Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Parhaiten esillä ovat olleet megatapahtumat, kuten Sotšin talviolympialaiset helmikuussa 2014 ja jalkapallon MM-kisat kesällä 2018. Venäjän pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.
Neuvostoliiton raunioille syntynyt Venäjä haki 1990-luvulla paikkaansa kansainvälisessä yhteisössä ja pyrki luomaan uudenlaista kansallista identiteettiä monikansallisen, sosialistisen neuvostoimperiumin perillisenä. 2000-luvulla yksi näkyvimmistä keinoista maan uuden identiteetin ja kansainvälisen roolin rakentamisessa on ollut lisääntynyt halu isännöidä erilaisia kansainvälisiä tapahtumia.
Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän romahtaminen 30 vuotta sitten vaikutti monin tavoin itänaapurimme kansainväliseen asemaan, identiteettiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Keskeinen muutos neuvostoaikaan verrattuna oli avoimempi suhtautuminen kansainväliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön aiemmin vihollisena näyttäytyneen lännen kanssa. Suhde ei edelleenkään ollut mutkaton, mutta tilanne oli silti avoimempi ja vähemmän kontrolloitu kuin Neuvostoliiton aikoina.
Kasvanut kiinnostus tapahtumien isännöintiin
Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin. Parhaiten esillä ovat olleet megatapahtumat: Sotšin talviolympialaiset helmikuussa 2014 ja jalkapallon MM-kisat kesällä 2018.
Näiden lisäksi Venäjä on isännöinyt Euroviisut Moskovassa vuonna 2009, järjestänyt opiskelijoiden monilajisen urheilutapahtuman, universiadit, Kazanissa (2013) ja Krasnojarskissa (2019), paralympialaiset Sotšissa 2014, Maailman nuorisofestivaalit Sotšissa 2017 ja toiminut yhtenä jalkapallon EM-kisojen monista isännistä vuonna 2021.
Venäjällä on järjestetty 2000-luvulta lähtien enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin.
2000-luvulle on mahtunut myös useampi poliittinen huippukokous: G8-maiden kokous Pietarissa 2006, Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APEC:n kokous Vladivostokissa 2012, Shanghain yhteistyöjärjestön kokoukset (2002, 2003, 2009 ja 2015) sekä BRICS-maiden huippukokoukset (2009, 2015 ja 2020).
Myös monet MM-kilpailut on pidetty ensimmäistä kertaa Venäjällä 2000-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi yleisurheilun MM-kisat (2013), uinnin MM-kisat (2015) ja ampumahiihdon MM-kisat (2003, 2005, 2010 ja 2011). Kiinnostavaa on myös se, että Venäjällä erittäin suositun rytmisen voimistelun MM-kilpailut pidettiin lajin emämaassa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010.
Kylmän sodan varovainen tapahtumaisäntä
Nyky-Venäjän into isännöidä erilaisia kansainvälisiä megatapahtumia on merkinnyt valtavaa muutosta verrattuna neuvostoaikaan. Neuvostoliiton suhde ulkomaailmaan ja ylirajaiseen vuorovaikutukseen oli värittynyt pitkälti tiukan kontrollin kautta.
Maan sulkeutuneisuus ja muukalaisvihamielisyys saavuttivat huippunsa myöhäisellä Stalinin ajalla toisen maailmansodan jälkeen. Täysin vapaata liikkuvuus Neuvostoliiton rajojen yli ei ollut myöhemminkään, vaikka suhtautuminen muuta maailmaa kohtaan muuttui myönteisemmäksi diktaattorin kuoleman jälkeen vuonna 1953.
Neuvostoaikana maassa järjestettiin vain yksi länsimaissa syntynyt megatapahtuma: olympialaiset vuonna 1980. Moskovan kesäolympialaiset muistetaan lännessä etenkin Yhdysvaltain johdolla toteutetusta boikotista. Boikottikisojen maine ei ollut otollinen perintö Sotšia ajatellen eikä olekaan ihme, ettei Moskovan olympialaisiin Putinin talvikisoissa juuri viitattu.
1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.
Kesäolympialaisten lisäksi Neuvostoliitto järjesti vuonna 1973 universiadit Moskovassa ja isännöi MM-kisoja kylmän sodan vuosina vain muutamassa urheilulajissa: jääkiekossa (1957, 1973, 1979), lentopallossa (1952, 1962, 1978, 1986) ja telinevoimistelussa (1958, 1981).
Mahdollisuudet toiseenkin megatapahtumaan olivat neuvostojohdon käsissä. Moskovalle nimittäin myönnettiin vuoden 1967 maailmannäyttelyn eli World Expon isännyys toukokuussa 1960. Pääsihteeri Nikita Hruštšov päätyi kuitenkin vetäytymään hankkeesta kahden vuoden valmistelujen jälkeen, sillä kulut alkoivat nousta liian suuriksi. Tieto Neuvostoliiton isännyydestä on vaipunut unholaan, Montrealin menestyksekäs expo-67 sen sijaan ei.
Vetäytymisen taustalla kummitteli valtavien kustannusten ohella pelko vastaanottaa kerralla tuhansia, jopa miljoonia ulkomaalaisia vieraita, joita maailmannäyttelyyn oli odotettavissa. 1950-luvun Neuvostoliittoon verrattuna 2000-luvun Venäjällä on ollut aivan toisella tavalla taloudellisia resursseja järjestää megaluokan spektaakkeleita eivätkä kohtaamiset ulkomaalaisten kanssa ole aiheuttaneet samanlaista epäröintiä kuin kylmän sodan vuosina.
Megatapahtumat Putinin ulkopolitiikan välineenä
Megatapahtumien isännöinnin lisääntyminen 2000-luvulla voidaan nähdä osana Putinin Venäjän pehmeää vallankäyttöä, soft poweria, joka täydentää valtioiden sotilaallista ja taloudellista vallankäyttöä. Pyrkimyksenä on tapahtuman ja sen saaman globaalin mediahuomion avulla vaikuttaa muiden maiden kansalaisten käsityksiin isäntämaasta.
Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä. Olympialaiset kotimaassa voivat lisätä patriotismia ja vahvistaa kansallista identiteettiä. Esimerkiksi Suomessa Helsingin 1952 olympialaiset nähdään usein tärkeänä kansakunnan muotoutumisen merkkipaaluna.
Toisaalta resurssien ohjaaminen lyhytaikaisiin spektaakkeleihin voi nakertaa kansalaisten luottamusta vallanpitäjiin. Megatapahtumat ovat viime aikoina kasvaneet ennätyksellisiin mittasuhteisiin, mikä on tarkoittanut uusien, yhä isompien stadioneiden ja urheilukompleksien rakentamista. Muutamat kaupungit ovatkin vetäytyneet kisojen hakuprosesseista, kun kansalaismielipide on kääntynyt niitä vastaan.
Tapahtumilla on myös sisäpoliittista merkitystä.
Sotšin talviolympialaiset olivat jo suunnitteluvaiheessa massiiviset kuluiltaan. Budjetin ylitysten ja tuhlailevan rahankäytön myötä niistä tuli historian kalleimmat olympiakisat koko tapahtumaan kohdistuneilla kuluilla mitattuna. Lopullinen hintalappu oli tutkija Martin Müllerin arvion mukaan yli 55 miljardia dollaria.
Sotšin kisojen jälkivaikutuksia tutkineista osa näkee kisojen vahvistaneen kansallistunnetta. Toiset taas pitävät Krimin valtausta merkittävämpänä patriotismia lisänneenä tapahtumana.
Toisaalta, kuten mediatutkija Vitaly Kazakov on todennut, on vielä aikaista arvioida Sotšin olympialaisten lopullista perintöä. Kisojen kansallinen merkitys on vielä muotoutumassa ja olympialaisten käyttö esimerkiksi kansallisen identiteetin elementtinä voi muuttua merkittävästi poliittisen vallan muutosten myötä. [Kazakov, Vitaly (2019) Representations of ‘New Russia’ Through a 21st Century Mega-Event: The Political Aims, Informational Means, and Popular Reception of the Sochi 2014 Winter Olympic Games. University of Manchester.]
Megatapahtumat aluepolitiikan ja turismin kehittäjinä
Kansainvälisten tapahtumien määrällisen kasvun ohella myös niiden maantieteellinen laajuus on muuttunut. Neuvostoaikana moni kaupunki oli suljettu ulkomaalaisilta ja käytännössä suurin osa kansainvälisistä tapahtumista ja kokoontumisista pidettiin Moskovassa tai Leningradissa.
2000-luvulla Moskovan ja Pietarin rinnalle uusiksi tapahtumaisänniksi ovat nousseet etenkin Sotši, Kazan ja Jekaterinburg, joista on pyritty luomaan vetovoimaisia alueellisia keskuksia.
Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla.
Megatapahtumia tutkineen Elena Trubinan mukaan tapahtumien jakaminen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle on ollut keskusvallan tapa palkita kaupunkeja luottamuksesta ja yhteistyöstä. Kiitokseksi megatapahtumien järjestämisestä valitut kaupungit ovat saaneet muita enemmän valtion tukea infrastruktuurin ja talouden kehittämiseen. Epätasaisesti jakaantuneita resursseja on voitu perustella megatapahtumien koko yhteiskunnalle tuomilla hyödyillä.
Alueellisen kehittämisen taustalla on ollut myös tavoite kasvattaa turismia ja tehdä uusia kaupunkeja tunnetuiksi ulkomailla. Tunnetuin esimerkki lienee Putinin haave luoda Sotšista ympärivuotinen turistikeskus rantoineen ja talviurheilumahdollisuuksineen.
Olympialaisten myötä hiihtokeskukset, hotellit ja muut palvelut ovatkin kohdillaan. Ulkomaisten turistien virrat ovat sen sijaan olleet vaatimattomia. Syynä ovat ennen kaikkea Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota, jotka ovat vähentäneet turismia tuntuvasti jo ennen vuonna 2020 puhjennutta koronapandemiaa.
Putinin megatapahtumien perintö
Kuten Sotšin olympialaiset ja sen jälkeinen Krimin miehitys ovat osoittaneet, megatapahtumien hyödyntäminen imagon kohentamisessa on riskialtista ja aina alisteista maan ulkopolitiikalle ja sen edustamille arvoille. Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovatkin lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.
Toisaalta Venäjän rooli tapahtumien järjestäjänä on vahvistunut. Se on osoittanut pystyvänsä järjestämään suuria kansainvälisiä tapahtumia ja on valmis myös allokoimaan resursseja niihin. Megatapahtumista ja pienemmistä kansainvälisistä tapahtumista onkin muovautunut Venäjälle kommunikaation väline, jolla se tavoittaa erilaisia ja erisuuruisia ulkomaisia ja kotimaisia yleisöjä.
Imagon rakentamisessa Venäjän isännöimät megatapahtumat ovat lyhyellä aikavälillä epäonnistuneet.
Vuonna 2015 paljastunut valtiollinen doping-ohjelma on sysännyt Venäjän umpikujaan paitsi urheilumenestyksen myös tapahtumien isännöinnin näkökulmasta. Maailman antidopingkomitean WADA:n viimeisimmän päätöksen mukaan Venäjä ei saa osallistua korkeimman tason kansainvälisiin urheilukilpailuihin, muttei myöskään isännöidä vastaavan tasoisia kilpailuja.
Tämä tarkoittaa, että Putinin haaveet kesäolympialaisista saattavat jäädä toteutumatta, ellei Venäjä onnistu puhdistamaan mainettaan doping-sotkussa. Mainehaitan vuoksi haaveeksi saattavat jäädä myös maailmannäyttelyt, joita Moskova (2010) ja Jekaterinburg (2020 ja 2025) ovat hakeneet, toistaiseksi ilman toivottua tulosta.
Venäjän isännöintikalenteriin on seuraavaksi merkittynä opiskelijoiden kesäuniversiaadit Jekaterinburgissa 2023. Niitä tullaan arvioimaan aiempien kriteerien lisäksi myös terveysturvallisuuden onnistumisen näkökulmasta, mikäli koronapandemiaa ei ole tuolloin kokonaan selätetty.
Nähtäväksi jää, kuuluuko kansainvälisten tapahtumien isännöinti myös jatkossa Venäjän vallanpitäjien valikoimiin vai olemmeko jo nähneet trendin päätepisteen.
FT Pia Koivunen on yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.
Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.
