Kaupunkikävely on tehokas tapa tuottaa kritiikkiä omasta ympäristöstä, mutta tieto ei kuljeudu kaupunkisuunnittelijoiden hyödynnettäväksi. Korona-ajan kävelyt kantakaupungissa paljastavat, että kaupunkilaiset kaipaavat yhteen kytkeytyneitä ja vihreitä kävelyreittejä.
Maaliskuussa 2020 katselin Helsingin Vallilassa sijaitsevan silloisen kotini ikkunasta silminnähden kasvanutta kävelijöiden määrää kaduilla. Maailmanlaajuinen kulkutauti oli juuri kohotettu pandemian asemaan ja ihmiset määrätty etätöihin niin pitkälti kuin se oli yhteiskunnan ylläpitämiseksi mahdollista.
Kuuluin itse etuoikeutettuun joukkoon, joka pystyi jatkamaan työtään sisällöltään lähes samanlaisena toimiston pöytätietokoneen sijaan kodin sohvalta kannettavalta tietokoneelta. Jouduin kuitenkin toistaiseksi hylkäämään suunnittelemani lasten ja nuorten kanssa kasvokkain tehtävästä kenttätyöstä ja miettimään väitöskirjaani varten uuden turvavälillisen tutkimusasetelman kaupunkilaisten kaupunkitilan koetun laadun tutkimiseksi.
Katselin kävelijöitä ja pohdin, mitä he miettivät kävellessään. Tarkemmin ottaen: miten he kokivat kävelyolosuhteensa pandemian alkukuukausina Helsingin tiiveimmin asutetuilla itäisen kantakaupungin asuinalueilla Kalliossa ja sen ympäristössä? Kävelijöiden lisäksi mietin kaupunkisuunnittelua: tulisiko Helsinkiin muissa kaupungeissa jo suunnitteilla olevia laajennettuja tiloja kävelylle ja oleskelulle, kun autoilun määrät ovat hiljentyneen työmatkaliikenteen vuoksi laskeneet ja viheralueet ruuhkautuneet? Ja jos tulee, miten ne toteutettaisiin – kaupunkilaisia kuunnellen vai pelkästään suunnittelijoiden näkemysten perusteella?
Tutkimusta varten keräsin keväällä 2020 lomakkeen ja perustamani chat-ryhmän kautta Kalliossa ja sen ympäristössä asuvilta kaupunkilaisilta heidän havaintojaan pandemian edetessä. Kesällä ja syksyllä 2020 tein kävelyhaastatteluja kaupunkilaisten ja suunnittelijoiden kanssa Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Tutkimuksessa mukana olevat kaupunkilaiset olivat pääosin yksin tai kaksin asuvia lapsettomia ja työssäkäyviä nuoria aikuisia, tyypillisiä itäisen kantakaupungin (uusia) asukkaita.
Asukkaiden tuottama kritiikki kävellen
Kriittinen ajattelu määritellään taidoksi analysoida ja arvioida asiaa tavoitteena parantaa sitä. Erityisesti kriittisen kaupunkitutkimuksen piirissä kritiikki nähdään elinehtona kaupungeissa tapahtuville muutoksille. Tutkimuksessani analysoin kaupunkikävelyä kriittisen havainnoinnin ja materiaalisen kaupunkiviestinnän muotona, joka perustuu kävelijän tekemään “keholliseen tietämiseen”, kuten sosiaaliantropologi Sarah Pink aistikokemuksiin perustuvan tietämisen ilmaisee.
Yksi kaupunkisuunnitteluun kohdistuvista tyypillisistä kritiikeistä perustuu siihen, ettei kaupunkilaisten kokemuksellisuuteen perustuvaa tietoa oteta vakavasti suunnittelun tietolähteenä. Sen sijaan painotetaan teknisten asiantuntijoiden “kovaa tietoa”. Kävelytutkimuksessa kuitenkin tiedetään, että juuri ihmisten aisti- ja tunnekokemukset vaikuttavat ihmisten reittivalintoihin ja päätökseen siitä, kulkeako matka jalan vai jollain muulla kulkutavalla.
Tutkimushavaintoni osoittavat, että itäisen kantakaupungin asukkaiden kävelyreittivalintoihin vaikuttavat erityisesti ympäristön tuottamat rauhalliset ja ruuhkattomat aistikokemukset ja kaivattu etäinenkin sosiaalisuus vastapainona kotona vietetylle ajalle. Osallistujien mukaan heidän sekä heidän kävelykertansa että käveltyjen matkojen pituudet nousivat selvästi pandemian myötä, ja kävelyistä tuli sosiaalisempia ja viihteellisempiä aiempien käytännöllisten kävelyiden sijaan.
Kävelystä oli tullut vapaa-ajan vieton muoto ja tapa kokea turvavälillistä, symbolista osallisuutta muuhun kaupunkiyhteisöön. Osallistujat korostivat, että heille oli tärkeää pystyä kävelemään niin sanotusti autopilotilla ja sulkea pois päältä omaa lähiympäristöä skannaava, ihmisiä välttelevä havainnointi. Suunnaksi valittiin useimmiten hyvin yhteen kytkeytyneitä, rauhalliseksi koettuja reittejä, joiden varrelle osuu viheralueita ja erilaisia yllätyksellisiä asioita, kuten kiinnostavien kauppojen näyteikkunoita, kukkaistutuksia tai kahviloita.
Käytetyimpänä esimerkkinä ihastuttavasta ja vihastuttavasta kävelystä nousi Töölönlahti. Sitä kutsuttiin esimerkiksi “Töölönlahden possujunaksi” tai sen yllätyksettömyyttä korostaen “kävelyiden kinkku–ananakseksi”.
Jotta huoleton automaattiohjauksella toimiva kävely onnistuisi, korostuivat tutuiksi tulleet ja hyväksi koetut kävelyreitit, erityisesti arkipäivisin. Viikonloppuisin kävelyiltä haettiin enemmän seikkailua ja kävelyreittejä laajennettiin auton tai polkupyörän avulla entistä vihreämpiin kohteisiin.
Suurimmat koetut häiriötekijät kävelyillä olivat suosittujen ja viehättävien kävelykohteiden ruuhkaisuus ja turvavälien pitämättömyys. Käytetyimpänä esimerkkinä ihastuttavasta ja vihastuttavasta kävelystä nousi Töölönlahti. Sitä kutsuttiin esimerkiksi “Töölönlahden possujunaksi” tai sen yllätyksettömyyttä korostaen “kävelyiden kinkku–ananakseksi”. Toisaalta Töölönlahden tuttuus, esteettisyys ja valinnan helppous toivat turvan tunnetta, vaikka sinne mieluiten suunnattiin vähiten ruuhkaisina kellonaikoina.
Negatiivisia tuntemuksia herättivät myös hiljaisina seisovat autotiet ja kadunvarsipysäköinti aikana, kun jalkakäytävät ruuhkautuivat niin sanottuja koronakoreografioita tekevistä kävelijöistä. Myöskään pitkät ja elämyksettömät asfalttisuorikot eivät houkutelleet kävelemään. Monia osallistujia olisi kiinnostanut päästä esimerkiksi Kalliosta Mustikkamaalle tai Kruununhaan suuntaan kävelemään meren äärelle, mutta edestakaista kävelymatkaa pidettiin liian pitkänä, kun välissä oli pitkäksi ja ankeiksi koetut asfaltti- ja parkkialueet sekä autotiet.
Ympäristön kriittinen havainnointi kävellen
Koska kävelyiden pääasiallinen motivaattori oli sosiaalinen kanssakäyminen ja rentoutuminen, osallistujat eivät tarkoituksella lähteneet tekemään kriittistä havainnointia ympäristöstään siinä mielessä kuin se tutkimuksellisesti yleensä ymmärretään. Kävelijöiden kriittinen havainnointi oli epäsuoraa ja kävelyiden sivutuote, mutta kriittiset havainnot palautuivat vaivattomasti mieleen niistä kysyttäessä.
Lomakkeiden, chat-ryhmäkeskustelujen ja kävelyhaastatteluiden kautta kerätyt kriittiset havainnot osoittivat, että kysyttäessä osallistujat ilmaisivat kävely-ympäristöihinsä liittyviä havaintojaan perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti ympäristön erilaisia piirteitä tarkkaan arvioiden. He kuvailivat suhdettaan omaan asuinpaikkaansa ja kävelyyn vaikuttaviin valintoihin heijastellen niihin omaa asemaansa ja pelkojaan.
Esimerkiksi pienemmät puistikot, näköesteelliset tai umpikujamaiset paikat eivät kutsuneet tutkimuksen naisosallistujia viettämään niissä aikaa, koska he kokivat olonsa niissä turvattomiksi. Yleistä turvattomuuden tunnetta aiheuttivat myös suositut ja ruuhkautuneet kävelykohteet sekä arvaamattomiksi koetut päihtyneet ihmiset. Samaan aikaan osa osallistujista ilmaisi, että kävelijöiden lisääntynyt määrä iltaisin ja hiljentynyt autoliikenne toivat turvan tunnetta.
Kiinnostava piirre juuri pandemian aikaisessa kävelyssä oli osallistujien korostunut tarve sosiaalisuudelle.
Havainnot kävely-ympäristöjen positiivisista ja negatiivisista piirteistä noudattelevat aiempien kävelytutkimusten havaintoja esimerkiksi autoteiden aiheuttamista este- ja meluvaikutuksista sekä vihreän ja kiinnostavan katuympäristön tärkeydestä kävelyvalintoja tehdessä. Kiinnostava piirre juuri pandemian aikaisessa kävelyssä oli osallistujien korostunut tarve sosiaalisuudelle. Se tarkoitti yhtäältä ystävien kanssa tehtyjen kävelyiden korostunutta merkitystä ja toisaalta fyysisesti etäistäkin sosiaalisuutta tuntemattomien kaupunkilaisten kanssa.
Useat osallistujat kertoivat istuvansa esimerkiksi pitempään puistossa katselemassa muiden kaupunkilaisten toimia ja tunnistavansa, että kaupunkilaiset ovat toisiaan kohtaan huomaavaisempia. Ulkona muiden ihmisten näkeminen vahvistaa, “ettei se maailma lopukaan tänään”, kuten eräs osallistuja totesi.
Osallistumisen koettu hyödyttömyys
Väliaikaiset laajennetut tilat kävelylle ja vapaalle olemiselle olisivat tutkimushavaintojen mukaan vastanneet kaupunkilaisten pandemian aikaisiin tarpeisiin. Sitä tukee tutkimusosallistujien esittämä toive kaupunkitilan ja kävelyn tarjoamasta sosiaalisuudesta ja toisaalta toive väljistä ja lähellä olevista vihreistä kaupunkitiloista. Laajennetut kävelytilat olisivat vastanneet kaupunkisuunnittelun vallitsevaa ihannetta, jossa korostetaan kaupunkilaisten ääntä, suunnittelun tasa-arvoa ja ihmislähtöisyyttä.
Tutkimukseen osallistuneiden kaupunkilaisten suhtautuminen havaintojensa ilmaisemiseen virallisen kaupunkisuunnittelun piirissä oli kuitenkin varauksellista. Useat osallistujat kokivat, ettei heidän havainnoillaan olisi painoarvoa tai he eivät osanneet ilmaista niitä oikeanlaisella kielellä. Useat osallistujat esittivät, etteivät he olleet poliittisia tai aktivistihenkisiä kaupunkilaisia ja uskoivat, että “paremmin osallistuvia” henkilöitä löytyy jo kaupunkisuunnittelun liepeiltä.
Viralliset osallistumisväylät tuntuivat kaukaisilta ja jäykiltä. Suurin osa osallistujista ei tiennyt, mistä olisi alkanut etsiä oikeita kanavia ilmaistakseen näkemyksensä. Lisäksi asiat, joihin he halusivat vaikuttaa, kuten uuden arkkitehtuurin koettu epäviehättävyys tai katuparkkipaikkojen vähentäminen, koettiin paikoin liian laajoiksi asioiksi heille itselleen. “Varmasti joku muu asian paremmin tunteva olisi tähän jo vaikuttanut, jos se olisi mahdollista”, kuten eräs haastateltava ilmaisi.
Osallistujien skeptisiä näkemyksiä yhtäältä oman osallistumisensa vaikuttavuudesta ja toisaalta halusta edistää omaa osallistumistaan voi kuvata valitun välinpitämättömyyden käsitteellä. Osallisuustutkija Alenka Krekin käyttämällä käsitteellä rational ignorance tarkoitetaan, että osallistumisesta saatavaa hyötyä ja vaikuttavuutta ei koeta kannattavaksi, kun huomioidaan siihen arviolta kuluva aika ja vaiva.
Toisaalta osallistumisen alhainen kiinnostus kuvaa myös suomalaiselle kaupunkisuunnittelulle väitettyä tyypillistä hallintolähtöistä hyvinvointivaltion mallia, jossa yksittäisten kaupunkilaisten “ei tarvitse osallistua”, koska sen hoitavat erilaiset toimielimet, asiantuntijat, etujärjestöt ja yhdistykset. “Suomalaiseksi paradoksiksi” kutsutaankin ilmiötä, jossa kansalaisilla on korkea luottamus julkisia toimijoita kohtaan, mutta verrattain alhainen käsitys oman osallistumisen vaikuttavuudesta.
Laajennetut kävelytilat olisivat vastanneet kaupunkisuunnittelun vallitsevaa ihannetta, jossa korostetaan kaupunkilaisten ääntä, suunnittelun tasa-arvoa ja ihmislähtöisyyttä.
Vaikka osallistujat eivät ilmaisseet kiinnostusta osallistumiseen itse, heidän mielestään kaupunkiympäristössä olisi kävelyn suhteen kehitettävää. Osallistujat ihmettelivät, miksi kaupunkisuunnittelun piiristä ei ollut vielä tehty kävely- tai kaupunkitilojen väliaikaisia parannuksia. Suunnitteilla oli esimerkiksi Senaatintorin ravintolaterassi ja Eiranrannan yhden kävelykadun laajennus, mutta tutkimukseen osallistuneet eivät kokeneet niiden vaikuttavan heidän arkielämäänsä.
Kaupunkisuunnittelun kaupunkilaisia liikuttavaa ja sosiaalisesti tukevaa merkitystä ei tule väheksyä terveyskriisin aikana, kun vaarana on tartuntojen lisäksi kaupunkilaisten liikkumattomuus ja yksinäisyys. Tämä johtaa tarkastelemaan, miksi julkisen kaupunkisuunnittelun piirissä ei tehty enempää kaupunkilaisten turvallisen ja sosiaalisen kävelyn ja kohtaamisten edistämiseksi.
VTM Annaliina Niitamo on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, viestinnän tieteenalassa.
Hänen asukasosallisuutta kaupunkisuunnittelussa käsittelevästä väitöskirjastaan kaksi artikkelia käsittelee kaupunkilaisten korona-aikaisia kävelykäytäntöjä yhtenä kaupunkisuunnitteluun osallistumisen muotona. Toinen artikkeli käsittelee koronan aikaisen kävelyn ja väliaikaisten tilojen suunnittelun politisoitumista.
Artikkelikuva: Ksenia Senkova / Kuviasuomesta.fi
Artikkeli on osa Käveltävä kaupunki poliittisena kysymyksenä -artikkelisarjaa, josta keskustellaan Tieteiden yönä järjestettävässä tapahtumassa torstaina 25.1.2024.
