Ranskalaisfilosofi Didier Eribonin nousu työväenluokasta kansainvälisesti tunnetuksi kirjailijaksi voisi olla tuttu rääsyistä rikkauteen -tarina. Sen sijaan Eribon palaa työväenluokkaisille juurilleen miettimään miten itse on muuttunut, ja miten työväenluokka Ranskassa on muuttunut.
Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.
Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.
Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.
Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.
Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.
Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin.
Työväenluokan romantiikan riisuminen
Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.
Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.
Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.
Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.
Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.
Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.
Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?
Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.
Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.
Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?
Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?
Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.
Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.
Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.
Pako Reimsista ja paluu Reimsiin
Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.
Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.
Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.
Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.
Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.
Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.
Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.
Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä. Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.
Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.
Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa
Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.
Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.
Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.
Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.
Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.
Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.
Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.
Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.
Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.
Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.
Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.
YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.
Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay
