Dosentti Timo Eskolan Arvosodan aikakausi ennakoi teemoiltaan kuluneen syksyn ja alkutalven kuumia puheenaiheita, kuten niin kutsuttua woke-ideologiaa. Poleeminen lähestymistapa ei kuitenkaan vakuuta sellaista lukijaa, joka ei lähtökohtaisesti ole sitoutunut kristilliskonservatiiviseen maailmankatsomukseen.
Timo Eskola: Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa. Suomen teologinen instituutti, 2021. 251 s.
Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola on tehnyt laajan akateemisen uran sekä teologian että kirjallisuustieteen saralla. Hän on pitkäaikainen teologisen aikakausilehti Perustan päätoimittaja ja myös ahkera bloggaaja.
Eskola on toiminut lähes kolmekymmentä vuotta kotimaisten herätysliikkeiden yhteistyönä toimivan Suomen teologisen instituutin tutkijana ja opettajana. Hänen uusin teoksensa, Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa, päättää hänen uransa instituutin palveluksessa ja vetää yhteen hänen näkemyksiään ajankohtaisista yhteiskunnallisista ristiriidoista.
Arvosodan aikakausi on sisällöllisesti laaja kirja. Sen luvut ovat verrattain itsenäisiä ja paikoin hyvinkin polveilevia. Eskolan keskeinen viesti on kuitenkin postmodernismin kritiikki, johon myös tämä arvio valtaosin keskittyy. Kotimaisen kristilliskonservatiivisen ajattelun edustajana teosta on kuitenkin kiintoisaa tarkastella myös suhteessa ajankohtaisiin poliittisiin keskustelunaiheisiin.
Postmodernismista jälkikristillisyyteen
Arvosodan aikakaudessa Eskola pyrkii avaamaan ”sitä aatteellista taustaa, joka selittää aikamme muutoksia”. Ensi sijassa nämä muutokset näkyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asenteiden muuttumisena sekä tästä seuranneina institutionaalisina muutoksina, kuten tasa-arvoisena avioliittolakina. Kokonaisuudessaan nämä muutokset merkitsevät Eskolan mukaan sitä, että olemme Suomessa siirtymässä jälkikristilliseen aikaan.
Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta.
Jälkikristillisen ajan oireita käsitellessään teos on hyvinkin kiinni ajankohtaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Siirtymä on kuitenkin Eskolan mukaan seurausta huomattavasti pidemmästä historiallisesta kehityskaaresta. Tämän kehityksen alkupisteen hän jäljittää 1960-luvun ranskalaiseen postmoderniin filosofiaan. Michel Foucaultin ja Ernesto Laclaun kaltaiset yhteiskuntakriittiset akateemiset hahmot sekä feministiajattelijat kuten Judith Butler ja Julia Kristeva saavat kirjassa osakseen huomiota postmodernismin kehittäjinä. Erityisesti Eskola ottaa tähtäimeensä ranskalaisfilosofi Jacques Derridan ja hänen kehittämänsä dekonstruktion käsitteen.
Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta. Kieli muodostuu kaksinapaisista suhteista, esimerkiksi valo–pimeys. Näihin suhteisiin liittyy myös aina hierarkioita ja arvoasetelmia, joiden paljastamiseen dekonstruktio tähtää. Koska sanat saavat merkityksensä vain näiden suhteiden kautta, ei niitä voida koskaan lopullisesti dekonstruoida eli purkaa. Sen sijaan Derrida tähtäsi niiden jatkuvaan paljastamiseen ja analyysiin.
Eskolan mukaan dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen.
Eskola näkee, että Derridan kehittämä kielen dekonstruktio on johtanut täydelliseen moraaliseen relativismiin postmodernissa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen. Ilman tätä yhteyttä mikään lausuma ei ole itsessään enemmän tai vähemmän todenmukainen, eikä mikään argumentti moraalisesti parempi kuin toinen.
Sen sijaan yleisesti hyväksytyn todellisuuden määrittää raaka vallankäyttö. Tämän vastakohdaksi Eskola asettaa Raamatusta nousevat pysyvät, inhimillisestä päättelystä riippumattomat arvot. Argumentti on selkeästi saman suuntainen kuin aiemmin Politiikasta-verkkolehdessä arvioidussa tohtori Juha Ahvion kirjassa esiin noussut kristillisen luomisjärjestyksen käsite.
Postmodernismi poliittisena uskontona
Arvosodan aikakauden kuvaus postmodernismista on moniulotteinen, ristiriitaisuuteen asti. Ensinnäkin postmodernismi esitetään nimenomaisesti vasemmistolaisuuteen linkittyvänä poliittisena aatteena, ei filosofisena suuntauksena. Tämä aate on teoksen mukaan lähes täysin negatiivinen ja keskittyy vastustamaan asioita, kuten muun muassa ”rikkaita valkoisia miehiä”, ”savupiipputeollisuutta”, kristinuskoa ja heteroseksuaalista avioliittoa.
Toisaalla kirjassa postmodernismi esiintyy luonteeltaan filosofisena aatteena. Se vie pohjan ihmisten mahdollisuuksilta luoda oma identiteetti tai esittää minkäänlaisia järkeenkäypiä arvoasetelmia jättäen heidät henkisesti tuuliajolle. Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja. Sen sijaan se on liikkeenä luopunut omasta relativismistaan ja luonut oman moraalikoodinsa, joka on yhtä uskonnollinen kuin kristinusko mutta sille vastakkainen.
Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja.
Erilaisten tulkintojen esittäminen filosofisista käsitteistä ja teorioista on luonnollisesti sallittua ja jopa suotavaa. Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit kuitenkin tarvitsisivat erityisiä perusteita. Eräs Arvosodan aikakauden keskeisimpiä ongelmia on, ettei tulkintoja postmodernismin ja dekonstruktion kaltaisista käsitteistä juurikaan perustella. Useinkaan Eskola ei mainitse, että hänen esittämänsä näkemykset eivät edusta valtavirtaa. Päinvastoin hän antaa ymmärtää, että ne ovat niin ilmiselviä, etteivät vaadi erityistä perustelua tai avaamista.
Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit tarvitsisivat erityisiä perusteita.
Varsinkin käsitellessään kristillisen maailmankatsomuksen, postmodernin ajattelun ja konstruktivismin eroja Eskola vie tieto-opilliset oletuksensa äärimmäisyyksiin. Useammin kuin kerran esitetään vaihtoehtoina vain, että sukupuoli on joko binäärinen, biologiaan perustuva fyysinen ominaisuus, mikä on itsessään kyseenalainen väittämä, tai ”pelkkä” diskurssi. Ylivoimainen valtaosa konstruktivismin kannattajista ei kuitenkaan kiistä fyysisen todellisuuden olemassaoloa, vaan kiinnittää ennemminkin huomiota siihen, että tapamme tulkita havaintojamme tuosta todellisuudesta omaksutaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tämänkaltaisia näkökulmia Arvosodan aikakausi ei huomioi lainkaan.
Some, kirkko ja seksuaalisuus
Tämän päivän yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa Eskola kohdistaa kritiikkinsä erityisesti sosiaaliseen mediaan. Se toimii hänen mukaansa toisaalta suunnitelmallisen propagandan, toisaalta masinoitujen, konservatiivisia mielipiteitä esittäneiden ihmisten mustamaalaamiseen tähtäävien kampanjoiden näyttämönä. Kirja ennakoikin tänä syksynä julkisuuteen noussutta keskustelua väitetystä woke-ideologiasta, jonka Eskola tosin määrittelee miksi tahansa laissa ja ihmisoikeussopimuksissa määritellyn tason ylittäväksi pyrkimykseksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.
Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista.
Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista. Postmodernismi on omaksuttu kirkon piiriin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa koskevan keskustelun kautta. Tämä puolestaan on sille kohtalokasta, koska kirkko edustaa sellaista suurta kertomusta, jota postmodernismi ei voi sietää ja jonka se pyrkii tuhoamaan tavalla tai toisella. Sisäisesti kirkko ei ole tähän haasteeseen valmis ja ulkoisesti se tulee Eskolan arvion mukaan kohtaamaan tulevaisuudessa valtiollista sensuuria ja toiminnan rajoittamista lainsäädännöllä.
Seksuaali-, yhteiskunta- ja kirkkopoliittiset kysymykset nivoutuvat kirjassa vahvasti toisiinsa. Teos toistaa ajatusta, jonka mukaan feminismi ja sukupuoli- sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen ovat ensi sijassa valkoihoisia heteromiehiä vastaan suuntautuvia ideologioita, jotka toimivat keihäänkärkenä ja avaavat tien postmodernismin vaikutuksille yhteiskunnan eri osa-alueilla.
Kuorolle saarnaamista
Vaikka Eskola osoittaakin teoksessa laajan lukeneisuutensa, kirjan argumentointi on heikkoa. Hän esimerkiksi toteaa, että intersektionaalinen feminismi on Euroopan maissa tarpeetonta. Intersektionaalisuuteen olennaisesti kuuluvaa pyrkimystä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämiseen ei tarvita, koska syrjintä ja ihmisoikeusloukkaukset on jo kielletty laissa. Argumentti osoittaa lähes naiivia suhtautumista sekä lain kattavuuteen että sen toteutumiseen käytännössä.
Teos sisältää lähdemerkintöjä vain satunnaisesti. Lukijan on siis otettava tietyt toteamukset annettuina. Tämä on ongelma esimerkiksi intersektionaalisen feminismin analyysissa. Eskolan mukaan intersektionaalisuus merkitsee käytännössä kisaa siitä, kuka uhriutuu eniten. Intersektionaalista feminismin kritiikissään hän ottaa tämän keskeiseksi maalitaulukseen. Lähteeksi tälle perustavanlaatuiselle lähtökohdalle hän antaa kuitenkin vain nimettömät ”monet kriitikot”.
Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi.
Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi. Perusteellisen päättelyn sijaan teos polemisoi ja antaa usein sanavalinnoillaan ymmärtää argumenttiensa olevan ilmiselvästi oikeita. Tätä lähtökohtaa voi toki pitää loogisena, mikäli hyväksyy lähtökohdakseen ajatuksen yksiselitteisestä, Raamatussa esiin tuodusta luomisjärjestyksestä.
On kuitenkin mielenkiintoista, ettei teos vaikuta ensinkään kiinnostuneelta tämän ajattelutavan levittämisestä ja eri mieltä olevien vakuuttamisesta sen todellisuudesta. Sen sijaan otsikon arvosota näyttäytyy jonkinlaisena puolustustaisteluna, jossa väistämättä vähemmistöön jäävien kristittyjen konservatiivien olisi asetuttava siilipuolustukseen.
Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.
Onko dekonstruktio liitettävissä noin yksioikoisesti kristinopin kritiikkiin tai moraalikieltoon, on mielestäni se kysymys. Täytyypä tilata kirja.