Lokakuussa 2013 Kiovan lentokentältä keskustaan ajettaessa moottoritien yli viritetyt banderollit ilmoittivat Ukrainan pian olevan EU-kumppani assosiaatiosopimuksen kautta. Kiovan keskustan liikenneympyröissä Ukrainan ja EU:n liput liehuivat yhdessä näyttävästi. Lehdet kirjoittivat Ukrainan eurooppalaisesta valinnasta. Pari kuukautta myöhemmin rauhallinen, jopa hieman unelias syksyinen Kiova on muuttunut kylmäksi ja rauhattomaksi. EU:n ja Ukrainan liput liehuvat nyt satojentuhansien ukrainalaisten mielenosoittajien käsissä. Taustalla näkyvät täydessä aseistuksessa mellakkapoliisit. Väkivallalta ei ole vältytty. Mistä on kysymys?
Mielenosoitukset eivät ole uutta Kiovassa. Viime kerrasta on jo kuitenkin aikaa. Vuoden 2004 mielenosoituksissa, jotka on nimetty oranssivallankumoukseksi, oli kyse vaalien rehellisyydestä. Vaaleilla valittu valta on yksi demokratian peruselementeistä. Ukrainalaiset halusivat vaaleihinsa rehellisyyttä. Sitä he silloin saivat. Oranssivallankumous kuitenkin ”söi lapsensa”. Seuraavissa rehellisissä vaaleissa ukrainalaiset valitsivat itselleen presidentiksi Viktor Janukovytìin, jonka valintaa epärehellisillä vaaleilla he vastustivat 2004.
Ukrainan esimerkki osoittaa, että vaalit ovat vain yksi osa demokratiaa, hyvin pieni osa. Vaikka vaalit voittaakin rehellisesti enemmistön äänillä, valtaa pitää osata käyttää. IVY-alueen maat harjoittelevat vielä jopa tuota ensimmäistä askelta, rehellisiä ja vapaita vaaleja. Ukraina oli edelläkävijä mitä vaaleihin tulee, mutta vastuullinen ja oikeudenmukainen vallankäyttö on vielä harjoitteluasteella.
Harjoiteltaessa voi tulla ylilyöntejä ja virhearvioita. Ukrainan poliittinen valtajärjestelmä ei ole vielä toimiva. Siinä on paljon tilaa väärinkäytöksille. Tilanne Kiovassa johtuu maan poliittisen valtajärjestelmän epäkypsyydestä, jossa asioita ajetaan pitkälti vallan ja oman edun näkökulmasta. Jos ne ovat ristiriidassa maan edun kanssa, oma etu ja valta pääsevät niskan päälle.
Ukraina on idän ja lännen välissä, mutta niin on moni muukin maa Euroopassa. Suomikin kuuluu siihen joukkoon. Euroopassa on itä ja länsi. Euroopassa on monta uskontoa. Katolinen ja luterilainen (anglikaaninen Isossa-Britanniassa) kirkko ehkä edelleen kattavat suurimman osan Eurooppaa. Ortodoksinen kirkko kuuluu myös kristinuskoon ja edustaa sen itäistä ulottuvuutta. Ukraina, ja Kiova erityisesti, edustavat tätä itäistä suuntaa. Sitä kautta Ukrainan ei tarvitse tehdä eurooppalaista valintaa – se kuuluu jo Eurooppaan.
Myös maantieteellisesti Ukrainan eurooppalaisesta asemasta ei tarvitse keskustella. Ukraina on Eurooppaa, toisin kuin esimerkiksi Venäjä, josta iso osa on Euroopan ulkopuolella. Ukrainan historia on eurooppalaista historiaa, vaikka sitä ei tunneta kovin hyvin. Samalla Ukraina on ollut tärkeä osa Venäjän imperiumia. Venäjän imperiumi oli yksi eurooppalaisista suurvalloista. Slaavilaisuus yhdistää Ukrainaa Venäjään mutta myös Keski-Euroopan slaavilaisten valtioiden kanssa sillä on yhteistä historiaa.
Venäjän kanssa Ukraina jakaa kuitenkin jotain mitä se ei ole jakanut Länsi-Euroopan maiden kanssa – Neuvostohistorian. Neuvostohistorian vaikutusta entisen Neuvostoliiton alueen maissa ei oteta huomioon tarpeeksi näitä maita tarkasteltaessa. Baltian maat ja entinen Itä-Eurooppa, nykyinen Keski-Eurooppa, ovat myös Euroopan kahtiajaon aikakauden vaikutuspiirissä, mutta mitä enemmän on avoimuutta sitä paremmat ovat mahdollisuudet muutokseen.
Venäjä osaa asiansa ja on hyvä pelaamaan erilaisia poliittisia pelejä niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Peliin tarvitaan kuitenkin vastapuoli. Ukrainan johdolla on oma pelinsä ja jopa Euroopan unioni on erehtynyt mukaan pelipöytään. Siitä mitä peliä pelataan ei ole yhteisymmärrystä, eikä olla huomattu, että tässä pelissä ei voi olla voittajia, vain häviäjiä. Tämänhetkisessä maailman taloustilanteessa laajentuminen itään tai länteen ei voi olla ratkaisu kenellekään, se on ongelmien kiertämistä. Uusia jakolinjoja Eurooppaan ei tarvita, niitä on jo ihan tarpeeksi. Ongelmat pitää ratkaista ensin kotona ja sitten hakea tukea yhteistyöstä.
Ukrainalaiset Kiovassa eivät ole nyt kaduilla eurooppalaisuuden puolesta, vaan poliittisen järjestelmänsä valuvirheitä vastaan. Sitä ei voi korjata tulliunioni Venäjän kanssa tai assosiaatiosopimus EU:n kanssa. Juuri siksi Euroopan unionin ei pidä lähteä neuvottelemaan Ukrainan kanssa ehdoista, joilla Ukraina olisi valmis allekirjoittamaan assosiaatiosopimuksen. Laajentumisen hurmassa EU on menettänyt jotakin voimastaan ja yhtenäisyydestään.
Jotta sen voi saada takaisin, pitää tietää mitä haluaa ja kohteliaasti ja päättäväisesti seistä sen takana. Silloin laajentuminenkaan ei ole ongelma. Jos Ukraina haluaa EU:n kauppakumppaniksi tai jopa EU:n jäsenmaaksi, on sen osoitettava olevansa valmis sitoutumaan siihen normistoon, joka EU:ssa on. Asia ei ole neuvottelukysymys. Ukrainan eurooppalaisuudesta ei ole epäilystäkään, mutta EU on eri asia kuin eurooppalaisuus.
