Kansanedustaja Päivi Räsäseen henkilöitynyt oikeusprosessi kiihotuksesta kansanryhmää vastaan poiki viime vuonna kaksikin konservatiivikristillisestä näkökulmasta aihetta tarkastellutta teosta. Niiden tarkastelu ja vertailu antaa mahdollisuuden analysoida mediakeskustelua perusteellisemmin Räsästä tukevien tahojen argumentteja.
Eskola, Timo, Jokisipilä, Markku, Juurikkala, Oskari, Marjokorpi, Santeri, Pohjola, Juhana, Räsänen, Päivi, Soini, Timo & Turunen, Pasi (2022): Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? Kuva ja Sana. 153 s.
Miettinen, Danielle (2022): Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Perussanoma. 258 s.
Konservatiivisten ja kristillisten piirien yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeksi muodostuivat vuonna 2022 kansanedustaja Päivi Räsäsen, Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolan ja Suomen Luther-säätiön saamat syytteet kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Oikeustapaus henkilöityi erityisesti Räsäseen, joka sai laajasti tuenilmauksia sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä toimijoilta.
Räsästä syytettiin kolmesta kiihotusrikoksesta, jotka kaikki kohdistuivat homoseksuaaleihin kansanryhmänä. Räsänen oli käsitellyt aihetta toimittaja Ruben Stillerin radio-ohjelman vieraana, somepäivityksissä, joissa kritisoi evankelisluterilaisen kirkon yhteistyötä Pride-tapahtuman kanssa, sekä vuonna 2004 kirjoittamassaan julkaisussa ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen”. Luther-säätiö sekä Juhana Pohjola säätiön asiamiehenä saivat syytteet viimeksi mainitun julkaisun levittämisestä.
Valtakunnansyyttäjän päätöksellä oikeuteen viety syyte kaatui käräjäoikeudessa 30. maaliskuuta 2022. Tapaus on etenemässä hovioikeuteen.
Tietokirja ennen tuomiota, proosaelämäkerta sen jälkeen
Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? julkaistiin alkuvuodesta 2022, ennen käräjäoikeuden päätöstä. Kyseessä on kokoelmateos, joka sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja. Kirjan tavoite on esipuheen mukaan se, että teos esittää ajallisen kuvauksen oikeustapauksesta syyttämispäätöksestä aina käräjäoikeuden istuntoon. Käytännössä suurin osa sisältöluvuista käsittelee kuitenkin teologian ja lainopin kysymyksiä. Kirjoittajien joukossa ovat muun muassa Eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä, Räsäsen tueksi vuonna 2021 perustetun Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n puheenjohtaja Santeri Marjokorpi sekä dosentti Timo Eskola, jonka aiempi teos arvioitiin Politiikasta-verkkolehdessä vuonna 2021.
Lähes kolmasosan teoksesta muodostaa entisen ministeri Timo Soinin, Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan suoraan tekstiksi muutettu keskustelu Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n järjestämässä paneelissa. Teoksen viimeiset luvut, joiden sävy on selkeästi uskonnollisempi ja henkilökohtaisempi, ovat Pohjolan ja Räsäsen kirjoittamia. Kirjan loppuun on myös liitetty useita syytettyjä tukevia julkilausumia, lähinnä kirkollisilta toimijoilta.
Toinen tässä arvioitava kirja on kirjailija-toimittaja Danielle Miettisen Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Se puolestaan aloittaa kuvauksensa vuoden 2019 Helsinki Pride -tapahtumasta. Teos on julkaistu vuoden 2022 syksyllä, joten se kattaa prosessia aina käräjäoikeuden päätöksen herättämiin reaktioihin saakka.
Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen. Tavoitteena on mitä ilmeisimmin tuoda esille rikossyytteeseen joutuvan henkilön omaa kokemusta ja prosessin aiheuttamaa stressiä.
Kerronnan keinot kuitenkin herättävät kysymyksen, missä faktan ja fiktion raja kulkee. Teksti esimerkiksi kuvailee, mitä pappi Kai Sadinmaa on ajatellut tiettyinä hetkinä esiintyessään Ruben Stillerin ohjelmassa Räsäsen kanssa. Miten kirjoittaja on nämä suorina faktoina kuvaamansa ajatukset saanut selville, lukija ihmettelee.
Kerronta nostaa esiin samoja yhteiskunnallisia, teologisia ja laintulkintaan liittyviä teemoja kuin Raamattukäräjät. Aiheeseen liittyvät argumentit on kuitenkin asetettu kerronnassa esiintyvien hahmojen suuhun.
Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen.
Teoksessa esimerkiksi väitetään Yhdysvaltain psykologiliiton eheytysterapiaa koskevan kokoomaraportin todenneen, ettei ”tieteellisen tutkimuksen perustella voida päätellä, onko seksuaalisen suuntautumisen muutos mahdollinen”. Eheytysterapian tarkoitus pelkistetysti on esimerkiksi ”palauttaa” seksuaalinen suuntautuminen homoseksuaalisesta heteroksi. Kirjassa terapian mahdollisen toimivuuden avoimeksi jättävä väite on laitettu nimimerkillä ”Janne” esiintyvän Räsäsen ystävän ja psykologian ammattilaisen suuhun.
Alkuperäislähteessä kuitenkin selkeästi todetaan olevan epätodennäköistä, että terapialla olisi minkäänlaista vaikutusta seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämänkaltaisten väitteiden esitystapa jättää ilmaan kysymyksen siitä, missä määrin kirjoittaja on niiden kanssa yhtä mieltä ja ovatko esitetyt faktaväitteet yleensä ottaen paikkansa pitäviä.
Ristiriitainen argumentaatio
Räsäsen tapaus on mielenkiintoinen sekä oikeudellisesti että poliittisesti. Sen arvioinnissa kohtaavat lukuisat perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset periaatteet, kuten sanan- ja uskonnonvapaus sekä tasa-arvo ja yleinen syrjintäkielto. Tapaus myös tietyssä mielessä heijastelee seksuaalivähemmistöjen näkyvyyden ja aseman verrattain nopean paranemisen jäljiltä yhteiskunnassa edelleen vallitsevia jännitteitä. Varsinkin Raamattukäräjät olisi tietokirjamaisemman otteensa ansiosta voinut tarkastella näiden tekijöiden luomaa ristivetoa.
Molemmissa teoksissa tapaus kuitenkin esitetään sekä tekijöiden, tapahtuneen teon että syytteessä yksilöidyn rikoksen osalta niin, ettei tämänkaltaista vertailevaa vuoropuhelua synny. Aihetta ei kehystetä perusoikeuksien välisen rajanvedon paikaksi vaan lähtökohtaisesti yritykseksi rajoittaa perusteetta uskonnon- ja sananvapautta. Esitetyt argumentit ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia.
Itse kansanryhmään kohdistunut kiihotus kehystetään Raamatun sisällön esiin tuomisena. Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa. Politiikasta-lehdessä tätä näkökulmaa ovat aiemmin kriittisesti käsitelleet Niko Huttunen ja Martti Nissinen.
Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa.
Äärimmilleen vietynä tämä näkökulma esitetään argumenttina, että mikäli Räsänen saisi tuomion, Raamattu kiellettäisiin Suomessa kansanryhmää vastaan kiihottavana teoksena.
Toisaalta molemmissa teoksissa vedotaan myös kristilliseen, syntiä koskevaan teologiaan. Tämän argumentin mukaan Räsäsen kaltainen kristinuskoa tunnustava ihminen ei voi syrjiä kutsuessaan tiettyä seksuaalista suuntautumista synniksi. Protestanttiselle kristillisyydelle keskeinen käsite on perisynti, ihmisluontoon erottamattomasti kuuluva syntisyys, joten Räsäselle kaikki ihmiset ovat yhtä lailla syntisiä, eikä hän siis toteamuksellaan aseta homoseksuaaleja erilaiseen asemaan.
On epäjohdonmukaista toisaalta esittää kyseessä olleen vain neutraali Raamatun lainaaminen ja kuitenkin katsoa Räsäsen ääneen sanomattomien teologisten lähtökohtien olevan asiassa relevantteja. Vastaavanlaisia ristiriitaisuuksia esiintyy molemmissa kirjoissa enemmänkin, eikä niihin missään vaiheessa tartuta. Sekä kirjoista itsenäisinä teoksina että niiden yhdessä muodostamasta diskurssista jääkin väistämättä tunne, että ilmoille heitetään mahdollisimman paljon erilaisia syytettyjä puolustavia argumentteja.
Molemmissa kirjoissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan myös esitetään rikoksena, jossa pahoitetaan jonkun mieli. Tältä pohjalta argumentoidaan toisaalta, että kyseessä on subjektiiviseen tunteiluun perustuva yritys rajoittaa sananvapautta. Toisaalta teoksissa kuitenkin väitetään, ettei rikosta ole voinut tapahtua, koska syytettä ajoi valtakunnansyyttäjä eikä itsensä loukatuksi tullut vähemmistön edustaja.
Oikeuskirjallisuuden perusteella kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistö ei mitenkään liity ryhmän jäsenten kokemaan loukkaukseen. Lain pyrkimys on estää erilaisiin kansanryhmiin kohdistuvien vihamielisten ja sitä kautta yhteiskuntarauhaa – ei tiettyjen ihmisten mielenrauhaa – uhkaavien asenteiden levittäminen.
Tässä yhteydessä myös asiayhteys on tärkeä. Käräjäoikeuden päätös nojasi tähän näkökantaan, kun se katsoi, että syytteeseen johtaneessa pamfletissa ja twiitissä on ollut kyse nimenomaisesti uskonnollisesta ja kirkkopoliittisesta toiminnasta. Tuomion mukaan pyrkimys ei ole ollut vaikuttaa yleisesti yhteiskunnallisiin seksuaalivähemmistöjä koskeviin asenteisiin. Asiayhteyden merkittävyyden vuoksi myös ajatus, että Räsäsen langettava tuomio tarkoittaisi Raamatun kieltämistä lailla, ei pidä paikkaansa.
Kulttuurisota kehyksenä
Raamattukäräjät ja Valtakunnansyytetty eivät siis ole kohteenaan olevan oikeusprosessin kulkua tai sen laajempaa oikeudellista kontekstia käsittelevinä tietokirjoina erityisen onnistuneita. Esimerkkeinä kotimaisesta kulttuurisodasta teokset ovat yhteiskunnallisen keskustelun kannalta silti mielenkiintoisia.
Vaikka Suomen kontekstissa ei ehkä voida puhua yhtä jyrkästä kansaa jakavasta kulttuurisodasta kuin Yhdysvalloissa, rinnastus on pätevä. Kotimainen diskurssi heijastelee ja lainaa huomattavan paljon elementtejä Atlantin takaa. Tämä näkyy esimerkiksi teosten käyttämässä terminologiassa. Molemmissa kirjoissa viljellään ulkomaisista lähteistä omaksuttuja ”gender-ideologian” ja ”woken” kaltaisia termejä. Kuten ei muissakaan tämän genren teoksissa, näissäkään termejä ei määritellä. Lukijalle jää paikoin huomattavaa tulkinnanvapautta.
Oikeustapauksella on myös suoria linkkejä amerikkalaiseen kulttuurisotaan, kuten yhdysvaltalaisen äärikonservatiivisen Alliance for Defending Freedom -lakimiesverkoston osallistumisena Räsäsen puolustukseen. Varsinkin Valtakunnansyytetystä on lisäksi mielenkiintoista tarkastella, keitä kotimaisia toimijoita Räsäsen tukijoina halutaan esittää. Esimerkiksi Räsäsen vierailu salaliittoja ja disinformaatiota levittävällä LEVELI-YouTube-kanavalla esitetään Valtakunnansyytetyssä keinona tavoittaa ”moniarvoisia nuoria kuulijoita”.
Molempien teosten tulokulma saa lopulta jopa kaksinaismoralistisia piirteitä. Konservatiivikristillisen puheen pitäisi niiden mukaan saada vaikuttaa enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta sitä pitäisi silti käsitellä vastuiden ja kritiikin osalta puhtaasti uskonnollisena puheena. Teokset jättävät käyttämättä tilaisuuden perustella sitä, miten samanaikaisesti yhteiskunnallista ja teologista puhetta pitäisi tässä suhteessa käsitellä.
Muutoinkin faktapohjaiselle keskustelulle kansanryhmää vastaan kiihottamisen merkityksestä yhteiskuntarauhalle olisi tilausta: asiaa koskevan lainkohdan muuttamista on esimerkiksi jälleen selvitetty kevään hallitusneuvotteluissa.
Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.
Artikkelikuva: Hermann Traub / Pixabay
