Turkin vallankaappausyrityksen myötä erilaiset tulkintamallit maan poliittisesta todellisuudesta kaventuvat entisestään. Vallitsevaksi tulkinnaksi on vakiintumassa islamin ja maallisten voimien välinen kamppailu, minkä seurauksena meidän on entistä vaikeampaa nähdä Turkin poliittisen lähihistorian muita jakolinjoja.
Monia Turkin politiikan taustalla vaikuttavia ilmiöitä esiintyy yhtä lailla muuallakin Euroopassa ja kansainvälisesti. Keskeisimpiä niistä ovat populistisen retoriikan nousu, talouden vapauttamista seurannut valtaresurssien uusjako sekä yhteiskunnallisten toimijoiden uudenlainen verkostoituminen.
Näiden ilmiöiden hahmottaminen on tärkeää, koska niitä analysoimalla voimme paremmin ymmärtää Euroopan ja laajemmin kansainvälisen järjestelmän nykykehitystä.
Liiallinen keskittyminen poliittisen islamin aatteeseen, joka on toki tärkeä osa Turkin nykypolitiikkaa, tekee mahdottomaksi tunnistaa globaalien tapahtumien erilaiset ilmenemismuodot ja yhdistää ne osaksi samaa kehityskulkua.
Populismin nousu
Turkin politiikan analyysit palaavat yleensä vuoteen 2002, jolloin nykyinen oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) johtama hallinto nousi valtaan. Jo silloin spekuloitiin, ettei islamilaistaustainen hallitus ole välttämättä niin demokraattismielinen kuin mitä sen retoriikka antaa ymmärtää.
Kriittiset äänet alkoivat kuitenkin hiljalleen vaieta, kun hallitus alkoi tehdä merkittäviä uudistuksia Turkin demokratisoimiseksi. Uudistusten taustalla vaikuttivat Turkin EU-jäsenyysneuvottelut, jotka aloitettiin virallisesti vuonna 2005.
AKP:n ensimmäisen kauden aikana vuosina 2002–2007 Turkissa muun muassa laajennettiin sananvapautta ja kansalaisoikeuksia, vahvistettiin oikeusjärjestelmää ja sukupuolten välistä tasa-arvoa, rajoitettiin armeijan poliittista valtaa sekä uudistettiin valtionhallintoa.
Jo tuolloin puolueen poliittinen retoriikka oli vahvan populistista.
Jo tuolloin vähemmälle huomiolle jäi, että puolueen poliittinen retoriikka oli vahvan populistista. Sen ytimessä oli ajatus unohdetusta kansasta, joka nousee haastamaan liberaalin ja kansan arkielämästä irtautuneen urbaanin ja maallisen eliitin.
Jos Suomessa puhutaan ”punavihreästä kuplasta” ja kehäkolmosen ulkopuolisesta todellisuudesta, Turkissa samaa ajattelumallia on pitkään edustanut jako urbaaniliberaaleihin ”valkoisiin” ja Anatolian uskonnolliskonservatiivisiin ”mustiin” turkkilaisiin. Jako on vahvan leimaava ja perustuu pyrkimykseen ”sivistää” Anatolian takapajuiset turkkilaiset ja tehdä heistäkin modernin länsimaalaisia.
AK-puolueen keulahahmon, presidentti Recep Tayyip Erdoğanin poliittinen retoriikka on alusta saakka käyttänyt hyväkseen tähän jakolinjaan liittyvää epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja sen avulla mobilisoinut kansan taakseen.
Samanlainen populistisen retoriikan nousu on hallinnut koko Euroopan politiikkaa 2000-luvulla.
Vaikka Erdoğan on korkeasti koulutettu ja Istanbulissa kasvanut, poliittisessa retoriikassaan hän edustaa maaseudun tavallista ja kunnollista kansaa. ”Musta” turkkilaisuus nousee hyveeksi ja tarkoittaa perinteisten konservatiiviarvojen vaalimista. Niihin lukeutuu erityisesti uskonto, joka on koko Turkin tasavallan ajan pyritty erottamaan valtiosta.
Samanlainen populistisen retoriikan nousu on hallinnut koko Euroopan politiikkaa 2000-luvulla. Uudet puolueet ovat muuttaneet puoluekenttää merkittävällä tavalla ja lähes poikkeuksetta niiden retoriikka on perustunut ajatukseen kansan nousemisesta liberaalia eliittiä vastaan. Viimeisin ”jytky” oli Britannian kansanäänestys EU-erosta.
Populistinen retoriikka ei rajoitu vain Eurooppaan. Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa ehdolla olevaa Donald Trumpia kutsutaan ”maailman johtavaksi populistiksi”. Huolimatta Trumpin islamin vastaisesta retoriikasta, hänen populistinen puheensa ja kahtiajaon politiikkansa on samanlaista kuin Erdoğanilla.
Kuten The New York Times -lehden kolumnisti Thomas L. Friedman totesi Turkin vallankumousyrityksen jälkeen: ”Jos Turkin nykytilanne miellyttää, rakastat Trumpin Amerikkaa.”
1980-luvun talouspolitiikkaa
Turkkilainen politiikan tutkija Kemal Kirişci esittää, että Turkin nykypolitiikan ymmärtämiseksi on katsottava kauemmaksi taaksepäin kuin vuoteen 2002. Kirişcin mukaan käännekohta sijoittuu 1980-luvulle, kun Turkki alkoi muun Euroopan mukana siirtyä protektionismista avoimempaan talousjärjestelmään.
Tämän seurauksena Turkista on tullut paitsi taloudellisesti myös poliittisesti aiempaa keskinäisriippuvaisempi toimija kansainvälisessä järjestelmässä. Turkin liittyminen osaksi globaalia talousjärjestelmää, mitä ajettiin erityisen voimakkaasti pääministeri Turgut Özalin kaudella (1989–1993), on vaikuttanut merkittävästi myös siihen, että Turkkiin on syntynyt uusi taloudellinen eliitti.
Turkkiin on syntynyt uusi globaaleista vientimarkkinoista hyötyvä taloudellinen eliitti.
Globaaleista vientimarkkinoista hyötyvä uusi eliitti rikkoo monella tapaa yllä kuvailtua jakolinjaa Turkin politiikassa. Siinä missä vanha ”valkoinen” eliitti koostui suurkaupunkien vauraista suvuista, vientimarkkinoiden avautuminen ja talouspolitiikan uudistukset loivat edellytykset uuden uskonnolliskonservatiivisen rahaeliitin syntymiselle myös Istanbulin, Ankaran ja Izmirin ulkopuolelle.
Vaikka edellytykset uuden taloudellisen eliitin muodostumiselle luotiin erityisesti Özalin valtakaudella, vasta nykyhallitus antoi sille vahvan poliittisen ääneen. Tässä mielessä jako globalisaation voittajiin ja häviäjiin ei mene aina käsi kädessä populistisen retoriikan nousun kanssa.
Populistipuolueita ei äänestetä vain taloudellisen huono-osaisuuden vuoksi. Osaksi ”kansaa” asemoituvat myös taloudellisesti menestyvät, mutta arvoiltaan konservatiiviset äänestäjät.
Turkin verkostoituneempi politiikka
Kirişcin mukaan 1980-luvulla alkanut talousliberalismin aalto on synnyttänyt uudenlaisia verkostoja, jotka pyrkivät vaikuttamaan Turkin poliittiseen päätöksentekoon. Vallankaappausyrityksestä syytetyllä Fethullah Gülenillä ja hänen liikkeellään oli 2000-luvulla epäilemättä merkittävä rooli vaikuttamisverkostojen rakentamisessa ja syventämisessä.
Erilaisten intressiryhmien mukaantulo Turkin poliittiseen keskusteluun 2000-luvulla teki perinteisesti ylhäältä alas johdetusta hierarkkisesta valtajärjestelmästä moniäänisemmän. Sillä oli alussa vakauttava ja demokraattista päätöksentekoa lisäävä vaikutus.
Valtiokoneistoon vahvasti kytkeytyneiden verkostojen vaarana on kuitenkin vallan henkilöityminen ja keskittyminen sekä korruptio, mistä Venäjän poliittinen järjestelmä on valitettava esimerkki. Tästä seuraa ennen pitkää poliittista ja taloudellista epävakautta, koska valta on liian sidoksissa henkilöiden välisiin suhteisiin ja kahdenkeskiseen luottamukseen.
Tarkoituksena on purkaa uudet verkostot, kun 80-luvulla tähtäimessä olivat valtiokoneistosta irrallaan olevat toisinajattelijat, aktivistit ja kriittiset toimijat.
Näin on käynyt myös Turkissa. Entiset liittolaiset Gülen ja Erdoğan ajautuivat 2010-luvun alkupuolella ristiriitoihin, minkä seurauksena aluksi vakautta edistäneestä ja eri sektoreille ulottuneesta vaikuttamisverkostosta on muodostunut epävakauttava voima.
Vallankaappausyrityksen jälkeiset puhdistukset näyttävät hyvin samanlaisilta kuin ”onnistuneiden” sotilasvallankaappausten jälkeiset operaatiot. Erona kuitenkin on, että tällä kertaa tarkoituksena on samalla purkaa 2000-luvulla kudotut verkostot, kun taas 1980-luvulla tähtäimessä olivat etupäässä valtiokoneistosta irrallaan olevat toisinajattelijat, aktivistit ja kriittiset toimijat.
Turkki yleismaailmallisena ikkunana
Pari päivää vallankaappausyrityksen jälkeen washingtonilaisen ajatushautomon tutkija Soner Çağaptay kuvaili Turkin tilannetta samankaltaiseksi kuin Iranissa vuonna 1979. Çağaptay näkee tilanteessa ainekset islamilaiseen vallankumoukseen, jota ajaa Erdoğanin julistuksen myötä kaduille rynninyt ”lauma”, joka on uskonnon sokaisema ja väkivaltaisesti käyttäytyvä.
Kun Turkin tilannetta tarkastelee pelkästään Çağaptayn tulkinnan valossa, Turkin poliittinen tilanne näyttää perustavanlaatuisen erilaiselta kuin muualla Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Silloin se ei tarjoa mahdollisuutta tarkastella globaalia kehitystä meillä ja muualla.
Jos tulkintakehystä laajentaa koskemaan muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin kaduilla kuuluvia ”Allahu Akbar” -huutoja, Turkin nykytilanne avaa tärkeän yleismaailmallisen ikkunan 2010-luvun politiikkaan.
Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.
