Keskustelu median roolista kansainvälisessä politiikassa on vilkastunut viime vuosina.
Autoritaarisia hallintoja kaataneiden kansannousujen ja muun viimeaikaisen ruohonjuuritason liikehdinnän yhteydessä on kiinnitetty toistuvasti huomiota blogien, Facebookin, Twitterin ja YouTuben kaltaisten viestintävälineiden käyttöön massojen mobilisoinnissa ja puhuttu internetin ”mullistavasta” vaikutuksesta yhteiskunnallisissa ja poliittisissa muutoksissa.
Myös globaalit 24-tuntiset uutiskanavat, joihin länsimaissa ehdittiin jo 1990-luvulla tottua, ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla, kun kentälle on ilmestynyt Al Jazeeran, Russia Todayn, PressTV:n ja CNC Worldin kaltaisia, länsimaista tiedonvälitystä haastavia kilpailijoita. Viestintäteknologisten ja globaalin mediakentän muutosten myötä mediatutkijoilla on paitsi kasvavaa julkista kysyntää myös tutkimuksellista haastetta osallistua laajempiin akateemisiin ja populaareihin debatteihin maailmanpolitiikasta.
Mitä edellytyksiä mediatutkijoilla sitten on tarkastella maailmanpoliittisia prosesseja ja vallankäyttöä? Populaarissa ja pitkälti myös akateemisessa mediakeskustelussa huomio on viime aikoina kiinnittynyt voimakkaasti niin sanottuihin sosiaalisiin medioihin ja niiden totuttuja tiedonsaannin ja viestinnän käytäntöjä sekä näihin nojaavia valtarakenteita horjuttavaan potentiaaliin. Tämä usein varsin teknologiakeskeinen ja epäanalyyttinen pintakuohu peittää kuitenkin alleen monet muut lähtökohdat ja kysymyksenasettelut, joiden kautta mediatutkijat ovat pyrkineet lähestymään ylikansalliseen vallankäyttöön liittyviä ilmiöitä.
Median roolia kansainvälisessä politiikassa voidaankin tarkastella useista eri näkökulmista. Viime aikoina tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi sotauutisointia, tiedotusvälineiden ja kansallisten hallintojen välistä suhdetta, journalismin uutisointi-, esitys- ja lähdekäytäntöjä, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen mediankäyttöä, vaihtoehtomedioita, median diskursiivista ja ideologista vaikutusvaltaa sekä ylikansallisen tietoisuuden ja julkisuuden rakentumista.
Laajasti katsoen median merkitys kansainvälisessä politiikassa kytkeytyy usein julkisuuden, julkisen mielipiteen, hallitsevien puhetapojen ja julkisen määrittelyvallan kaltaisiin kysymyksiin sekä niihin liittyviin esioletuksiin vallankäytön ja julkisuuden välisestä suhteesta. Tässä artikkelissa lähestyn näitä kysymyksiä keskittyen erityisesti WikiLeaksiin, jota voidaan pitää yhtenä viime vuosien kiinnostavimpana maailmanpoliittisena mediailmiönä. Vaikka monet kansainvälisen politiikan käytännöt valtiovierailuista ja huippukokouksista niin sanottuun julkisuusdiplomatiaan pyrkivät hyödyntämään tiedotusvälineitä, juuri WikiLeaksin kaltaiset, hallitsevia valtarakenteita haastavat aktivismin ja vastarinnan muodot ovat ilmeisimpiä esimerkkejä pyrkimyksistä valjastaa media ja julkisuus maailmanpoliittisen muutoksen välineiksi.
WikiLeaksin informaatiosota
Loppuvuonna 2006 perustettu vuotosivusto WikiLeaks nousi globaaliin tietoisuuteen reilun kolmen vuoden toiminnan jälkeen Yhdysvaltojen johtamia sotia ja maan globaalia diplomatiaa koskeneiden jättimäisten asiakirjavuotojen myötä. WikiLeaks hallitsi vuoden 2010 kansainvälistä uutisagendaa: huhtikuussa se julkisti näyttävästi videon amerikkalaissotilaiden tekemästä ilmaiskusta Bagdadissa, heinäkuussa se toi esille Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoi Yhdysvaltain diplomaattisähkeiden vähittäinen julkistaminen.
WikiLeaks-julkisuuden räjähdysmäinen kasvu ei ollut sattumaa, sillä vuodesta 2010 lähtien vuotosivuston toimintastrategiaksi näyttäisi tulleen mahdollisimman suuren mediajulkisuuden saaminen julkistamilleen dokumenteille. Niin sanotun Collateral Murder -videon julkistaminen 5. huhtikuuta 2010 järjestetyssä tiedotustilaisuudessa Washingtonin National Press Clubilla oli ensimmäinen osoitus WikiLeaksin aiempaa julkisuushakuisemmasta toimintamallista. Video esittää amerikkalaissotilaiden vähintään 12 siviiliä tappaneen helikopterihyökkäyksen Bagdadissa vuonna 2007, ja sen julkistaminen oli sähköisen median logiikkaa noudattava uutistapahtuma, joka tarjosi toimittajien käyttöön poikkeuksellisen rajua kuva- ja äänimateriaalia.
Tällainen toimintamalli ei ohjannut WikiLeaksia alusta alkaen. Kuten vuotosivuston perustajan Julian Assangen vuodelta 2006 peräisin olevia poliittis-filosofisia kirjoituksia arvioinut filosofi Peter Ludlow on todennut, WikiLeaksin perustamisen taustalla voidaan nähdä pyrkimys tehdä mahdottomaksi tiedon salassa pitämiseen perustuvien verkostojen toiminta. Assange kutsui tällaisia näkemyksensä mukaan autoritaarisia ja suhteetonta valtaa käyttäviä hallinnan verkostoja salaliitoiksi. Vuotojen tarkoitus oli rikkoa salaliittojen toiminnalle keskeisen informaation jaon edellyttämä keskinäinen luottamus, ja siten WikiLeaksin ensimmäisten vuosien toimintaperiaatetta voi kuvata jonkinlaisena tiedon hallintaan perustuvien vallankäytön verkostojen hajottamiseen ja tuhoamiseen tähtäävänä sissisotana.
Alkuaikojen jälkeen Assange näyttää kuitenkin päätelleen, että vaikka tietovuodot saattavat haitata verkostojen toimintaa ja nakertaa niiden sisäistä luottamusta, ne eivät johda valtakeskittymien varsinaiseen hajoamiseen. Ilmeisen epärealistinen pyrkimys salaliittojen tuhoamiseen alkoi väistyä vallankäytön haastamiseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävän toiminnan tieltä. Samalla tuli myös selväksi, ettei pelkkä asiakirjojen julkaiseminen internetissä riitä, vaan sen rinnalle tarvitaan mahdollisimman laajaa mediajulkisuutta.
Tarkkaan käsikirjoitettu Collateral Murder -mediatapahtuma ilmentääkin vuotosivuston toiminnan taustalla olleessa ajattelussa tapahtunutta muutosta: vuodesta 2010 WikiLeaks näyttää keskittyneen iskemään vallankäytön julkisuudenhallintaan kytkeytyvään ulottuvuuteen. Tällöin oletuksena on, että globaalia valtaa käyttävät instituutiot, kuten länsimaiset hallitukset, tiedustelupalvelut ja sotavoimat, ovat ainakin jossain määrin tilivelvollisia paitsi omien kansalaistensa myös globaalin yleisön julkiselle mielipiteelle. Pitääkseen yllä vallankäyttönsä oikeutusta hallinnot pyrkivät kontrolloimaan niistä itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta olemassa olevaa julkista tietoa.
Saadessaan riittävästi mediahuomiota pimitettyä ja raskauttavaa informaatiota instituutioiden toiminnasta julki tuovat vuodot nakertavat vallankäyttäjien legitimiteettiä ja pakottavat niitä korjaamaan toimintaansa yleisen mielipiteen ja kansainvälisten normien mukaiseksi. Mitä heikommaksi hallinto kokee mahdollisuutensa kontrolloida informaatiovirtoja ja estää kielteisiä paljastuksia, sen suurempi paine sillä on välttää kansainvälistä lakia ja normeja rikkovia toimintatapoja. WikiLeaks tulee näin ymmärrettäväksi kamppailuna tiedosta ja julkisesta mielipiteestä, mikä tekee vuotosivustosta nimenomaan julkisuuden kentällä käytävän informaatiosodankäynnin muodon ja välineen: WikiLeaks edustaa kansalaisyhteiskunnan vastarintaa julkisen informaation kontrolliin perustuvalle hallinnalle ja tuottaa näin valvontavaltaa ja vallan tilivelvollisuutta.
Imperiumin vastahyökkäys
Miten relevantteina näitä informaatiosodan ja valvontavallan näkökulmaan liittyviä esioletuksia voi pitää? Skeptikko väittäisi, että jälkimodernin mediaspektaakkelin turruttamat yleisöt ovat jo nähneet kaiken, eivätkä vuodot ja paljastukset itsessään riitä saattamaan valtaa pitäviä instituutioita kriisiin. Julkisuuksien pirstaloituminen, uutismedian kaupallistuminen ja viihteellistyminen, yleisöjen ”tyhmentyminen”, taukoamaton skandaalijournalismi ja yleinen julkisen keskustelun rappio ovat tuottaneet kulttuurisen apatian olotilan, jossa informaation, ”totuuden” ja kriittisen journalismin kaltaiset hyveet ja käytännöt ovat menettäneet kykynsä tuottaa tilivelvollisuutta kansallisten ja taloudellisten intressiensä puitteissa operoiville valtakeskuksille.
Globaalin finanssikriisin ja presidentti Bushin hallinnon julistaman terrorisminvastaisen sodan jälkimainingeissa skeptikon epäilyille näyttäisi olevan katetta. Edes paljastukset talous- ja sotarikoksista eivät ole riittäneet saattamaan vastuullisia tilille: niin Wall Streetin pankkiirit kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja hallinnon viranomaisetkin ovat toistaiseksi selvinneet tekosistaan ilman yhtään oikeudenkäyntiä. Raskauttavat vuodot väärinkäytöksistä eivät ole myöskään onnistuneet tuottamaan uudenlaisia moraalisesti kestäviä liiketoiminnan ja ulkopolitiikan käytäntöjä. Niinpä keinottelu finanssimarkkinoilla jatkuu kuten ennenkin, ja vaikka Yhdysvallat on lopettanut kidutukset ja vankien luovutukset kiduttaville maille – mikäli presidentti Obamaa on uskominen – maan nykyinen hallinto on vastaavasti lisännyt dramaattisesti miehittämättömillä lennokeilla tehtävien murhaiskujen määrää ilman merkittävää julkista tai poliittista valvontaa.
Vielä vähemmän vuodot ja informaatio ovat onnistuneet muuttamaan kansainvälisen politiikan realiteetteja. Yhdysvallat jatkaa sekä yksipuolisia iskujaan Afrikassa ja Lähi-idässä että Israelin järkähtämätöntä tukemista, vaikka ne olisivat tärkeimpiä yksittäisiä syitä globaalin julkisen mielipiteen Amerikan-vastaisuuteen. Valitun politiikan julkisen oikeutuksen puute ei näytä lopulta olevan merkittävä rajoitus globaalille vallankäytölle.
Tuntuukin monesti liioitellulta ja idealistiselta väittää, että tieto voisi yhä muuttaa maailmaa – etenkään sananvapauden majakoiksi julistautuneissa länsimaissa. Tästä huolimatta ei voi ohittaa tapaa, jolla establishment myös länsimaissa on hyökännyt WikiLeaksia ja sen paljastuksia vastaan. Vuotojen kohteeksi joutuneet instituutiot eivät ole suinkaan nostaneet käsiään pystyyn, vaan ne ovat vastanneet informaatiosodankäyntiin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla. Niinpä esimerkiksi Collateral Murder -tapausta tutkinut Marouf A. Hasian (2012) päätyy analyysissaan siihen, että Yhdysvaltain puolustusvoimien onnistui varsin täydellisesti minimoida helikopterivideon shokeeraava todistusvoima eristämällä se viestinnässään yksittäistapaukseksi ja normalisoimalla retorisesti videolla havaittava toiminta osaksi vaikean ja vaarallisen sodan päivittäistä kaaosta.
Kaikkiaan hallinnan koneistojen vastaisku WikiLeaksin hyökkäykseen on ollut voimakas ja järjestelmällinen: vuotajia on vangittu ja asetettu syytteeseen, WikiLeaksin rahoituskanavat on suljettu ja vuotojen synnyttämää kielteistä julkisuutta on pyritty minimoimaan perinteisin pr-hallinnan keinoin.
Sotilaallista ja hallinnollista valtaa käyttävien instituutioiden voimakasta hyökkäystä WikiLeaksia vastaan ja erilaisia vuotosivuston toimintaa vaikeuttavia julkisia ja yksityisiä toimenpiteitä voidaankin pitää epäsuorina merkkeinä siitä, että informaatiolla ja mediakeskustelulla on yhä merkitystä. Usko sekä tiedon että julkisen päiväjärjestyksen kontrollin keskeiseen rooliin vallankäytössä ei tunnu rapistuneen. Lisäksi vaikka länsimaiden hallinnot eivät olisi huolissaan vuotojen vaikutuksesta julkiseen legitimiteettiinsä omien kansalaistensa silmissä, vuotojen voidaan kokea uhkaavan läntisiä intressejä tukevan politiikan harjoittamista muualla maailmassa. Esimerkiksi Lähi-idässä monien johtajien on julkisen mielipiteen kasvavan Amerikan-vastaisuuden takia yhä vaikeampaa harjoittaa yhteistyötä Yhdysvaltain hallinnon kanssa, ja siksi näitä yhteistyökuvioita joudutaan pitämään mahdollisimman pitkälle salassa ja poissa julkisesta keskustelusta. Autoritaaristen johtajien tukemisen poliittinen hinta on vastaavasti saatettu länsimaissa kokea entistä kovemmaksi vuotojen seurauksena.
Propagandakoneisto ja julkinen päiväjärjestys
On hankalaa arvioida, missä määrin WikiLeaksin harjoittama informaatiosota on ollut tehokasta ja miten paljon sen välittämät Afganistanin ja Irakin sotia koskevat vuodot ovat vaikuttaneet esimerkiksi länsimaiden politiikkaan Lähi-idässä. Yleistäen voisi argumentoida, että varsinaisesti mikään yksittäinen WikiLeaksin välittämä vuoto länsimaiden käymistä sodista ei ole saanut aikaan niin rajua paljastumisen, häpeän, moraalisen tuomion tai oikeudellisen rangaistusvaatimuksen aaltoa, että se olisi kääntänyt maan ulkopoliittista kurssia tai pudottanut päitä hallinnossa. Vuotojen alueellisia ja paikallisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa ei toki ole syytä aliarvioida, mutta erityisesti länsimaiset hallinnot ja eliitit näyttäisivät ainakin päällisin puolin selviytyneen paljastuksista varsin vähäisin vaurioin.
Tästä ne voivat ainakin osittain kiittää maidensa johtavia tiedotusvälineitä. Monissa tapauksissa uutismedia on antautunut hallinnon informaatiosotatoimenpiteiden välineeksi toistamalla uskollisesti johtavien poliitikkojen ja viranomaisten kannanottoja ja kyseenalaistamatta niiden totuudellisuutta tai oikeutusta. Tiedotusvälineiden toimintaa voikin WikiLeaksin tapauksessa tulkita Edward Hermanin ja Noam Chomskyn (1988) klassisen median propagandamallin avulla. Sen mukaan valtamedia institutionaalisten käytäntöjensä ja intressiensä mukaisesti toimii pääsääntöisesti yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin suukappaleena muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Keskeinen osa Hermanin ja Chomskyn kuvaamaa median toimintalogiikkaa on asettaa mille tahansa informaatiolle joukko suodattimia, jotka takaavat sen, etteivät eliittien intressejä uhkaavat näkemykset saa irrallista sivumainintaa merkittävämpää julkisuutta tai yleistä hyväksyntää. Toisin sanoen tiedotusvälineiden taloudelliset ja ideologiset rajoitteet saavat aikaan niiden taipumuksen uusintaa yhteiskunnan vallitsevia valtarakenteita.
Tiedotusvälineet ovat siis merkittävä osapuoli informaatiosodassa – ja tarkastelemalla niiden omistussuhteita, organisaatiokulttuureja, toimituskäytäntöjä, päiväjärjestystä ja hallitsevia puhetapoja on monin tavoin perusteltua väittää niiden toimivan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin äänitorvena ja olevan instituutiona osa vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa. Tästä huolimatta WikiLeaks, tuodessaan julki länsimaiden sotiin ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä massiivisia asiakirjavuotoja, kutsui yhteistyöhön joukon tarkkaan valittuja, johtavia ja yleistä uskottavuutta nauttivia uutismedioita eri puolilla maailmaa. On siis ilmeistä, että WikiLeaksin sisällä nähtiin samojen instituutioiden myös toimivan yhteiskunnallisten valtakamppailujen resurssina ja kenttänä. Kokonaisuutena valtavirtamedia toisin sanoen rakentaa julkisuuden areenan, jota WikiLeaksin kaltainen vastarintaorganisaatio voi käyttää hyväksi – ja jota sen on pakko pyrkiä hyödyntämään saadakseen vuodoillaan aikaan mahdollisimman suuria poliittisia vaikutuksia.
Samaan johtopäätökseen päätyvät myös Herman ja Chomsky, joiden propagandamalli ei nimestään huolimatta suinkaan esitä länsimaisia tiedotusvälineitä hallintojen vapaasti käytettävissä olevina passiivisina megafoneina. Eliittejä suosivista rakenteellis-ideologisista lähtökohdistaan huolimatta valtamedian vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan myös kansalaisyhteiskunnan on mahdollista saavuttaa voittoja informaatiosodankäynnin keinoin. Toisaalta poliittiseen muutokseen tähtäävä vastarinta ei myöskään internetin ja näennäisesti portinvartijattoman verkkoviestinnän aikakaudella voi kääntää selkäänsä institutionaaliselle valtamedialle. Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskeisimpiä tavoitteita on edelleen pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan hallitsevien tiedotusvälineiden agendaan ja niiden suosimiin näkökulmiin suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.
Agendan eli julkisten puheenaiheiden asettaminen sekä kehysten eli tapahtumien uutisoinnille rutiininomaisten näkökulmien määrittäminen ovat tiedotusvälineiden käyttämän vallan keskeisimpiä ja usein huomaamattomimpia muotoja. Informaatiosodankäyntiä päällisin puolin luonnehtivien yksittäisten paljastusten, uutisvoittojen ja skandaalien sijaan olennaisinta WikiLeaksin vuodoissa saattaakin olla niiden kumulatiivinen vaikutus yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Siviiliuhreista piittaamattomia sodankäynnin käytäntöjä, hallintojen läpinäkymättömyyttä, kyseenalaisia motiiveja ja ulkopolitiikan kaksoisstandardeja alleviivaavat vuodot ovat tiedotusvälineissä tulleet osaksi jo valmiiksi varsin kielteistä sotauutisointia.
Rutiininomaiset uutiset taistelujen jatkumisesta, konfliktien näennäisestä päättymättömyydestä, uusista siviiliuhreista ja yleisestä näköalattomuudesta terrorismin vastaisen sodankäynnin suhteen ovat ajan mittaan nakertaneet länsimaiden käymien sotien oikeutusta kansalaisten silmissä, lisänneet hallitsevan politiikan arvostelua ja voimistaneet monessa maassa hallitusten painetta vetää sotilaansa pois Lähi-idästä. WikiLeaks-vuodot ovat entisestään lisänneet sodalle kriittistä julkisuutta, ja niiden valtava volyymi on taannut pitkään jatkuvan paljastusten ja kielteisten uutisten virran, jonka rakentamaa metanarratiivia poliitikkojen ja viranomaisten on vaikea kääntää edukseen. Brittilehdistön Irak-uutisointia koskevassa tutkimuksessaan Piers Robinsonin johtama tutkimusryhmä (2010) korostaa juuri näiden uutisoinnin pitkän aikavälin vaikutusten merkitystä Irakin sodasta rakentuneen kriittisen julkisen mielipiteen ja poliittisen keskustelun muovaajina Iso-Britanniassa.
Tästä näkökulmasta WikiLeaksin kulttuurinen vaikutusvalta kiteytyykin siinä, että vuotosivusto on muokannut eliiteille kiusallista julkista päiväjärjestystä, vahvistanut kansallisten tiedotusvälineiden kriittisiä tulkintakehikkoja omien hallintojen käymiin sotiin sekä ennen kaikkea tarjonnut toimittajille viranomaisista riippumattoman tietolähteen. Vuotojen myötä länsimaiden muovaaman maailmanjärjestyksen epäkohtia esiin tuova narratiivi on läpäissyt ainakin hetkellisesti myös valtavirran uutisorganisaatiot. Mikä vielä tärkeämpää, vuodot ovat auttaneet toimittajien kyseenalaistamaan omia lähdekäytäntöjään sekä viranomaistahojen jakamaa tietoa. Diplomaattisähkevuotojen julkisuutta Australiassa ja Israelissa tarkastelleet mediatutkijat Robert Handley ja Amani Ismail (2012) ovat arvioineet, että vuodot antoivat journalisteille mahdollisuuksia kyseenalaistaa yleensä itsestään selvänä pidettyä ”kansallisen edun” konsensusta kyseisten maiden ulkopolitiikassa. WikiLeaksin mahdolliset pidempiaikaiset vaikutukset journalistiseen kulttuuriin jäävät kuitenkin nähtäviksi.
Media maailmanpolitiikan kamppailuissa
Globaaleissa politiikan kamppailuissa uutismedian roolia on vaikea määrittää yksiselitteisesti. Sekä tiedotusvälineiden lyhytaikaiset että pitkän aikavälin vaikutukset ovat varsin ristiriitaisia suhteessa vallankäyttöön. Lyhyen tähtäimen tarkastelussa korostuu informaatiosodankäynnin näkökulma. Tällöin huomio kiinnittyy yhtäältä valtaeliittien hallitsevaan asemaan median päiväjärjestyksen ja sen suosimien kehysten asettajana sekä erilaisiin valtamedian ”suodattimiin”, jotka karsivat tehokkaasti hallitseville intresseille kriittisiä toimijoita ja näkökulmia julkisuudesta. Toisaalta informaatiosodan näkökulma muistuttaa, etteivät kaikki uutismedian toimintatavat ja käytännöt suosi eliittien intressejä, niinpä myös vastarinnalla on kyky hyödyntää tiedotusvälineitä ja hetkellisesti kääntää merkityskamppailun valtasuhteita päälaelleen.
Pitkän aikavälin näkökulma korostaa uutismedian asemaa yleisen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin rakentajana. Myös tämä tarkastelu tuottaa varsin avoimen asetelman. Yhtäältä valtamediaa luonnehtii ideologinen konservatismi ja status quon ylläpito, mikä pohjaa uutismedian rakenteelliseen ja institutionaaliseen asemaan elimellisenä osana yhteiskuntien hallintaa ja kulttuurista uusintamista. Näiden rakenteellisten suhteiden tuloksena mediavälitteisellä todellisuudella on taipumus asettua eliittien intressejä tukeviin kehyksiin. Toisaalta myös pitkällä aikavälillä mediaesitykset pohjaavat lopulta todellisuuden tapahtumiin, jotka eivät ole yksittäisten toimijoiden hallittavissa.
Tapahtumat rajoittavat uutismedian ja eliitin hallintavaltaa kahdella tavalla. Ensiksi tapahtumien itsensä luonne rajoittaa niistä tehtyjä mahdollisia esityksiä. Toiseksi rakentaessaan esityksiä tapahtumista uutismedia ja valtaeliitti eivät voi aukottomasti määrätä niistä tehtyjä tulkintoja, vaan mediaesitykset tarjoavat aina myös toisinajattelun ja -esittämisen mahdollisuuksia. Valtainstituutioiden kyky hallita sekä poliittista toimintaympäristöä että valtasuhteiden kulttuurista uusintamista ovat jatkuvasti siis ainakin potentiaalisesti vaakalaudalla.
Kirjallisuutta
Handley, Robert L. ja Ismail, Amani (2012): A watchdog to reckon with: Delivering WikiLeaks in the Israeli and Australian press, Journalism, Online First.
Hasian, Marouf A. (2012): Watching the Domestication of the Wikileaks Helicopter Controversy, Communication Quarterly 60(2): 190–209.
Herman, Edward S. ja Chomsky, Noam (1988): Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. New York: Pantheon Books.
Robinson, Piers, Goddard Peter, Parry Katy, Murray, Craig ja Taylor, Philip M. (2010): Pockets of Resistance: British News Media, War and Theory in the 2003 Invasion of Iraq. Manchester: Manchester University Press.
Artikkelikuva: Wikipedia commons
