Arviot: Karim Maïche: Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite. Into, 2015.
Kylmän sodan aikaan oli länsi ja itä. Kapitalismi ja sosialismi. Demokratia ja yksipuoluejärjestelmä. Ja sitten siinä välissä oli sellaisia pikkuvaltioita, kuten Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Näin tarina pääpiirteissään kuuluu.
Ukrainan kriisin sytyttyä poliittinen kahtiajako on voimistunut. Länsi on vahvistanut asemansa keskeisimpänä Suomen ja muiden EU-maiden kansainvälispoliittista asemaa määrittävänä käsitteenä.
Mutta mitä länsi oikeastaan tarkoittaa? Mikä yhdistää ”länsimaalaisia”? Mikä tekee lännestä lännen ja erottaa sen esimerkiksi idästä? Miten Suomi ja suomalaisuus suhteutuvat länteen?
Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii suomalais-algerialainen tutkija ja toimittaja, YTM Karim Maïche tuoreessa kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite.
Länsimaalaisia vai ”pohjoisen neekereitä”?
Ukrainan kriisin lisäksi länsimaisuuden pohdinnalle löytyy viitekehys myös pakolaistilanteesta. Kansallisen identiteetin jopa ksenofobinen pönkittäminen pakolaiskeskustelun tiimoilla on ollut surullista seurattavaa. Suomalaisuudesta osana länsimaalaisuutta ja/tai eurooppalaisuutta on rakennettu kuva, jossa kantasuomalaisten homogeenista joukkoa uhkaa nyt vieraiden ihmisten invaasio.
Maïche pohtii luvussa ”Keitä me sitten olemme?” suomalaisuuden ydintä. Hän muistuttaa osuvasti Suomeksi sittemmin kutsutulla maa-alueella asuneiden ihmisryhmien etnis-kulttuurisesta kirjavuudesta ja keskisemmästä Euroopasta tulleiden maahanmuuttajien vaikutuksesta Suomen kehitykseen.
Sujuvasti etenevä tarina vie lukijan myös aikamatkalle 1700–1800-lukujen rotuteorioihin. Maïche muistuttaa, kuinka aikansa kallonmittaajat Johann Friedrich Blumenbach ja Arthur de Gobineau eivät pitäneet suomalaisia juuri minään. Blumenbachin hierarkiassa suomalaiset olivat mongoleideja ja de Gobineaun mielestä ”pohjoisen neekereitä”, keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja.
Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät.
Omissa silmissään suomalaiset ovat toki olleet kovin eurooppalaisia. Tosin voi kysyä, miten vahvalla pohjalla kansallinen identiteetti lepää, kun sitä edelleen 2010-luvulla täytyy pönkittää muukalaisvastaisella ja rasistisella kerronnalla.
Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät. Ei ole olemassa mitään historiallista identiteettiä, joka olisi valmis ja täydellinen. Se ei tullut valmiiksi Snellmanilta, Runebergilta ja kumppaneilta 1800-luvulla. Me määritämme jatkuvasti suomalaisuutta uudelleen.
Maïchen mukaan ”talvisodan ajoilta pohjautuva suomalainen identiteetti on ylittänyt viimeisen käyttöpäivän.” Kansallisen kertomuksemme historialliset juuret lienevät hieman pidemmät, mutta talvisodan merkitys on toki merkittävä. Vaikka historiantutkimus on purkanut viime vuosina myyttistä kuvaa sankarikansan uroteoista talvella 1939–1940, elää talvisota ja sen ”henki” edelleen vahvasti poliittisessa keskustelussa ja kansallisessa historiapolitiikassa.
Itsenäisyyspäivän juhlinta tarjoaa oivan kurkistusikkunan siihen, miten suomalaisuutta ja Suomea historian kautta hahmotetaan. Tuntematon sotilas, sotilasparaati, veteraanien politisointi sekä talvi- ja jatkosotien muistelun ylikorostaminen ovat kansallisen identiteetin kulmakiviä. Ei itsenäisyyspäivän juhlinnan valtavirrassa määritellä suomalaisuutta hyvinvointivaltion rakentamisen, yhteiskunnallisen tasa-arvon tai korkealaatuisen koulutusjärjestelmän kautta.
Suomalaisuus elää ja muuttuu
Maïchen mukaan vallitseva kuva suomalaisuudesta on auttamattoman vanha ja ahdas. Hän toteaa, että se ”estää tuhansien maassa asuvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä täysipainoisen osallisuuden yhteiskuntaan, mikä saattaa pahimmillaan johtaa erilaisten vähemmistöjen eksluusioon ja sosiaaliseen konfliktiin”.
Tässä kohdin Maïche on ajankohtaisen poliittisen tilanteen ytimessä. Maahanmuuttajia erilaisista syistä ja taustoista Suomeen on tullut jo pitkään. Vuoden 2015 aikana nopeasti kasvanut turvapaikanhakijoiden määrä haastaa uudella tavalla paitsi poliittisen järjestelmän käytännöt, myös ajatuksen suomalaisesta identiteetistä.
Rajojen sulkemista ja turvapaikanhakijoiden takaisinkäännyttämistä vastustavat mielenosoittajat ovat tehneet suomalaisuudesta ahdasmielisen, ulossulkevan ja muukalaisvastaisen identiteetin. He omivat suomalaisuuden keskeisiä symboleita, kuten lipun tai vaakunaleijonan, oman muukalaisvastaisen agendansa ajamiseen.
Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen. Päätös muuttaa turvapaikkapolitiikkaa ja kotouttamistoimenpiteitä piti sisällään työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin (ps.) idean ”Suomi-paketista”. Siinä turvapaikanhakijalle jaetaan infopaketti Suomesta, ja kuitatessaan sen hän sitoutuu noudattamaan ”Suomen sääntöjä”.
Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen.
Keskustelu Suomi-säännöistä on roihahtanut sen jälkeen, kun yksittäisiä turvapaikanhakijoita on epäilty raiskauksista. Kansallisen identiteetin näkökulmasta on hieman hankala hahmottaa, mitä tekemistä rikoksella on suomalaisuuden kanssa. Raiskaus on tuomittava ja rangaistava rikos riippumatta tekijän kansallisuudesta tai etnisestä taustasta.
Turvapaikanhakijoiden tekemien rikosten arvottaminen kulttuurilähtökohdasta käsin on absurdia, sillä eihän suomalaisuuttakaan määritetä suomalaisten tekemien rikosten takia. Vai oletteko nähneet otsikoita, joissa kerrottaisiin vankilasta paenneen Nikita Bergenströmin tekoineen edustavan mitään muuta kuin itseään?
Ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro
Mitäs me länsimaalaiset! on enemmän kuin ajankohtainen teos aikana, jolloin kylmän sodan vastakkainasettelun kielestä tutut käsitteet ovat tulleet osaksi päivänpoliittista keskustelua. Aikana, jolloin poliittisissa puheenvuoroissa korostetaan Suomen paikkaa lännessä ja haetaan sille institutionaalista vahvistusta milloin Euroopan unionista, milloin Natosta.
Kyse ei ole lännen käsitehistoriallisesta tutkimuksesta tai diskurssianalyysista, vaikka kirjasta löytyykin kattava kirjallisuusluettelo tekstiviitteineen. Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.
Viitteiden käyttö on oiva palvelus lukijalle, sillä näin on helpompi jatkaa syventymistä teemaan, kun alkuperäisteos on yksilöitävissä. Samalla viitteet jämäköittävät muutoin hieman tempoilevaa ja hyppivää kerrontaa. Ne antavat taustatukea Maïchen kriittisille huomioille ja toisaalta johdattavat lukijan arvioimaan kaikista yliampuvimpia tulkintoja.
Maïchen kirjassa on monta hyvää pointtia ja keskustelunavausta. Tämä vahvuus on samalla sen Akilleen kantapää, sillä langanpätkiä on yksinkertaisesti liikaa sidottavaksi yhteen parisataasivuisessa julkaisussa. Keskeiset luvut käsittelevät länsi-käsitettä ja sen muutosta kouluopetuksessa, kansainvälisessä politiikassa sekä tutkimuksessa. Myös länsimaisuuden ja lännen historiallinen tausta ja kehitys kulkevat vahvasti mukana.
Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.
Jokainen teema on tärkeä ja ansaitsisi oman kirjan. Historian professori Jukka Korpelan hiljattain julkaistu Länsimaiden yhteiskunnan juurilla käsittelee lännen ja idän vastakkainasettelun syntyvaiheita antiikin ja keskiajan kontekstissa. Se vie jo yksistään yli 350 sivua, joten ei Maïchea voi ainakaan kunnianhimottomuudesta syyttää yrityksessään lännen käsitehistorian tiivistyksestä.
Lopuksi täytyy antaa vielä Maïchelle tunnustusta sujuvasta kerronnasta. Kieli on rikasta, ja huolimatta ajoittaisista loikista antiikista nykypäivään lukija pysyy mukana. Näin lännen käsitteen kimppuun uskaltaa huoletta käydä myös aihepiiriin perehtymättömämpi. Kirja kantaa ja antaa toivottavasti monelle kipinän pohtia hieman (itse)kriittisemmin, mitä länsi oikein on syönyt.
