Kymmenen suomalaista kirjailijaa visioi demokratian tulevaisuutta. Miltä novellikokoelman demokratiakuvat näyttävät yhteiskuntatieteilijän silmin?
Kivelä, Antti et al. (toim.) 2040: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Helsinki: Teos & Sitra. 311s.
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on viime vuosina käynyt keskustelua demokratian tilasta kiitettävällä intensiteetillä. Erityiseksi missiokseen juhlarahasto kertoo ratkaisujen etsimisen osallisuuden ja luottamuksen vahvistamiseen.
Oletettavasti myös demokratiapolitiikan hankaluus on tullut työn lomassa vastaan. Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin. Huomion kiinnittäminen luottamuksen kaltaisiin yhteiskunnallisiin tekijöihin on toki askel eteenpäin.
Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin.
Mutta keskustelun ei tarvitsisi pysähtyä olemassa olevien instituutioiden toimintaan. Nykyiset instituutiot eivät ole demokratian viimeinen sana tai edes tae, vaan demokratian periaatteet voivat kiinnittyä loputtomaan määrään erilaisia rakenteita.
Luoville ajatuksille on siis tilausta, ja ehkä vähän yllättäenkin Sitra on päättänyt lähteä tähän suuntaan. Demokratian kehittämisen on todettu edellyttävän näköalojen laajentamista, ja ”kirjailijoiden mielikuvitus on valjastettu tähän tarkoitukseen”. Hyvä niin – teknisen ratkaisukeskeistä ajattelua kyllä riittää muutenkin. Miltä kirjailijoiden demokratiakuvitelmat näyttävät yhteiskuntatieteilijän silmin?
Kirjailijat kuvittelemassa demokratiaa
Sitran avaus on tuottanut novellikokoelman nimeltä 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Kirjan idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että suomalaisille ”eturivin kirjailijoille” on annettu vapaat kädet kirjoittaa kaunokirjallinen teksti, jonka aiheena on suomalaisen demokratian tulevaisuus. Tarttumakohdaksi on annettu vuosi 2040.
Antologian kirjoittajia ovat Emmi Itäranta, Juhani Karila, Marisha Rasi-Koskinen, Markus Leikola, Maria Matinmikko, Mikko Rimminen, Harry Salmenniemi, Pajtim Statovci, Miina Supinen ja Saara Turunen.
Joukkio on ilmeisesti myös kirjoittanut lukematta toistensa tekstejä. Ainakaan minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy. Tämä tuottaa kokonaisuuteen kirjavuutta, kuten kokeilevaan hankkeeseen sopiikin. Tyylejä on laidasta laitaan, humoristisesta kerronnasta manifestiin ja minämuotoisesta teoreettiseen. Toisaalta varsinaisella uudella sanastolla leikitellään ehkä yllättävänkin vähän.
Kirjallisesti kokoelma on laadukas, kuten tältä joukkiolta odottaa sopii. Novellit ovat kauttaaltaan hyvin kerrottuja, kielellisesti osuvia ja juonellisesti vetäviä. Henkilöhahmot ovat samaistuttavia ja niiden väliset jännitteet kantavat tarinoita hyvin. Kokoelmaa voisi siis halutessaan aivan hyvin lukea pelkästään suomalaisten nykykirjallisuuden tasokkaana antologiana.
Minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy.
Varsinainen haaste ei kuitenkaan ole kaunokirjallinen laatu vaan demokratia. Tarinoiden juoneen on upotettava välähdys demokratian mahdollisesta tulevaisuudesta. Kyseessä on nimenomaan haaste, jonka vaikeuden kaikki demokratian tutkijat varmasti ymmärtävät. Poliittinen mielikuvitus on eri asia kuin pelkkä skenaariotyö, eikä sen kohde ole edes kovin tarkka.
Demokratian tulevaisuus voi kiinnittyä yhtä hyvin demokratian uusiin muotoihin, päätöksentekojärjestelmän toimintaan tai toimimattomuuteen, ideologioihin, demokratiakäsityksiin tai yksilöiden ja päätöksenteon suhteisiin.
Pienen pettymyksen heti kättelyssä tarjoaa se, että osa kirjoittajista ei ole ottanut haastetta oikein tosissaan. Turunen on kirjoittanut minämuotoisen pohdiskelun, jonka sisältö jää kovin ohueksi. Statovcin sinänsä iskevä tarina taas ei edes yritä kiinnittyä tulevaisuuteen. Muut tarttuvat haasteeseen kukin tavallaan: esimerkiksi Matinmikon filosofinen poetiikka ja Salmenniemen manifestimainen kirjoittaminen eroavat selvästi tyyliltään kokoelmaa hallitsevista perinteisemmistä kaunokirjallisista kertomuksista.
Miltä demokratia näyttää?
Yhteiskuntatieteilijän kannalta kiinnostavaa ovat kokoelman yhteiset nimittäjät tai toistuvat teemat. On merkillepantavaa, jos useammalle kirjailijalle syntyy demokratian tulevaisuudesta samanlaisia assosiaatioita, tai vastaavasti jos jotkut teemat loistavat poissaolollaan.
Novellikokoelman moninaisesta kokonaisuudesta voidaan erottaa ainakin demokratiakäsityksen suuria linjoja. Ensinnäkin yksittäisten ihmisten osallistumisesta kirjoitetaan enemmän kuin politiikan ylätasolla operoinnista. Novelleissa näkyviä osallisuuden käytäntöjä ovat erityisesti vaalit, kansalaisaloite ja protestit. Vain Karilan ja Leikolan novelleissa henkilöinä on edustuksellisia vallankäyttäjiä. Kuva demokratiasta on näin kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.
Kuva demokratiasta on kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.
Toisaalta demokratian ilmenemismuoto novelleissa on nimenomaan valtiollinen tai kunnallinen demokratia. Esimerkiksi nykyisin paljon keskustelua herättävät työpaikka- ja kaupunginosademokratia eivät näy ideoina demokratian tulevaisuudesta. Myöskään demokraattisen osallisuuden uudet muodot eivät ole juuri saaneet mielikuvitusta liikkeelle.
Erilaiset kehityskulut kyllä haastavat ja muovaavat demokratiaa. Erityisesti kaksi suurta teemaa erottuu: luonto ja teknologia. Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.
Itärannan novellissa tämä esiintyy viittauksina luonnon oikeuksiin ja ”kestävyysparlamenttiin”, Statovcin novellissa eläinoikeuksiin. Tässä kirjailijoiden intuitio osuu varmastikin oikeaan. Demokratia ja ympäristöongelmat epäilemättä limittyvät tulevaisuudessa mutkikkaammilla tavoilla kuin vain ympäristöpolitiikan painoarvon suhteellisena vahvistumisena.
Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.
Samoin teknologia näyttää määrittävän demokratian muotoja tai mahdollisuuksia. Itsetarkoitukselliseksi muuttuva tai uhkaava teknologia on toki tulevaisuuskuvitelmien perusvarantoa. Tässä kokoelmassa genreä edustaa erityisesti Karilan hauskan irrotteleva teksti, jossa puhutaan robottien kansalaisoikeuksista ja kauhistellaan niiden hallitsemattomuutta.
Vieläkin mielenkiintoisempia avauksia löytyy Rasi-Koskisen ja Leikolan novelleista, joissa leikitellään virtuaalisen ja reaalisen minuuden jännitteillä. Ensimmäisessä yhteiskunnallisen toiminnan edellytyksenä on ”identiteettitili”, jonka käytön välttäminen tuntuu mahdottomalta.
Jälkimmäisessä etsitään kuumeisesti oikeanlaisia mielikuvia sisältävää avataria, eli henkilöä edustavaa virtuaalihahmoa, kunnanhallituksen kokousta varten. Teknologia ei tässä ilmennä ainoastaan funktionaalisuutta tai dystopiaa, vaan luo uudenlaisen kerroksen mihin peilata edustajuuden monimutkaisia ongelmia: avatar ei pelkästään tuota mielikuvia, vaan sen valinnassa on kysymys oikeanlaisesta poliittisesta edustajuudesta.
Demokratian epätoivo ja toivo
Yleislinjaltaan kokoelman näkymä demokratian tulevaisuudesta on pessimistinen. Kuvia nykyistä demokraattisemmasta yhteiskunnasta on vaikeampi löytää, ellei Itärannan novellin kestävyysparlamenttia lasketa sellaiseksi. Demokratian kehittymisen visiointi näyttää olevan kova haaste jopa mielikuvituksen ammattilaisille.
Supinen kuvaa hiljalleen rapistunutta demokratiaa. Kun siitä ei ole ihmeemmin jaksettu välittää, se on taantunut väkivaltaan ja repressioon, ilman että selvää romahduspistettä osataan oikeastaan paikantaa tai että suuntaa osattaisiin kääntää. Rimmisen tarina kuvaa tarkalla sanankäytöllä välinpitämättömyyttä, tai äänestämistä pelkkänä rituaalina. Novellin päähenkilöt juttelevat käynnissä olevasta kansanäänestyksestä, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan äänestyksen aihe. Se jää kaiken touhuamisen taka-alalle, ei enää edes maininnan arvoiseksi.
Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.
Karilan tekstissä taas suuryrityksen johtaja ja pääministeri sopivat asioita sujuvasti keskenään. Sopimisen helppous tuntuu alleviivatulta. Mielenkiintoista kyllä, muista novelleista ei oikein löydy viittauksia taloudelliseen valtaan demokratian uhkana. Tämä on sentään yksi demokratiatutkijoiden kestohuolenaiheista.
Kukaan kirjoittajista ei ole tarttunut triviaaliin vallankaappauskuvastoon, vaan demokratian dystooppiset näkymät näyttävät mutkikkaammilta. Ne heijastavat pikemmin otteen menettämistä: päätöksenteko tapahtuu toimijoista riippumatta ja huolimatta. Myöskään ekologista katastrofikuvastoa ei juuri näy. Ympäristöstä ollaan kyllä painokkaasti huolissaan, mutta ympäristötuhon armoilla ei eletä. Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.
Yksilötasolla ajateltuna kokoelma kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa. Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko. Statovcin tarinassa kertoja jättää eläinten oikeuksien takia kaiken. Supisen novellin teinit protestoivat henkensä vaarantaen.
Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko.
Toisissa novelleissa kysymys ihmisten välisistä demokraattisista suhteista menee tätäkin pidemmälle. Manifestihengessä kirjoittavat Salmenniemi ja Matinmikko korostavat kaikkien ihmisten välisten suhteiden tasa-arvoa. Rasi-Koskinen pelaa autenttisuudella ja minuuteen käpertymisellä kuvitelmassa, jossa mielikuvitus on kielletty, kirjailijan hahmon kautta.
Leikolan novellin avatarin valinta kurottaa reaalisen ja virtuaalisen minuuden leikkauspintaan, missä molemmat minuudet sekä niiden leikkauspinta ovat poliittisia minuuksia. Itärannan novellissa haetaan yhteyttä johonkin vielä suurempaan, elämään sinänsä.
Demokratiatutkimus ja kirjallisuus
Novellikokoelman olemassaoloa voi ajatella myös metodologisena impulssina yhteiskuntatieteiden suuntaan. Vaikka yhteiskuntatieteissä on tapana korostaa systemaattista tietoa, kirjallisuus voi avata yhteiskuntaan näkökulmia, joita tutkimus ei tavoita.
Kuten esimerkiksi aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta ja sosiologi Olli Pyyhtinen ovat todenneet, kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus. Tai kuten Matinmikko tekstissään muistuttaa, ajattelu on epätarkkarajaista ja siksi pakenee haltuunottoja, toisin kuin systemaattiset tosiasiat ja äänestämisen kaltaiset käytännöt.
Poliittiseen mielikuvitukseen kuuluu paitsi poliittisen järjestelmän kuvittelu, myös tuossa poliittisessa järjestelmässä elämisen ja kokemisen kuvittelu. Kirjallisuudella on paljon annettavaa demokratiakeskusteluun jälkimmäisen aspektin osalta. Kirjallisuus on nimenomaan samaistumisen taidetta, kertomuksia elämästä suurine ja pienine murheineen kuvitellussa todellisuudessa. Näin se voi myös sanoa jotain tulevaisuuden demokratiasta kokemuksena.
Kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus.
Novellien hahmot pohtivat arkisia ongelmiaan, esimerkiksi taksikuski kansanäänestyspäivänä tai perheenäiti nuorison lähtiessä väkivaltaisiksi yltyviin protesteihin. Ja tietysti novelleissa näkyvät myös erilaiset ihmissuhteet yhteiskunnallisten jännitteiden materialisoitumisen paikkoina. Kaunokirjallisuuden hahmot voivat olla myös poliittisten prosessien sivuhenkilöitä ja sivustakatsojia, joiden näkökulma kuitenkin paljastaa jotain olennaista.
Toisaalta kuvitelmatkin usein toistavat vallitsevassa kulttuurissa helposti tarjolla olevia elementtejä. Kirjallisuus ei ole automaattisesti taitavaa näkemään hiljaisia signaaleja ja idullaan olevia kehityskulkuja. Siltä ei myöskään voi odottaa erityisen systemaattisia ajatuksia, varsinkaan tällaisen antologian tapauksessa. Kun kenellekään ei tule mieleen kirjoittaa vaikkapa siirtolaisuudesta, niin silloin se jää mainitsematta, vaikka yhteisön jäsenyys on varmasti tulevaisuudessa entistä polttavampi kysymys demokratian yhteydessä.
Vaikea mutta tärkeä mielikuvitus
Mitä kirjasta jää siis käteen, muuta kuin laadukas novellikokoelma? Ainakin se osoittaa, että demokratian kuvittelu on sekä vaikeaa että helppoa. Demokratian mahdollisista tulevaisuuksista osataan kuvata eläytyen monenlaisia asioita: miten se kadotetaan tai muuttaa teknologisen muutoksen myötä muotoaan, miten ympäristötuho alkaa pakottaa itsensä osaksi demokratian ongelmaa.
On kuitenkin vaikeaa ajatella demokratiaa laajasti ja kuvitella, minkälaista vuorovaikutusta ja kieltä demokratian muuttuvat käytännöt voivat tuottaa. Myöskin valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.
Valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.
Demokratian tulevaisuuden kuvat riippuvat myös siitä, miten demokratia ymmärretään. Kirjailijoillekin tuntuu olevan houkuttelevaa mieltää demokratia päätöksentekomekanismina. Ajattelu on hieman toisenlaista, jos demokratiaa ajatellaan laajempana poliittisena kulttuurina.
Näin ymmärrettynä demokratia on tapa kommunikoida, olla tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa julkisen politiikan tilassa ja elää osana samaa poliittista yhteisöä mahdollisista kiistoista huolimatta. Laajasti ymmärrettynä kysymys demokratian tulevaisuudesta on yhtä kuin kysymys yhteiskunnallisen olemisen tavan tulevaisuudesta.
Joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella.
Novellikokoelman alullepanijat toteavat, että kokoelma tehtiin perinteisen skenaariotyön vaihtoehtona. Ehkä se voi näyttää myös yhteiskuntatietelijöille, että joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella. Samalla se auttaa myös kysymään, miksi tietynlaisia tulevaisuuksia on niin paljon helpompaa kuvitella kuin toisenlaisia.
Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.
