekemisessä, oikeusavustajan etsimisessä ja yhteistyössä oikeusavustajan kanssa käännytyspäätöksistä valittamisessa oikeusasteisiin, jotka voivat määrätä täytäntöönpanokiellon.
Avustustyötä ja aktivismia
Valituksissa vedotaan palautuskieltoon, jonka mukaan
”ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi”.
Vapaaehtoiset avustavat myös työn ja asunnon etsinnässä ja oleskeluluvan hakemisessa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella. Avustustoiminnan lisäksi aktivistit järjestävät erilaisia mielenilmauksia, yrittävät vaikuttaa viranomaisiin ja politiikkoihin, tiedottavat pakkopalautuksiin liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa ja pyrkivät saamaan todettuja epäkohtia esiin valtamediassa.
Varsinaisten pakkopalautusten kritisoimisen lisäksi verkoston aktiivit ovat tuoneet esiin epäkohtia liittyen ”avustetun vapaaehtoisen paluun” ohjelmaan, josta vastaa Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM yhteistyössä Maahanmuuttoviraston kanssa.
Moni haavoittuvassa asemassa oleva turvapaikanhakija on käytännössä ollut pakkoraossa valitessaan ”vapaaehtoisen paluun”, sillä vaihtoehtona on joutua säilöön otetuksi ja pakkopalautetuksi, josta seuraa maahantulokielto Schengen-alueelle.
Myös mahdollisuus saada rahallinen tuki vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta on vaikuttanut monien päätökseen. Tuki on joissain tapauksissa mahdollistanut uudelleen pakenemisen paluun jälkeen.
Euroopan ihmisoikeuskomission (EIT) marraskuussa 2019 Suomelle langettama päätös Suomen ihmisoikeusrikkomuksesta liittyikin irakilaisen Alin käännytykseen juuri ”vapaaehtoisen paluun ohjelman” kautta.
Vuonna 2017 Ali käännytettiin Suomesta Bagdadiin, jossa hänet muutamia viikkoja paluunsa jälkeen tapettiin. EIT linjasi, että Alilla ei ollut tilanteessa aitoa valinnanvapautta ja siten hänen paluunsa nähdään pakotettuna palautuksena.
Raskas aktivismi viranomaisluottamuksen särkymisen varjossa
Moni haastattelemani aktivisti kuvaa viimeisten neljän vuoden kokemuksiaan raskaiksi. Heidän elämäänsä varjostaa pelko ja huoli läheisten turvapaikanhakijoiden kohtaloista ja voinnista pakkopalautusten ja paperittomuuden uhan alla.
Tämän lisäksi jokainen haastattelemani aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata. Haastateltavat kokevat, että poliitikot ja viranomaiset eivät tartu heidän esiin nostamiinsa epäkohtiin.
Jokainen aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata.
Luottamuksen menettämisen vuoksi vapaaehtoistyö on vuosien varrella muuttunut suoranaiseksi pakoksi auttaa ihmisiä, jotka Suomen valtion nähdään hylänneen. Solidaarisuus pysyy hengissä, koska aktivistit eivät luota valtion kykyyn hoitaa turvapaikka-asioita ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.
Haastattelemilleni aktivisteille ei tullut yllätyksenä Euroopan ihmisoikeuskomission vastikään Suomelle langettama päätös. Tuomio nähdään pikemminkin jäävuoren huippuna, joita tulisi lisää, mikäli jokin taho jaksaisi hoitaa kanteluprosessit.
Nyt nähtäväksi jää, miten Suomi tämän EIT:n nootin jälkeen tarttuu turvapaikanhakijoita koskeviin epäkohtiin. Tehdäänkö sellaisia korjausliikkeitä, jotka keventäisivät myös aktivistien taakkaa?
Kirjoitus on viimeinen osa Solidaarisuus-juttusarjaa.
YTT Päivi Pirkkalainen työskentelee tutkijatohtorina ”Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO) -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.
