Valtion antropologiaa tarkastelee, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion. Yhteiskunnallisissa muutoksissa on olennaista kysyä, miten valtioon suhtaudutaan.
Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.) Valtion antropologiaa. Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2021. (360 s.)
On monta hyvää syytä lukea tämä kirja – niin antropologien kuin meidän muidenkin. Otetaan esimerkiksi vaikka äskettäiset uutisotsikot levottomuuksista Salomonsaarilla. On suorastaan ylellisyyttä voida tästä kirjasta lukea syväluotaava suomenkielinen katsaus saarten lähihistoriaan ja nykytilanteeseen.
Kirja on myös laajemmin ajatellen ajankohtainen ja tärkeä. Siihen kannattaa tarttua, kun keskustellaan demokratian tilasta ja uudistamisen mahdollisuuksista, tai kun tarkastellaan luonnonvaroja ja niiden omistusta, kolonialismia ja postkolonialismia, tai uskonnon ja valtarakenteiden suhdetta.
Valtion antropologia
Mitä ”valtion antropologia” siis on? Yksi kirjan keskeinen teema on, että valtio koskettaa ihmisiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion, kuten Anu Lounela kirjan päätösluvussa toteaa. Valtion voi myös nähdä prosessien summana ja tulevaisuudessa näissä prosesseissa ja verkostoissa on entistä enemmän toimijoita. Miten valtioon suhtaudutaan, on aivan olennainen kysymys suurissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa.
Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.
Samalla kirjassa tarkastellaan antropologian ja valtion suhteen muuttumista. Jos antropologiassa aiemmin tarkasteltiin jotain muuta kuin valtiota, esimerkiksi erilaisia ryhmiä tai valtiottomia alueita, nyt on oikea aika katsoa nimenomaan valtiota: sitä, miten se ilmenee, ja mikä se on. Valtio on todellinen toimija, mutta samalla se on ilmiö, joka saa eri muotoja ajassa ja paikassa. Kirjan 11 lukua vievätkin lukijan mitä moninaisimpiin aikoihin ja paikkoihin, joissa valtio tavalla tai toisella ilmenee.
Teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.
Elina I. Hartikainen kirjoittaa väestönlaskentakampanjasta aktivistivaltion rakentajana Brasiliassa 2010. Hän tutkii aktivistien kasvavaa vaikutusta valtion rakenteissa ja sen myötä agendojen yhteensovittelua. Samalla hän tarkastelee väestönlaskentaa hallinnan, resurssijaon ja vaikuttamisen välineenä. Kampanjan tarkoitus oli saada ihmiset valitsemaan väestönlaskennassa vaihtoehto ’afrobrasilialaisten uskontojen harjoittaja’, jotta heidän määränsä tulisi selvemmin esille. Kampanjan tulos oli kuitenkin olematon.
Vaikutti siltä, etteivät vastaajat halunneet identifioitua yhteen uskontoon, jos se tuntui kaventavan mahdollisuuksia identifioitua useampaan. Väestönlaskennassa kysyttiin myös esimerkiksi talouden kokoonpanosta ja rodusta. Vastaajat saattoivat joutua laskelmoimaan, mitä vastaisivat, koska vastaus saattoi vaikuttaa vaikkapa opiskelupaikan saamiseen.
Omassa luvussaan Henni Alava kysyy, miltä valtio tuntuu ja näyttää Pohjois-Ugandassa. Hän tarkkailee uskonnollisia areenoja valtion esiintymislavana ja on läsnä kirkollisessa tilaisuudessa, johon maan presidentti osallistuu. Yhtäältä tilaisuus tuo esiin valtion neopatrimoniaalisuuden, eli tietynlaisen holhoavan roolin, ja kirkkojen kietoutumisen siihen. Toisaalta kuullaan myös puhetta siitä, millaista valtiota toivottaisiin, unelmien Ugandasta.
Valtio, luonnonvarat ja alkuperäiskansat
Tuomas Tammisto on kirjan luvussaan puolestaan öljypalmuplantaasilla Pomiossa Papua-Uudessa Guineassa ja tarkastelee valtionmuodostusta luonnonvararajaseudulla. Luonnonvarat ovat tie valtion ja markkinoiden piiriin. Toisaalta ne tuovat kaivattuja palveluja ja infrastruktuuria asukkaille, toisaalta infrastruktuuri on myös valtiovallan väline.
Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä. Se on usein alue, jolla tapahtuu nopeita muutoksia: se on esimerkiksi kasvavan muuttoliikkeen tai kilpailevien toimijoiden kiinnostuksen kohteena. Tyypillistä on epävarmuus siitä, kuka määrittelee resurssit ja kuka saa ne haltuunsa.
Jenni Mölkänen tutkii ylikansallisia projekteja Koillis-Madagaskarilla ja kuinka suhteita maahan ja valtioon pyritään järjestelemään uudelleen. Valtio on Madagaskarilla läsnä lähinnä vaniljakaupan ja ympäristönsuojeluhankkeiden kautta. Sen suvereenisuutta on kyseenalaistettu, koska se on riippuvainen kehitysrahoituksesta. Vaikka sen läsnäolo on vähäinen, se on ihmisille pysyvämpi kuin ylikansalliset hankkeet. Sen kanssa on hyvä pysyä väleissä.
Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä.
Panu Itkonen kirjoittaa kolttasaamelaisista ja Suomen valtion teollisuushankkeista: kaivostoiminnasta, porotaloudesta ja Jäämeren radasta. Hän ottaa esiin muun muassa sen, kuinka valtio näissä hankkeissa on myös kansainvälisten voimien vaikutuspiirissä, ja kuinka tietynlaiset ajattelutavat, esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus suhteessa kestävyyteen, leviävät.
Eija Ranta kirjoittaa siitä, mitä alkuperäiskansoilta voi oppia ekososiaalisen yhteiselon politiikasta. Ekososiaalinen yhteiselo tarkoittaa sitä, että yhteisöllisyys ja elävä ympäristö nähdään osana hyvänä elämää. Se oli osa bolivialaisten alkuperäiskansa-aktivistien pyrkimyksiä dekolonisaation ja valtion uudelleen määrittelyssä 2000-luvun puolivälissä. Aktivistit olivat nyt uudessa roolissa ministereinä ja kansanedustajina – aimara-kansan edustaja Evo Morales valittiin Bolivian presidentiksi 2005 – ja samalla uudenlaisena tutkimuskohteena antropologeille. Alkuperäiskansojen tavoitteiden tuominen valtion käytännöiksi oli kuitenkin mutkikasta.
Muuttuvat valtiot
Kirjassa Heidi Härkönen kirjoittaa rikollisuuden pelosta ja muuttuvasta valtiosta Kuubassa. Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen. Härkönen tarkastelee havannalaisten juoruja ja puhetta rikollisuudesta ja sitä, millainen käsitys valtiovallasta niiden kautta muodostuu.
Liina Mustonen vie lukijan Egyptin entisen presidentin Muhammad Mursin (2012-2013) ajan Kairoon Four Seasons -hotellille kuuntelemaan liikemies Sir Richard Bransonia – ja kohta myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter tulee paikalle. Tutkimuksen aiheena on vallankumouksen haasteet Egyptin bisneseliitille. Kohteena ovat etuoikeutetut ja heidän pelkonsa uutta uskonnollista hallintoa kohtaan.
Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen.
Matti Eräsaari kirjoittaa varainkeruusta Fidžillä. Se on tapa rahoittaa paikallisyhteisöjen projekteja, tavallaan palveluita, joihin valtion resurssit eivät riitä. Yhteisö toimii siellä poissaolevan valtion sijaan ja saa paikalle vaikkapa juoksevan veden tai kirkkoon penkit.
Jari Kupiaisen aiheena on vaikea valtio ja kollektiivisten hallintajärjestelmien legitimiteettiongelmat Salomonsaarilla, missä koko kolonialistisen historian aika on ollut yhtä legitimiteettikriisiä. ”Monelle salomonsaarelaiselle on ylipäätään epäselvää, mitä valtiolla tarkoitetaan, koska valtion vaikutukset eivät juuri näy heidän arjessaan eivätkä ole näkyneet kolonialistisen historian aikana aiemminkaan”, hän kirjoittaa.
Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut. Perinteiset valtarakenteet ovat edelleen keskeisiä ja maan omistavat päälliköt. Painetta tulee sisältä ja ulkoa: liittovaltiohankkeet, sisäiset epäluulot, itsenäisyysliikkeet maan lähialueilla – eikä vähiten se, että Kiina on parin viime vuoden aikana yrittänyt vuokrata kokonaisia saaria.
Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut.
Timo Kallinen kirjoittaa anarkistisesta antropologiasta ja erilaisten demokratiamallien lainaamisen ja luomisen mahdollisuuksista. Hän katsoo, että ”länsimainen demokratia” on itserakas harhakuva. Äänestystä korostava malli on oikeastaan demokratiaa, jossa vähemmistö pakotetaan noudattamaan enemmistön päätöstä.
Muitakin malleja kuitenkin on, kuten esimerkiksi konsensusmalli, jossa päätöstä työstetään, kunnes kaikki hyväksyvät sen. Sellaisia käytetään yhteisöissä, joista puuttuu väkivaltakoneisto, ja joissa kenelläkään ei ole käskyvaltaa muihin. Tässä onkin syy tutkia yhteisöjä, joissa näin on ollut tuhansia vuosia. Kallisen esimerkki on Ghana, jota on jo varhaisessa etnografiassa kuvattu kansanvaltana.
Kirja laajentaa näkökulmia
Minulle kansainvälisen politiikan tutkijana erityisen antoisaa on lukea siitä, miten erilaiset valtionkaltaiset rakenteet näyttäytyvät kansainvälisissä suhteissa, ja mitä ulkopuoliset toimijat niissä näkevät. Kallinen kuvaa, kuinka Maailmanpankki on löytänyt ghanalaisen päällikkyyden ja näkee sen osana vapaata kansalaisyhteiskuntaa, ikään kuin vaihtoehtona valtiolle – uusliberalistisesti ajatellenhan valtio voisi jäädä hieman taustalle. Maailmanpankki onkin ollut halukas neuvottelemaan kehityshankkeiden rahoituksesta suoraan yhden tällaisen perinteisen päällikön, Asanten kuninkaan, kanssa. Kuningas on sille hyvä kumppani siksikin, että hän on sitoutunut valtaan koko eliniäkseen, eikä Maailmanpankille siis tule ongelmia vaihtuvien hallitusten kanssa.
Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan.
Kirjan esimerkit ovat mielenkiintoisia myös pohdittaessa käsityksiä valtion tehtävistä ja miten ne muuttuvat ajassa, samoin kuin erilaisia valtioiden jälleenrakennushankkeita tai kansainvälisen yhteisön suhtautumista hajoaviin tai hauraisiin valtioihin ongelmana, jopa turvallisuusuhkana. Kirjan innoittamana voi myös ajatella valtioiden järjestelmää, sitä, miten valtiot luovat toinen toisensa ja pitävät toisiaan yllä, entistä laajemmassa ja moninaisemmassa kontekstissa.
Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan. Oma vähäinen kokemukseni konsensuspäätöksenteosta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa oli hyvin mielenkiintoinen – nyt kirjan luettuani näen sen hyvät puolet entistä selvemmin.
Kaikkiaan kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Se vie lukijan mitä erilaisimpiin paikkoihin kuuntelemaan ja tarkkailemaan, myös keskustelemaan. Jotkut vierailut jäävät hieman pinnallisiksi, ja usein olisi kartasta ollut suuri ilo. Mutta on hienoa huomata, miten helpon tuntuisesti kirja luo siltoja paitsi maailmojen, myös oppiaineiden ja tieteenalojen välille.
Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja ENGAGE-tutkimusohjelmassa.
