Jyväskylän yliopiston viestintälinjauksen mukaan tutkijoiden poliittiseksi kannanotoksi tai yliopiston viralliseksi kannaksi tulkittavaa tutkimusta ei tiedoteta yliopiston kautta.
Tällä perusteella yliopisto poisti tutkijatohtori Jouni Tillin Politiikasta-verkkolehdessä julkaistun analyysin ”Pääministeri Sipilän pelastuskertomus” (22.9.2015) sosiaalisen median tiedotuksesta. Yliopisto ei määrittele sitä, mikä on tulkittavissa poliittisesti kantaa ottavaksi tutkimukseksi. Sensuuripäätös on herättänyt paljon huomiota mediassa ja tutkijapiireissä.
Jyväskylän yliopiston linjaus vaikuttaa poikkeukselliselta. Turun yliopiston viestintäjohtaja Anne Paasin mukaan Turun yliopiston tutkimusviestintää ei rajata tutkimuksen sisällön mukaan. Yliopisto päinvastoin kannustaa tutkijoita tutkimuksesta kertomiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Myös Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö Hannamaija Helander painottaa, että yliopisto puolustaa tutkijoidensa sananvapautta. Yliopisto saa aika ajoin ihmisiltä sensurointipyyntöjä koskien tutkijoidensa työtä, ja näissä tapauksissa tutkijan sananvapaus asetetaan aina etusijalle. Helanderin mukaan itsesensuuria kuitenkin on. Viime aikoina erityisesti maahanmuuton ja pakolaisuuden kysymyksiin keskittyvät tutkijat ovat joutuneet rajaamaan tiedeviestintäänsä ja osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–29.9.2015 välisenä aikana.
Mitä on akateeminen sensuuri ja itsesensuuri?
Yliopistonlehtori Petri Koikkalainen, Lapin yliopisto:
”Akateemisenkin sensuurin määritelmäksi sopii hyvin ’viranomaisen suorittama tarkastus, jonka läpäisy on edellytys tekstin julkaisemiselle’. Jyväskylän tapaus kyllä lähestyy tätä. Itsesensuuria on se, jos tutkija ennakoi tarkastuksen lopputulosta ennen kuin edes tarjoaa ajatuksiaan julkaistavaksi.”
Tutkijatohtori Taru Haapala, Jyväskylän yliopisto:
”Akateemisella sensuurilla viitataan siihen, että jokin muu taho kuin tutkija itse päättää, millaista tutkimussisältöä julkaistaan. Itsesensuuri taas viittaa tutkijan omaan käsitykseen siitä, mitä saa ja mitä ei saa hänen tutkimuksestaan julkaista.
Jos akateemista vapautta aletaan rajoittaa puuttumalla siihen, missä tutkija esittelee omaa tutkimustaan, seuraa myös itsesensuuria ja tutkimuksen laadun heikentymistä. Toisaalta akateemisen itsesensuurin muotona voidaan myös pitää sitä, että tiettyjä tutkimuksia, kuten maahanmuuttoon tai pakolaisuuteen liittyvät aiheet, ei uskalleta edes aloittaa.”
Professori Heikki Patomäki, Helsingin yliopisto:
”Akateemisella vapaudella on kaksi puolta: (i) vapaus ilmaista mielipiteensä ja (ii) vapaus tutkia mitä vain mistä tahansa perustellusta näkökulmasta. Tieteeseen kuuluu itsekorjaavuus, mutta ei ulkopuolisten puuttuminen tiedeinstituution vapaaseen toimintaan.”
Oletko kokenut, että akateemista vapauttasi on rajoitettu tai että olet itse joutunut rajoittamaan joko tutkimustasi tai sitä koskevaa viestintää yliopiston sisällä tai yhteiskunnallisessa keskustelussa?
Vanhempi tutkija Anna-Liisa Heusala, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto:
”Edustamani Venäjä-tutkimus on viimeisen parin vuoden aikana muuttunut vapaaottelukentäksi, jossa menevät sekaisin Venäjästä tehtävä akateeminen perustutkimus ja Venäjää koskevat poliittiset mielipiteet. Puolustuspoliittisesta linjastamme käytävässä kamppailussa ovat olleet kaikki kanavat käytössä. Sanojen ja ilmausten vahtimisesta on tullut kansanhuvia, jota kiihdytetään tarkoituksellisesti varsinkin sosiaalisessa mediassa.
Uskoisin, että suuri joukko Venäjä-tutkijoita on pitänyt parhaana jättäytyä kaikkien keskusteluitten ulkopuolelle ja keskittyä vain julkaisemaan hyvissä tiedelehdissä. Ehkä on toimijoita, joiden mielestä on hyvä, että julkisuuden pelikentältä on saatu ulos koko joukko sellaisia asiantuntijoita, joilla olisi ollut tärkeää sanottavaa naapurimaan kehityksestä.”
Heikki Patomäki:
”Akateeminen vapaus on kaventunut sitten 1980- ja 1990-lukujen molemmissa suhteissa. Me yliopistolaiset olemme menettäneet virkamiesasemamme, jonka yksi tarkoitus oli suojella ilmaisun ja tutkimuksen vapautta. Vaikka nyt on luotu ’tenured track’ -tehtäviä, se on vain ammattinimeke. Kukaan suomalaisissa yliopistoissa ei ole enää ’tenured’ sanan varsinaisessa mielessä.
Samaan aikaan yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja vaatimuksia myös professorien hiljentämisestä tai erottamisesta kuulee tämän tästä. Olen myös henkilökohtaisesti kokenut tämän.
Myös tutkimusta ohjaillaan yhä kovemmalla kädellä. Kaikkia painostetaan hakemaan ulkoista rahoitusta ja tutkimaan vain niitä asioita, mille rahoituspäätösten tekijät ikään kuin myöntävät luvan. Rahoitusta on keskitetty suoraan valtioneuvoston alaisuuteen ja kumppanuuksia yhtiöiden kanssa arvostetaan yli kaiken. Yliopistoissa vallitsee pelko ja suuri osa yliopistolaisista toimii kuin kuuliaiset lampaat.”
Petri Koikkalainen:
”En ole.”
Vaikuttavatko itsesensuuri ja poliittinen varovaisuus rajoittavasti suomalaisen tiedeviestinnän laatuun?
Heikki Patomäki:
”Kyllä vaikuttavat, vaikka toki nämä ohjaus- ja rajoitusmekanismit ovat vielä suhteellisen heikkoja verrattuna sellaiseen suoraan sensuuriin, mitä lukuisissa maissa ympäri maailmaa harjoitetaan. Jos rohkeutta riittää, melkein mitä vaan voi edelleen esittää julkisesti. Kuinka moni tutkija antaa erilaisten mekanismien ja taustalla virinneen pelon ohjata hienovaraisesti omia käytäntöjään tai jopa ajatteluaan on sellainen empiirinen kysymys, jonka selvittäminen ei ole helppoa. Itse kuitenkin uskon kentän järjestäytymisen vaikuttavan sen osiin hyvinkin kauaskantoisilla tavoilla.”
Anna-Liisa Heusala:
”Suomi on pieni maa ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen alalla toimivat saattavat olla hyvin läheisissä väleissä poliitikkojen ja toimittajien kanssa. Varsinkin median merkitys tuntuu vain kasvavan. Sensuuri tai varovaisuus näkyy ehkä siinä, että meiltä jää tutkimuksen ulkopuolelle aiheita, joita yhteiskuntatieteilijöiden tulisi käsitellä.”
Petri Koikkalainen:
”Voivat hyvinkin vaikuttaa. Tutkimus edellyttää lähtökohtaisesti huolellisuutta. Jos se yhdistyy poliittiseen varovaisuuteen ja yleiseen kohteliaisuuteen, saattavat viestit jäädä hämäriksi. Tutkijallekin on joskus helpompaa mennä virran mukana, kriittisyys vaatii ponnistelua.”
Näkyvätkö poliittisella tasolla tehdyt päätökset, esimerkiksi yliopistoja koskevat leikkaukset ja uudistukset, yliopiston hallinnon suhtautumisessa tutkimukseen ja siitä viestittämiseen?
Petri Koikkalainen:
”Pahoin pelkään, että joissain paikoin näkyvät. Toisaalta on paljon sellaista yliopistohallintoa, joka ymmärtää yliopiston ja tutkijoiden roolin täsmälleen oikein. Tähän mennessä olen kuitenkin nähnyt rajoittamista enemmän esimerkkejä siitä, kuinka yliopistot käyttävät arvovaltaansa tutkijoiden tukemiseen kiistanalaisissa aiheissa, esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa tutkimuksissa.”
Heikki Patomäki:
”Kyllä näkyvät. Pahinta on se, että melkein jokaisen yliopiston johtoon on valikoitunut sellaisten henkilöiden joukko, joka on jokseenkin kritiikittömästi sisäistänyt vallitsevan kaupallisuuteen ja välittömään ’hyötyyn’ pyrkivän uusliberaalin, instrumentalistisen ja managerialistisen liturgian. Vapaan ja autonomisen tieteen auktoriteettia murretaan koko ajan ja tilalle asetetaan sellaiset valta- ja kontrollijärjestelmät, jossa juuri ulkopuoliset päättävät kaikki asiat. Samalla tutkintoja kevennetään ja opetusta pinnallistetaan ’laaja-alaisuuden’ nimissä. Yhteiskunta tyhmistyy.”
Anna-Liisa Heusala:
”Periaatteessa voisi ajatella, että sovellettavuutta korostettaisiin jatkossa lisää, mutta minkälaista soveltavaa tutkimusta sitten eri aloilla todellisuudessa tuotetaan, on jo eri asia. Soveltavaan tutkimukseen saadaan rahaa alasta riippuen hieman eri kriteereillä. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisellä alalla saattaa korostua jatkossa tutkijoiden media-näkyvyys.”
Mikä on tutkijan rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa?
Taru Haapala:
”Akateemisen vapauden perusperiaatteisiin sisältyy osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijan tulisi saada vapaasti päättää, millaisissa tilanteissa hän harjoittaa akateemista vapauttaan ja millä tavoin. Tämä ei ole suoranaisesti missään tekemisissä esimerkiksi poliittisten kannanottojen sinänsä tai yliopistojen maineen kanssa. Kyse on pikemminkin tutkijan perustehtävästä nostaa kriittistä näkökulmaa esille ajankohtaisissa kysymyksissä. Tutkimustahan tehdään muun muassa siitä syystä, että aiemmat käsitykset maailmasta ja eri ilmiöistä asetettaisiin uuteen valoon.”
Heikki Patomäki:
”Tutkijalla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Vaikka vallitsee epistemologinen relativismi, arvostelmamme voivat silti olla hyvin perusteltuja – kaikki ei tieteessä käy. Totuuden puhuminen on usein vaikeaa luonnontieteissäkin, jos vastassa ovat suuret intressit, jotka eivät totuutta halua kuulla, tai ovat valmiita rahoittamaan ja propagoimaan vastatotuuksia.
Tutkija-opettajilla on myös suuri vastuu sivistyksestä, yhteiskunnallisen tiedon autenttisuudesta ja yhteiskunnallisen keskustelun korkeatasoisuudesta. Viime kädessä vapaa tiede on toimivan demokratian ehto.”
Anna-Liisa Heusala:
”Oma näkemykseni on, että tutkijoiden tulisi pysyttäytyä avoimen politikoinnin ulkopuolella silloin, kun he esiintyvät yliopiston nimissä. Tämä tarkoittaa, että kommentoinnissa tulisi tukeutua tutkittuun tietoon ja analyysiin, sekä esittää myös vaihtoehtoisia näkemyksiä. Meillä on jo poliitikot ja median edustajat, joille riittää, että he uskovat omaan asiaansa keskustelussa. Jonkun ryhmän tulee voida katsoa asioita myös eri näkökulmista ja olla päivittäisten kiistojen ulkopuolella.”
Petri Koikkalainen:
”Tutkijoilta odotetaan ennakkoluulottomia ja ravisteleviakin avauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija ei ole välitön vallankäyttäjä ja siksi hän voi puhua asioista vapaammin kuin esimerkiksi ministeri. Tutkijan ei aina tarvitse olla varmuudella oikeassa asioiden kehityksestä, vaan hän voi esimerkiksi ennakoida nykytilanteen pahimpia mahdollisia seurauksia. Tällöin ennuste voi toimia korjaavana voimana.
Tutkija lunastaa akateemisen vapautensa kyvyllään valaista asioita monipuolisesti ja kriittisesti myös niiltä puolilta, joihin päivänpoliittinen puhe ei mielellään mene.”
Pitääkö yliopistolla olla mahdollisuus sensuroida tutkimusta ja sitä koskevaa viestintää?
Heikki Patomäki:
”Ei todellakaan. Yliopisto on vapaiden tutkijoiden itseohjautuva yhteisö – tai siis sen pitäisi olla, nykyäänhän se ei enää sitä ole. Yliopistojen sisäinenkin hierarkia muistuttaa yhä enemmän Pohjois-Korean järjestelmää tai täysin autoritääristen suuryritysten valtarakenteita.”
Anna-Liisa Heusala:
”Pääsääntöisesti ei tule olla etukäteistarkastusta. Tutkijoiden etiikanhan pitäisi olla yksi valintakriteeri siinä vaiheessa, kun henkilöitä palkataan.”
Petri Koikkalainen:
”Mitkään hallinnon suorittamat tutkimusten ennakkotarkastukset eivät sovellu yliopistoon ja sitähän sensuuri tarkoittaisi. Yliopistojen julkaisemissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa on normaali päätoimittajavastuu, joka edellyttää varmistumaan julkaisujen luotettavuudesta ja asiallisuudesta. Tämä on riittävä järjestely niin yliopistojen kuin muidenkin tiedeviestijöiden osalta.”
Olisitko valmis rajoittamaan tutkijan sananvapautta jossain tapauksessa?
Petri Koikkalainen:
”Jos kenen tahansa kirjoituksessa on selvästi paikkansapitämättömiä tietoja, syyllistytään kunnianloukkaukseen tai kansanryhmää vastaan kiihottamiseen tai muuten käytetään sananvapautta väärin, ei tällaista tekstiä pidä julkaista.”
Heikki Patomäki:
”Mikään periaate ei voi koskaan olla absoluuttinen. Totta kai tutkijoihin soveltuvat samat sanavapauden eettiset rajoitukset kuin muihinkin. Ei tutkijoilla ole oikeuttaa kiihottaa ihmisiä vihaan tai vastakkainasetteluihin sen enempää kuin muillakaan.”
Anna-Liisa Heusala:
”Tutkijoita koskevat samat lait kuin muitakin. Sananvapautta rajoittaa rikoslaki. Tutkimuseettiset säännöt ohjaavat toimijoita tämän lisäksi. Esimiestyöhön kuuluu valinta siitä kuka sopii mihinkin tehtävään.”
Mikä on näkemyksesi Jyväskylän yliopiston linjauksesta olla markkinoimatta tutkimusta, joka on tulkittavissa poliittiseksi kannanotoksi?
Taru Haapala:
”Nähdäkseni tässä tapauksessa oli kysymys siitä, että Jyväskylän yliopiston johto teki hätiköidyn päätöksen poistaessaan Facebook-sivultaan linkin Jouni Tillin artikkeliin. Itse tulkitsen Tillin retorisen analyysin Juha Sipilän puheesta aivan tavanomaisena osallistumisena ajankohtaiseen keskusteluun, en poliittisena kannanottona. Toki on mahdollista että toisenlaisiakin tulkintoja on.
Tillin kirjoitus kuitenkin nähtiin yleisesti poliittisena vasta yliopiston johdon reaktion ja siitä seuranneen mediakirjoittelun vuoksi. Olen huolissani siitä, että yliopiston johto tekee tällaisia linjauksia perustelematta harkiten niiden syitä. Tutkijat tulkitsevat ne helposti epäoikeudenmukaisena sensuurina ja oman tutkimuksensa vähättelynä.
Järkevintä olisikin käydä yliopiston johdon ja tutkijoiden kanssa dialogia siitä, mitkä ovat yhteiset periaatteet tutkimuksen markkinointiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin ja tutkijat saisivat työrauhan.”
Heikki Patomäki:
”Olemme luisumassa kovaa vauhtia kohti yhtä autoritäärisempää ja anti-demokraattisempaa kapitalistista markkinayhteiskuntaa, ja tämä on yksi askel sillä tiellä. Linjaus sotii kaikkea sitä vastaan, mitä uskon akateemisen vapauden ja demokratian tarkoittavan.”
Petri Koikkalainen:
”Se oli huono ja tarpeeton päätös. Jouni Tillin kirjoitus oli kiinnostavaa poliittisen tekstin aikalaisanalyysia. Jos joku siitä löysi poliittisen kannan, niin silloin kantoja oli löydettävissä puolesta tusinasta muusta samalle Facebook-sivulle melko samanaikaisesti linkitetystä kirjoituksesta.
On hyvin vaikeaa kirjoittaa yhteiskunnallisista asioista niin, ettei kukaan näkisi tulkinnoissa mitään poliittista. Siksi päätös vain yhden kirjoituksen poistamisesta alkaa näyttää siltä, että Jyväskylän yliopisto itse liputtaa jonkin poliittisen linjan tai ideologian puolesta.”
