Eric Hobsbawnin mukaan kansallinen identiteetti tiivistyy ennen kaikkea jalkapallossa. Vaikka Ranskan joukkue on jo pudonnut maailmanmestaruusturnauksesta Brasiliassa, aihe on varsin ajankohtainen.
Ranskan vuoden 1998 maailmanmestaruusvoitto toi siirtolaistaustaisia osaksi yhteiskuntaa. Marseillen lähiössä kasvaneesta Zinedine Zidanesta tuli kansallissankari. Voisiko Ranskan jalkapallojoukkue eheyttää idean monikulttuurisesta maasta, jossa ovat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon arvot?
Onneton identiteetti ja Finkielkraut
Ranskan joukkueen tähtipelaajat Karim Benzema ja Mamadou Sakho ovat siirtolaistaustaisia mutta Ranskassa kasvaneita. Eikö tällainen joukkue ole juuri moniarvoisen, monikulttuurisen Ranskan kasvot? Vuosina 2002–2014 näkyvästi kasvanut Front National on nimennyt vihollisekseen ennen kaikkea islamin. Puolue on vaatinut esimerkiksi muslimien rukouksia kaduilla poistettavaksi. Muslimit rukoilevat kaduilla ennen kaikkea ramadan-kuukauden aikaan, jolloin moskeijaan ei aina mahdu.
Vuoden 1998 symbolismi yhtenäisyydestä (”black-beur-blanc”) tulee tuskin enää toteutumaan. Siirtolaistaustaisia rajataan yhä tiukemmin pois ”oikeasta” Ranskasta. Samaan aikaan monet algerilaistaustaiset nuoret, joilla on Ranskan passi, juhlivat Algerian menestystä, eivät Ranskan. He ovat julkisesti sanoneet, etteivät tunne olevansa chez soi (”kotonaan”) Ranskassa.
Keväällä kunnallisvaaleissa ja sittemmin EU-vaaleissa juhlinut äärioikeistolainen Front National korostaa tiukkaa ”ranskalaisuutta”. Tämä on kaksijakoista, sillä myös kannattajien joukossa on nykyisin yhä enemmän siirtolaisia, vaikka puolueen keskeinen iskulause on ”on est chez nous” (ranskalainen versio sanonnasta ”maassa maan tavalla”). Afrikkalaistaustaiset Front Nationalin kannattajat kokevat Ranskan kodikseen ja tekevät erotuksen toisiin, esimerkiksi aasialaisiin, jotka eivät ole kasvaneet Ranskassa – tai romaneihin, joihin kohdistuu paljon rasismia.
Front National korostaa, että ”ranskalaisuus on valinta, rakkautta Ranskaa kohtaan”. Itsensä voi määritellä ranskalaiseksi, vaikka olisi taustaltaan jotain muuta. Front National on pyrkinyt markkinoimaan puoluetta erityisesti työväestölle, jonka joukossa on paljon siirtolaisia. Pascal Perrinaun mukaan kannattajista 43 prosenttia on työläisiä.
Kansallinen identiteetti oli myös presidentti Nicolas Sarkozyn projekti ja vuoden 2007 presidentinvaalien kantavin teema. Sarkozy korosti omaa katolisuuttaan ja puhui ”meidän kirkoistamme”. Muslimit hän kuitenkin sulki ”meidän” ulkopuolelle. Tosin Sarkozy nimitti hallintonsa keskeisille paikoille siirtolaistaustaisia, kuten Rachida Datin, mikä on enemmän kuin mitä Jacques Chirac teki koskaan. Islamista on tullut Ranskassa vaivihkaa syntipukki maan ongelmiin. Kun esimerkiksi lähiöissä riehuttiin vuosina 2005–2007 tai kun Mohammed Merah ampui kouluissa vuonna 2012, syytettynä oli Ranskan muslimiyhteisö. ”Mitä me sanoimme”, totesivat Front Nationalin Le Penit, isä Jean-Marie ja tytär Marine.
Marine Le Pen ei ole ainoa, joka on puhunut ”oikeista” ranskalaisista. Arvostettu filosofi ja mediapersoona Alain Finkielkraut julkaisi vuonna 2013 kirjan L´identité malheureuse (”Onneton identiteetti”). Finkielkraut kirjoittaa teoksessa siitä, miten siirtolaisten tulisi kunnioittaa ”meidän lakejamme” ja puhuu francais de souche (”oikeista ranskalaisista”) erotuksena muslimeista, jotka pukeutuvat huiviin, paastoavat ja markkinoivat halal-lihaa. Finkielkrautin vanhemmat ovat Puolasta ja hän sai Ranskan kansallisuuden 1-vuotiaana, yhtä aikaa vanhempiensa kanssa.
Algeria ja Ranska
Etelä-Ranskan Nizzassa kiellettiin vieraiden maiden, esimerkiksi Algerian, kansalliset liput julkisessa tilassa. Pormestari halusi tukea yhteiskuntarauhaa. Algerian itsenäistymisessä jalkapallolla on roolinsa. Vuonna 1958 kaksi pelaajaa Ranskan maajoukkueesta hävisi ja heidät löydettiin myöhemmin Algeriasta. Pelaajat halusivat kunnioittaa Algeriaa. Nyt Algerian joukkueessa pelaa Ranskassa koulutettuja pelaajia, jotka valitsivat Algerian joukkueen. Heitä on moitittu epälojaaliudesta. Toisaalta tämä on osoitus myös siitä, että choix de coeur (”sydämen valinta”) on jossain muualla ja toinen kotimaa ei ole ottanut avosylin vastaan. Marine Le Pen onkin ajanut kaksoiskansallisuuden poistoa.
Front Nationalin syntyhistoria ajoittuu Algerian sotaan. Vuonna 1972 perustettuun puolueeseen tuli ”vanhoja kaadereita”, Algerian sodan veteraaneja, jotka olivat Jean-Marie Le Penin tavoin olleet sekä Algerian sodassa että Pierre Poujaden puolueessa, joka ajoi ”ranskalaista Ranskaa”. Nykyisille kannattajille, joista osa on syntynyt 1980-luvulla, Algeria ei merkitse juuri mitään. Tätä voisi verrata Suomessa ensimmäisen aallon vennamolaisuuteen, jonka kannattajat olivat maailmansodan kokeneita.
Äärioikeisto ja jalkapallo
Front Nationalin rekrytointistrategiaa tutkinut Pascal Perrinau osoittaa, että rekrytointia on tehty erityisesti jalkapalloklubeilla. Mediapart-sivuston mukaan Ranskan jalkapalloliitossa pohdittiin muutama vuosi sitten maajoukkuekiintiöitä arabeille. Julkisuuteen vuotanut tieto herätti kohua, eikä kiintiöitä ei ole ainakaan vielä asetettu.
Hyvin pelanneilta maajoukkuepelaajilta odotetaan paljon, eikä Marine Le Pen tai yleinen mielipide epäröi syyttää ”niitä”, jos peli ei jostain syystä kulje. Brasilian MM-tappion jälkeen Ranskan maajoukkue otettiinkin kotimaassaan vastaan ristiriitaisin tuntein. Monet totesivat joukkueen olevan valmis vasta vuoden 2016 EM-turnaukseen. Osa taas pohti sitä, kuinka ”ranskalainen” joukkue lopulta on. ”En pysty identifioitumaan joukkueseen”, monet totesivat.
Nicolas Sarkozyn 2008 aloittama keskustelu kansallisesta identiteetistä on osoittautunut katastrofiksi. Sarkozy on esimerkiksi korostanut Ranskan ”kristillisiä juuria”. Vaikka Sarkozyn kristillisyyspuheet leimattiin nopeasti uuskonservatiivisiksi, on selvää, että ranskalainen yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahtia ”eliittiin” ja ”toisiin”. Kuilu on valitettavasti niin syvällä, ettei jalkapallosta ole yhdistäjäksi.
Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay
