Kysy Politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin.
Poliittisen julkisuuden kehitys on saanut monet kansalaiset huolestumaan totuuden asemasta politiikassa. Uutisten perusteella saattaa vaikuttaa siltä, että poliitikot voivat väittää mitä tahansa, eikä väitteiden osoittaminen virheelliseksi juurikaan vaikuta heidän kannatukseensa.
Ilmiö liittyy politiikan polarisoitumiseen, jossa erilaisiin arvopohjiin nojaavien poliittisten ryhmien keskusteluyhteys rapautuu ja kukin taho luo omat totuutensa, joihin uskoo. Yhdysvallat on ilmeinen esimerkki tällaisesta kehityksestä, mutta sama trendi on nähtävissä Suomessakin.
Suomessa on kuitenkin vallinnut vahva perinne puoluerajat ylittävästä korporatistisesta ja konsensuaalisesta yhteistyöstä: Päätöksiä on valmisteltu puolueiden ja järjestöjen yhteisissä työryhmissä ja komiteoissa, joissa on tavoiteltu kaikille osapuolille mahdollisimman hyviä kompromisseja. Virkakoneiston ja tutkimuslaitosten tuottama asiantuntijatieto on luonut päätöksenteolle yhteisesti hyväksytyn perustan, jota vasten erilaisia näkemyksiä on punnittu.
Julkisuudessa poliitikkojen puhe on silti aina ollut tarkoitushakuisempaa, ja faktoja on taivuteltu niin, että ne tukisivat mahdollisimman hyvin omia tavoitteita ja vaikutusvaltaa. Poliitikkojen vastapainona on toiminut journalistinen media, joka on kriittisesti tulkinnut ja arvioinut politiikan tapahtumia ja puheita. Tämä on ylläpitänyt politiikan julkisuudessa kokemusta siitä, että yhteiset tosiasiat voidaan erottaa mielipiteistä.
Tällä vuosituhannella journalismi on saanut kilpailijoikseen verkon moninaisia tiedontuottajia ja kommentaattoreita, mikä on heikentänyt sen tiedollista auktoriteettia. Samalla tutkimustiedon ja asiantuntijatiedon auktoriteettia on kyseenalaistettu. Monimutkaisissa kysymyksissä tieto onkin usein tulkinnanvaraista ja ristiriitaista. Tässä mielessä faktat ovat aina olleet joiltain osin myös mielipiteitä.
Monimutkaisissa kysymyksissä tieto onkin usein tulkinnanvaraista ja ristiriitaista. Tässä mielessä faktat ovat aina olleet joiltain osin myös mielipiteitä.
Olennaista kuitenkin on, miten avoimia politiikassa ollaan erilaisille tulkinnoille ja niiden perusteluille sekä missä määrin eri näkemysten välisen vuoropuhelun avulla onnistutaan täsmentämään sitä, mitä voi pitää yhteisenä tosiasiana ja missä puolestaan mielipiteet aidosti eroavat.
Sen sijaan, että murehditaan faktojen muuttumista mielipiteiksi, olisikin ehkä murehdittava sitä, että faktojen kriittinen arviointi julkisuudessa hiipuu ja erilaiset tulkinnat jähmettyvät toisistaan erillisiksi totuuskäsityksiksi. Politiikan polarisoituminen johtaa juuri tähän.
Erityisesti niin sanottu affektiivinen polarisaatio rapauttaa erilaisten näkemysten välistä vuoropuhelua. Affektiivinen polarisaatio tarkoittaa poliittisten identiteettiryhmien välisen vihanpidon lisääntymistä siitä riippumatta, kuinka suuria niiden väliset ideologiset erot lopulta ovat. Affektiivisen polarisaation oloissa vastapuolen edustajien perusteluilla ei ole väliä, koska he ovat joka tapauksessa vastenmielisiä ja vastustettavia.
Yhteiskuntatieteissä niin sanottu deliberatiivinen (puntaroiva) demokratiateoria on lähtenyt siitä arkijärkisestä oletuksesta, että tieto ei ole ainoastaan mielipideasia vaan sen pätevyyttä on mahdollista arvioida järkevästi. Teoria korostaa eri näkemysten välisen vuoropuhelun merkitystä tosiasioiden täsmentämisessä ja erimielisyyden alueiden määrittämisessä.
Julkisuuden tarkoitushakuisuudesta huolimatta totuudella on silti politiikassa merkitystä.
Tälle teorialle vaihtoehtoinen, niin sanottu agonistinen (kiistelevä) demokratiakäsitys puolestaan korostaa vuoropuhelun vaikeutta. Sen mukaan kulloinkin vallitsevat totuuskäsitykset ovat vallan määrittämiä, eikä ole olemassa sellaista totuuden perspektiiviä, mihin vedoten heikommassa asemassa olevat voisivat oikeuttaa kantaansa. Politiikassa olisi siten kyse nimenomaan mielipiteiden välisestä kamppailusta, ei yhteistä totuutta koskevasta neuvottelusta.
Vuosina 2009 ja 2019 tekemiemme kyselyjen perusteella suomalaispäättäjien asenteet konsensuaalista päätöksentekoa kohtaan olivat kymmenessä vuodessa muuttuneet hieman kielteisemmiksi. Samalla julkisuus miellettiin entistäkin vahvemmin tarkoitushakuisen valtakamppailun areenaksi.
Vuonna 2019 valtaosa vastaajista katsoi, että julkisessa keskustelussa osapuolet ymmärtävät usein tahallaan hieman väärin toistensa lausuntoja ja että julkisuuden herättämä vastustus usein vaikeuttaa järkevästä kokonaisuudesta sopimista.
Julkisuuden tarkoitushakuisuudesta huolimatta totuudella on silti politiikassa merkitystä. Ensinnäkin varsinaisessa päätöksenteossa tosiasioilla on edelleen painoarvoa. Toiseksi tarkoitushakuisillakin julkisilla puheenvuoroillaan poliitikot yleensä pyrkivät vakuuttamaan yleisöään siitä, että heidän toimintansa nojaa tosiin tietoihin ja oikeudenmukaisiin tavoitteisiin. Tämä altistaa heidät kriittisille vasta-argumenteille.
Polarisaatio kuitenkin horjuttaa tätä demokratian ja julkisen keskustelun mekanismia, ja myös journalismin edellytykset toimia yhteisen järkiperäisen poliittisen julkisuuden vaalijana ovat heikentyneet, koska uusi mediaympäristö on rapauttanut sen yleisöpohjaa ja taloutta. Tällä hetkellä vaikuttaakin siltä, että järkiperäisen poliittisen keskustelun tila ja vaikutusvalta on Suomessakin kapenemassa.
Totuudesta neuvottelun sijaan julkisessa keskustelussa on yhä enemmän ollut kyse vaihtoehtoisten totuuksien välisestä kamppailusta. Deliberatiivinen politiikka näyttää siis heikenneen samalla kun agonistinen politiikka on vahvistunut.
YTT Esa Reunanen on journalismin ja politiikan julkisuuden tutkija Tampereen yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: Joanna Kosinska / Unsplash
