Kirjastolaitoksen kouluttaman runoilijan teokset saavat innoituksensa tutkitusta tiedosta.
Ympäristötuhoa ja ajallisuutta runoissaan käsittelevä Mikko Räty nousi esiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2022. Politiikastan yleisölle Räty on tuttu tänä syksynä Valtiotieteelliselle yhdistykselle kirjoittamastaan juhlarunosta.
Mikko Räty julkaisee toukokuussa 2026 kolmannen runokokoelmansa. Rädyltä on aiemmin julkaistu kokoelmat Borealia (Tammi 2022) ja Erehtymättömyydestä (Tammi 2025).
Kersti Tainio haastatteli Rätyä syksyllä 2025 erityisesti tämän työskentelystä ja poliittisesta runoudesta.
Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta tuli runoilija?
Tähän ei taida olla mitään selkeää, yksiselitteistä vastausta. Kyse lienee pohjimmiltaan ajautumisesta, niin kuin parhaiden asioiden kanssa usein on.
Noin parikymppisenä päädyin runokirjojen äärelle, vähän sattumaltakin, enkä aluksi ymmärtänyt niistä mitään. Kukapa ymmärtäisi. Mutta jokin painovoima ja vetovoimatekijä niissä oli. Ehkä uteliaisuuteni runoutta kohtaan liittyi selittämättömyyteen ja avoimuuteen ja erilaisiin kielen rekistereihin. Riittävän paljon runoilijoita läpi käytyäni päädyin viimein lukemaan Sirkka Turkan teoksia ja sittenpä sitä mentiinkin. Olin alkanut itsekin hahmotella jo jotain runontapaisen kirjoittamista matkan varrella, mutta Turkkaa lukiessani runon kieli ja kielen loputtomat mahdollisuudet kirkastuivat. Sitä kautta aloin löytää myös omaa ääntäni kirjoittajana. Eli niin, minusta tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla.
Valtiotieteellinen yhdistys täytti tänä vuonna 90 vuotta. Keksimme Politiikasta-lehden toimituskunnassa idean antaa yhdistykselle lahjaksi runon. Pyysin sitä sinulta teoksesi Erehtymättömyydestä (Tammi 2025) innoittamana. Syy oli se, että minä koin, että käsittelet runoissasi ajattelua, yhteiskuntaa ja ajallisuutta jotenkin luontaisen tutkimuksellisella otteella. Osaatko selittää tätä tunnetta?
Ehkä se liittyy työskentelytapaani. Ennen varsinaista kirjoitustyötä, ja toki myös kirjoittamisen ohessa, pyrin lukemaan tutkimastani aiheesta mahdollisimman paljon, mielellään hyllymetreittäin. Erehtymättömyyttä kirjoittaessani luin muiden muassa Hannah Arendtia, Pjotr Kropoktinia, Heidi Liehua, Ele Aleniusta ja Antti Salmisen ja Tere Vadènin naftologia teostrilogiaa – ja paljon muuta. Ajan kanssa luettu sitten sisäistyy (miten sisäistyy) ja kirjoitustyön alettua alkaa purkautua runouden kielelle. Ehkä tunne kytkeytyy siihen: nojaan kirjoittaessani muiden tutkimaan tietoon. Tutkijan koulutustahan minulla itselläni ei ole, olen kirjastolaitoksen kouluttama, kiitos hyvinvointivaltion.
Poliittisesta runoudesta voi helposti tulla ”taistolainen” maku suuhun – se yhdistyy vasemmistolaiseen ajatteluun ja tavoitteisiin muuttaa yhteiskunnan ja talouden rakenteita perustavalla tavalla. Toki jos mennään ajassa taaksepäin, niin nationalismihan on kuulunut kiinteästi runouteen niin kuin muihinkin taiteisiin 1800-luvulla ja pitkälle 1900-luvulle. Siinä mielessä poliittisen runouden vasemmistolainen henki ei ole mikään selviö. Miltä poliittinen runous sinusta tänä päivänä näyttää? Millaiset teemat nousevat esiin?
Polittinen runous on kieltämättä edelleen haastava määritelmä, juurikin mainitsemistasi syistä. Siihen liittyy yhä julistavuuden leima. Itse kuitenkin koen ja näen, että julistavuutta on nykypäivän julkaistussa runoudessa aika lailla vähän, kantaaottavuus on nykyään hienosyisempää.
Ehkä vahvimmin poliittisuus näkyy tämän hetken runoudessa ympäristöteemoissa. Ilmastonmuutos ja lajikato on niin valtava, planetaarisesti tuhoisa asia, että sitä käsitellään myös tämän hetken runoudessa varsin taajaan. Ja ilmastonmuutoksen kysymys on mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.
Ja olettaisin, että esimerkiksi autoritääristen liikkeiden voimakas nousu ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan alkavat vuotaa myös runoteoksiin tulevina vuosina.
Mitä runouden poliittisuuteen tulee noin laajemmin, niin itse koen kaiken runouden olevan pohjimmiltaan poliittista. Runoudessa ympäröivä yhteiskunta ja olosuhteet ovat aina jollain tapaa läsnä. Havainnot kumpuavat niistä käsin, ovat ne sitten henkilökohtaisia tai rakenteisiin liittyviä. Kaikki runoilijat tosin eivät ole poliittisia, eikä tarvitsekaan.
Olet myös lavarunoilija. Mitä lavarunous on? Millaisia eroja tunnistat omassa työskentelyssäsi silloin, kun lopputulos on tarkoitus lausua ääneen tai julkaista kirjana? Lavarunous, yksinkertaisesti määriteltynä, on ääneen esitettyä runoutta.
Kirjoittaessani mitä tahansa runoutta tunnistan aika nopeasti, sopiiko se esitettäväksi lavalla. Kyse on ennen kaikkea rytmistä. Lavarunoudessa runon täytyy soljua, sointua ja virrata ääneen lausuttuna. Esittävässä runoudessa on myös vähemmän runouden työkaluja käytettävissä, kuten vaikkapa säkeiden asemointi, joten tekstin täytyykin toimia kertakuulemalta.
Mutta ehkä suurin ero työskentelyssä on kuitenkin sisällöllinen. Lavalle kirjoittaessani kykenen olemaan leikillisempi, humoristisempi ja toisaalta kärkkäämpi ja suoremmin kantaaottava. Esittävän runouden hetkellisyys ja se, ettei siitä jää kirjallista taltiota, tuntuu myös sallivan suuremman liikkumavaran. Esitettävän tekstin ei tarvitse aina olla niin loppuun asti hiottua.
Nyt kun puhutaan työskentelytavoista, niin minua jäi kiinnostamaan, kun kerroit Valtiotieteellisen yhdistyksen juhlarunon viimeistelyvaiheessa, että kirjoitit ja editoit kirjoitusprosessin aikana kymmenittäin säepareja.
Vaikka runot ovat tekstin määrässä mitattuna lyhyitä, työskentely vaatii siis aikaa. Millainen työskentelyprosessi runon tekeminen sinulle on?
Tuotan suht paljon tekstiä, josta sitten editoin ne tarvittavaan muotoon. Ja valtaosa kirjoitetusta tekstistä on vieläpä sellaista, ettei se etene edes siihen editointivaiheeseen. Olenkin laskeskellut, että yhtä 80 sivuista runokokoelmaa tehdessäni kirjoitan siihen karkeasti arvioiden noin kymmenkertaisen määrän materiaalia. Enkä usko olevani tässä mitenkään poikkeuksellinen kirjoittaja. Runo, hyvin usein, syntyy editoidessa.
Joskus toki käy niinkin kauniisti ja ihanasti, että runo syntyy valmiina. Ja kirjoittajan kannalta siinä onkin heti jo jotain epäilyttävää.
Runouden kirjoittaminen vaatii aikaa. Vaikka työskentelenkin tekstin parissa lähes päivittäin, teoksen syntyminen vaatii myös tekstistä irrottautumista, etäisyyden ottamista. Joskus runo avautuu vasta kun se on saanut levätä riittävän pitkään, kuukausia.
Olet ilmeisesti piakkoin julkaisemassa. Millaisia teemoja käsittelet seuraavassa runoteoksessasi?
Viimeistelen parasta aikaa seuraavaa runokirjaani, se julkaistaan toukokuussa 2026 Tammen kustantamana ja on nimeltään Kaikki putoava.
Reilu vuosi sitten lähdin tutkimaan sinällään eriparisia asioita: sieniä ja Simone Weilin ajattelua. En tiennyt miten nämä yhdistyisivät kirjaksi vai yhdistyisivätkö lainkaan, mutta se oli kirjan lähtökohtainen tilanne. Sittemmin elämässäni tapahtui läheisen ihmisen menetys ja ryhtyessäni purkamaan tapahtunutta kirjoittamalla, alkoivat asiat yhdistyä myös temaattisesti. Kaikki putoava on kirja menettämisestä ja armosta, kuolemasta ja kaiken jatkuvuudesta. Weilin ajattelun lävitse tulen käsitelleeksi myös valtaa ja sitä mitä vallankäyttö aiheuttaa kohteelleen.
Saako vielä kysyä, mistä toimeentulosi runoilijana muodostuu? Runoushan ei ole mikään bisnes, vaikka sitä julkaistaan aika paljon ja lukijakuntaakin löytyy. Millaiset puitteet työlläsi 2020-luvun Suomessa on?
Olen ollut nyt vuoden päivät erityisen onnekkaassa asemassa saadessani tehdä työtä apurahoitettuna. Ja sepä onkin miltei ainoa tapa, jolla runoilijat, ja kirjailijat yleisemminkin, voivat tehdä täysipäiväisesti kirjailijan töitä. Suomalaiset ovat kyllä runouskansaa, mutta runouden myynti on valitettavan vähäistä, eikä siitä toimeentuloksi ole. Ja leikkauspolitiikan myötä kirjailijoiden tilanne ikävä kyllä vain kurjistuu.
Jotta kieli ja kirjallinen kulttuuri pysyisi tulevaisuudessakin elinvoimaisena ja uutta luovana, toivoisinkin ihmisten suuntaavan useammin kirjakaupoille!
Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.
Artikkelin kuva: Veikko Somerpuro
