Kun Turkki avasi keväällä Kreikan vastaisen rajansa, suurin osa poliitikoista keskittyi rajan suojeluun, vaikka ihmisoikeuksia rikottiin peruuttamattomasti. Miksi Eurooppa rikkoi omia ihmisoikeusperiaatteitaan?
Maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 2020 Ursula von der Leyen kertoi Euroopan komission kannan yhteisessä lehdistötilaisuudessa: “Pysymme linjassamme ja yhtenäisyytemme säilyy. Nyt on aika toimia yhdessä arvojemme mukaisesti ja pitää pää kylmänä.“ Hänen vastauksensa koski Turkin rajan avaamista Kreikan puolella ja suurta määrää pakolaisia, jotka pyrkivät Euroopan unionin alueelle. Hän reagoi Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin päätökseen avata EU:n vastainen raja Turkin puolella. Euroopan unioni on pitänyt tätä usein loukkaavana toimena Turkilta, mistä on seurannut sotaisaa sanastoa sisältävää kiivasta keskustelua, kuten seuraava von der Leyenin lausunto: “Ne, jotka haluavat kyseenalaistaa Euroopan yhtenäisyyden, pettyvät.”
Ihmisoikeusrikkomukset vaipuivat unholaan
Euroopan unioni on keskittynyt enemmän orastavaan konfliktiin Turkin kanssa kuin humanitäärisiin oloihin kaikkein karuimmilla paikoilla, kuten Évroksella ja Lesboksella.
Tämän poliittisen painopisteen vuoksi tiedotusvälineet alkoivat puhua vasta suhteellisen myöhään näissä paikoissa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista ja eurooppalaisten velvoitteiden rikkomuksista, kuten vuoden 1951 pakolaisyleissopimuksessa määritellystä palauttamiskiellon periaatteesta. Siinä kielletään turvapaikanhakijoita vastaanottavia maita palauttamasta heitä maahan, joissa heitä uhataan ”rodun, uskonnon, kansalaisuuden ja tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi“.
Ihmisoikeuksia rikottiin peruuttamattomasti, mutta Euroopan hallitukset kieltäytyivät ryhtymästä sitoutuviin toimiin estääkseen tämän.
Kreikan ja Turkin välisen rajan humanitaarisesta tilanteesta tiedottaminen lähes loppui koronaviruksen puhkeamiseen. Tämän vuoksi asia ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota sosiaalisessa mediassa. Erityisesti siksi, että yleiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kantaan aiheesta on vaikuttanut Eurooppa ensin -strategia, kävi etenevässä määrin selväksi, että Eurooppa toimii eri tavoin riippuen siitä, kuuluvatko ihmiset EU:hun tai onko heillä eurooppalainen kansallisuus.
Strategian mukaisesti suurin osa poliitikoista keskittyi rajan suojeluun. Ihmisoikeuksia rikottiin peruuttamattomasti, mutta Euroopan hallitukset kieltäytyivät ryhtymästä sitoutuviin toimiin estääkseen tämän. Muissa muuttoliikettä koskevissa ongelmatilanteissa Euroopan valtiot ovat toimineet Euroopan ihmisoikeussopimuksen yleismaailmallisen ajatuksen mukaisesti. Tästä todistaa esimerkiksi Portugalin päätös antaa turvapaikanhakijoille vuoden oleskelulupa koronaviruskriisin johdosta. Eurooppalaisessa yhteiskunnassa vallitseva tilanne antaa aihetta pohtia mekanismia, joka sallii ihmisten unohtaa vastuunsa oikeudellisen alueensa ulkopuolisista ihmisistä.
Miksi ihmiset rikkovat periaatteitaan?
Ludwig Wittgenstein toteaa varhaisessa teoksessaan Tractatus logico-philosophicus seuraavasti: “Maailma on minun maailmani ja tämä ilmenee siitä, että kielen (ainoan kielen, jota ymmärrän) rajat merkitsevät minun maailmani rajoja.“ Hän tarkoitti tällä sitä, että se, minkä ajattelemme olevan sanavarastomme rajojen sisäpuolella ja minkä voimme kuvitella, pysyy aina näiden rajojen sisäpuolella.
Tästä teoriasta voi muokata pohjan mekanismille, joka saa yhteiskunnan laiminlyömään vastuunsa Euroopan unionin rajojen ulkopuolella. Yhteiskunnan kieli ei ole muuta kuin jakamamme arvot ja moraali, jonka valitsimme yhteiskunnallisen järjestelmämme pohjaksi. Tämä moraalinen koodi määrittelee ymmärryksemme yhdessä elämisestä.
“Maailma on minun maailmani ja tämä ilmenee siitä, että kielen (ainoan kielen, jota ymmärrän) rajat merkitsevät minun maailmani rajoja.“
Ajatus luo tunteen osallisuudesta, joka muodostaa Euroopan kansallisvaltioiden perustan. Tämä moraalinen koodi perustuu universaaliin ideaan ihmisoikeuksista. Kuten on nähtävissä Turkin ja Euroopan rajalla tapahtuvissa ihmisoikeusrikkomuksissa, koodin sovellusalue on rajallinen. Sitä tuntuu rajaavan myös moraalin täsmällinen idea; Euroopan unionin rajat. Idea soveltuvuuden rajallisesta vaikutusalasta oikeuteen, joka perustuu Wittgensteinin ideaan ymmärryksen ja tilan rajallisesta maailmasta, johdattaa meidät Hannah Arendtin pariin. Hän pyrkii selittämään näitä rajoja teoksessaan Totalitarismin synty toisen maailmasodan kontekstissa viitaten yleismaailmallisuuden ideaan.
Hannah Arendt eritteli luonnonlain ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen käsitteen. Hänen väitteensä on yhteydessä Edmund Burkeen, joka moitti teoksessaan Réflections on the revolution in France Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistusta pelkäksi “abstraktioksi”. Burken mielestä luovuttamattomat ihmisoikeudet eivät koskaan voi olla enemmän kuin ne oikeudet, jotka kansalaisilla on alkuperämaassa. Burke kieltää yleismaailmallisten ihmisoikeuksien olemassaolon käytännössä, ja samoin tekee Arendt erityisesti totalitarismin vallitessa.
Arendt näkee väitteensä käyvän toteen Israelin valtion tapauksessa. Hän kirjoittaa kirjassaan Totalitarismin synty: “Ihmisen omaan olemassaoloon perustuvaksi oletettu ihmisoikeusajatus meni murskaksi samalla hetkellä, kun siihen muka uskoneet joutuivat ensi kerran vastakkain sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat todella menettäneet kaikki muut ominaisuudet ja erityissuhteet – paitsi sen, että he olivat yhä ihmisiä.“ Kansalaisuuden menetys johtaa ihmisenä olemisen tilaan ja vain siihen. Burken sanojen mukaan ihmisenä oleminen ei tarkoita muuta kuin raakalaisuuden tilaan vajoamista ja siitä johtuen oikeuksien vähenemiseen minimiin eli luonnonoikeuteen sekä poissulkemista sivistyneestä maailmasta.
Yksittäisen maan julistus ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta ei merkitse muuta kuin maan asennetta, kunnes sitä koettelevat järjestelmän rajojen ulkopuoliset ihmiset.
Burken mukaan tämä tarkoittaa, ettei ihmisellä olisi oikeutta kansalaisen perusoikeuksiin ja että kansalaisen oikeudet voittaisivat “alastoman villi-ihmisen oikeudet”. Vaikka Hannah Arendt olisi samaa mieltä yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ajatuksen olemassaolosta, hän koki tilanteen, jossa ajatuksesta vaikutteita saaneet ihmiset rikkoivat periaatteitaan, kun yleismaailmallisuus kohtasi käytännön.
Tämä osoittaa, kuinka epävakaa se ihmisoikeuksien käsite on, johon yhteiskuntamme perustuu. Se, että yksittäisen maan julistus ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta ei merkitse muuta kuin maan asennetta, kunnes sitä koettelevat järjestelmän rajojen ulkopuoliset ihmiset, antaa aihetta tarkkailla tämän hetken pakolaistilannetta. Vaikka Hannah Arendtin ajatukset ovat peräisin ajalta, jota riivasivat sota, terrori ja rasismi, voimme valitsevissa yhteiskunnallisissa käsityksissäkin nähdä samankaltaisia rakenteita kuin Arendt aikanaan kuvasi.
Etnopluralismi torjuu ajatuksen yhdestä ihmiskunnasta
Etnopluralismissa pyritään luomaan kulttuurien monimuotoisuutta suojaamalla yhtä kulttuuria toiselta. Tämä kuvaa myös uuden oikeiston ajattelutapaa. Se irtaantuu klassisista fasistisista ja kansallismielisistä kansallissosialismin ideoista. Esimerkiksi identitaarinen liike on jo vaikuttanut merkittävästi pakolaiskeskusteluun ja liittyy myös osaltaan Arendtin kuvaukseen ihmisoikeuksien katoamisesta. Alain de Benoist, jonka ideoita käytetään usein tämän uuden oikeiston aatteellisena pohjana, kieltää teoksessaan Die Religion der Menschenrechte sellaisen luonnonoikeuden olemassaolon, joka on yleismaailmallisten ihmisoikeuksien perusta.
Benoistin väitteen perusteella ajatus yhdestä ”ihmiskunnasta” perustuu käsitteeseen, jonka mukaan ihmisten kulttuuri on pelkistetty biologiseen alkuperään. Hänen mukaansa ei ole olemassa perustelua oletukselle ihmiskunnan yhtenäisyydestä. Lisäksi Benoist esittää, että ihmisellä ei ole muuta luontoa kuin kulttuuri. Jos siis olettamuksena on kulttuurien moninaisuus, yksilön oikeudet ovat erottamattomasti yhteydessä ihmisen kulttuuritaustaan. Tämän lisäksi Benoist kyseenalaistaa käsityksen siitä, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti yksilö. Se puolestaan johtaa hänen väitteeseensä, jonka perusteella jokaisen ihmisen kulttuurinen identiteetti määrää yksilön oikeudet, jotka eivät ole missään tapauksessa yleismaailmallisia vaan muodostuvat yksittäisesti.
Arendtin ajatukset pätevät tänään
Kyseinen näkökulma piirtää kuvan yhteiskunnista, jotka myöntävät moraalisten perusarvojen epäoikeudenmukaisuuden. Tällainen yksinoikeus voi vahvistaa yhteiskunnan identiteettiä sellaisten ihmisten depersonoinnin eli — kustannuksella, joiden ei sallita olla osa tätä rakennetta. Yhteiskunnat siis ovat kadottamassa yhteenkuuluvuuden tunteen ja siten vastuun rakenteidensa ulkopuolella olevista ihmisistä. Nousussa oleva identitaarinen liike käyttää hyväkseen Benoistin väitettä oikeuttaakseen muukalaisvihamielisen kantansa pakolaiskysymykseen. Tätä etnopluralismin muotoa ennusteli jo Theodor W. Adorno kirjoituksessaan Schuld und Abwehr toteamalla, että valkoisen rodun sijaan nyt puhutaan länsimaisesta kulttuurista ja siitä kehittyvästä yleiseurooppalaisesta kansalliskiihkosta. ”Rotu” on vaihdettu ”kulttuuriin”, minkä jälkeen sitä käytetään samaan tarkoitukseen eli erotteluun.
Ihmisten on hyvin vaikea suhtautua siihen, mikä jää “kielemme” eli moraalisen koodimme ja moraalisen maailmamme ulkopuolelle.
Tästä päästään takaisin Hannah Arendtiin ja voidaan huomata, että hänen havaintonsa soveltuvat myös nykyhetkeen. Vaikkeivät Wittgensteinin, Arendtin ja Benoistin ajatukset ja arvot kohtaakaan eivätkä he käsittele edes samaa aihetta, voidaan niistä kaikista löytää lisääntynyt tunne kuulumattomuudesta ja etenkin vastuuttomuudesta. Kun korvaa Wittgensteinin väitteessä kielen moraalilla huomaa, että ihmisten on hyvin vaikea suhtautua siihen, mikä jää “kielemme” eli moraalisen koodimme ja moraalisen maailmamme ulkopuolelle.
Tähän ajatukseen pohjautuen Burken ja Arendtin pettymys yleismaailmallisten ihmisoikeuksien olemassaolon epäämisestä tietyissä tilanteissa estää moraalisen maailman luomisen koko ihmiskunnalle. Benoistin käsitys, joka on kokenut uuden tulemisen nykypäivän keskusteluissa, luokittelee ihmiset ja kieltää näin yhden ihmiskunnan idean totaalisesti.
Etnopluralismi valtaa alaa
Kuten viimeaikaisesta tiedottamisesta käy ilmi, tämän etnopluralistisen ideologian osaset ovat jo vaikuttaneet joihinkin yhteiskuntamme alueisiin. Tiedotusvälineissä pakolaisten depersonointi on yleinen käytäntö. Heidän nimensä tuntuvat merkityksettömiltä; näemme vain numeroita ja päiviä. Tästä johtuva aiheen vesittyminen ei ole vain tiettyjen väestöryhmien ongelma. Jopa osa poliitikoista, joilla on kansan antama velvollisuus tuntea vastuunsa pakolaisista ja toimia sen mukaisesti, tuntuu piilottelevan meidän maailmamme ja moraalimme rajojen sisällä. Kutsumme ihmisoikeuksien käsitettä järjestelmämme perustaksi, minkä vuoksi meillä on velvollisuus toimia. Toimettomuutemme kuitenkin näyttää yhteiskuntamme kätketyt kasvot.
Kun ymmärrämme tämän, velvollisuudeksemme muodostuu toimia niiden perusarvojen mukaisesti, joiden väitämme olevan yhteiskuntamme perusta. Muussa tapauksessa meidän pitää hyväksyä se, että moraalimme on vain kuviteltu säännöstö, jota käytämme, jos se miellyttää meitä ja jonka kiellämme, jos joudumme kamppailemaan sen puolesta ja ajattelemaan moraalista maailmaamme laajemmalle ja tekemään siitä yleismaailmallisesti pätevän.
Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -sarjaa.
Kääntänyt englannista suomeksi Kirsi Suutarinen
Paul Behne opiskelee kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaa ja politiikantutkimusta Freie Universität Berlin -yliopistossa. Paul työskenteli keväällä 2020 harjoittelijana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).
