Jos LP-tutkijasukupolven maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton. CD-politiikkatieteilijöiden nollavuosi sijoittuu syyskuun yhdeksänteen vuonna 2001, ja sukupolvea leimaa omanlaiset kokemukset kansainvälistymisestä ja yliopiston kehittämisestä.
Emeritusprofessori Osmo Apunen kutsuu tutkijasukupolveaan long play -tutkijapolveksi. Aloitin omat jatko-opintoni syyskuussa 1999, joten ehkäpä minä edustan suomalaisen politiikkatieteen compact disk -tutkijapolvea. Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton.
Britanniaan tai Yhdysvaltoihin!
Kun vielä kirjoittelin graduani ja vasta haaveilin tutkijanurasta, Cher lauloi levylautasella uskomisesta ja siitä, kuinka takaisin ei ole kääntymistä. Tunnustelin toiveikkaana jatko-opintoasiaa graduani ohjanneelta professori Vilho Harlelta, mutta ensimmäisellä kerralla hän rohkaisi minua tekemään oikeastaan mitä tahansa muuta.
Sinnikkäästi kuitenkin palasin asiaan, kunnes Ville viimein istutti minut työhuoneeseensa ja käytti toista tuntia vaiheittaiseen ja seikkaperäiseen selontekoon siitä, kuinka asiassa tulisi edetä.
Ensinnäkin minun tulisi hakeutua jatko-opintoihin ulkomaille, mielellään Britanniaan tai Yhdysvaltoihin, koska Suomeen ei kansainvälisen politiikan väikkäriä kuulemma kannattanut jäädä tekemään.
Minä halusin tätä uraa. Olin valmis jättämään Suomen ja lähtemään läpimurtoni perään.
Jos LP-sukupolven aikana tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, Ville neuvoi minua keskittymään kirjoittamaan englanninkielisiä tutkimusartikkeleita ja julkaisemaan niitä kansainvälisesti. Monografialla väiteltiin toki edelleen, mutta sitäkin tuli lohkoa artikkeleiksi aikakauskirjoihin ja tuunata kirjoiksi kustantajille, että saisi sulkia hattuunsa.
Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti.
Minuun istutettiin kansainvälisen akateemisen spesialistin tutkijaidentiteetti. Tätä roolia näyteltiin ensi sijassa tiedeyhteisön edessä kansainvälisillä foorumeilla.
Jos ei ollut kotimaan asioista kiinnostunut, niin ei se haitannut. Kauden päätavoite oli päästä International Studies Associationin vuosikonferenssiin, tuttavallisemmin Isaan, tai lentää muuten vain kauas kotoa kritisoimaan.
Kansainväliset akateemiset spesialistit ovat hyviä verkostoitumaan: tekemään ja tutkimaan yhdessä. He ovat valmiita matkustamaan, puhumaan kielillä, syömään ja juomaan kelloon katsomatta. He ehtivät joka paikkaan, koska he rakastavat työtään eikä heillä ole työaikaa.
Tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa
CD-tutkijan vuosi nolla oli 9/11, vuoden 2001 iskut New Yorkissa. Muistan selvästi, kun terrorismin vastainen sota alkoi. Istuin intialaisessa takeawayssa South Gosforthissa, Newcastlessa, kun George W. Bush kertoi minulle kattoon ruuvatusta putkitelevisiosta, että tässä ristiretkessä voi mennä vielä jonkin aikaa.
Jokin sisälläni sanoi, että tätä on vastustettava. Ville oli ehtinyt jo tartuttaa minuun toisinajattelemisen eetoksen. Vuosien saatossa olen huomannut, että Suomessa tehdään kansainvälisesti kovatasoista kriittistä tutkimusta. Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.
Meillä on teoriaa ja teoreetikkoja vaikka useampaankin vallankumoukseen.
Mutta kuunteleeko kukaan? Kansalaiset eivät enää luota kuplissaan leijuviin ”asiantuntijoihin”. Poliitikot panettelevat dosentteja. Tämä on erityisen harmillista, koska tuttavapiiriini kuuluu nykyisellään paljon dosentteja.
Kansainvälisiä akateemisia spesialisteja mitataan vertaisarvioiduilla julkaisuilla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän tulee kunnianhimoisesti ”submittailla” artikkelikäsikirjoituksia kansainvälisiin journaaleihin.
Arviointeja joutuu odottamaan joskus vuosikausia ja julkaisupäätöksestä varsinaiseen julkaisuunkin menee aikaa. Kun juttu viimein tulee ulos, se pitää lukea omankin muistin virkistämiseksi.
Akateemisen julkaisemisen kiirastulet ovat kuitenkin opettaneet. Ne ovat herättäneet minut pohtimaan oman resurssini käyttöä. Olen verovaroilla kustannettu politiikkatieteilijä ja tiedän, että lajimme on käymässä harvinaiseksi Suomessa.
Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee?
Saako Suomi rahalleen haluamaansa vastinetta, kun minä kirjoitan vuodesta toiseen hämäriä englanninkielisiä tutkimusartikkeleita, joita juuri kukaan ei lue? Missä ja kuka mittaa sitä, mitä politiikan tutkimus Suomessa ja Suomelle merkitsee? Sitaatiot ja indeksit ovat tätä aikaa, totta kai, mutta tälle ajallekin saisi tehdä jo jotakin.
Toisinajattelijana kehittämishelvetissä
Väittelin Newcastlen yliopistossa syyskuussa 2002 ja sain Lapista yliassistentuurin. Aloin opettaa ja tutkia.
Minulle selvisi heti, että kaikesta oli kilpailtava väittelemisen jälkeenkin: resursseista, julkaisuista, opiskelijoista, pääaineista. Politiikkatieteitä on yliopistossa joutunut puolustamaan vuodesta toiseen niin kauan kuin minä olen alalla ollut. Trendi näyttää jatkuvan.
Työ yliopistossa on kuitenkin etuoikeus. Saan päättää oman resurssini käytöstä itse – mitä siis tulee tutkimukseen ja opetukseen, ja ainakin vielä. Tämä oikeus on aivan välttämätön ja sitä on puolustettava loppuun asti: tieteellinen tutkimus ja luova työ hengittävät vapautta.
Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät kehittäneet mitään.
On absurdia, että kaikki nämä korkeakoulupolitiikan profiloimiset, leikkaamiset ja poisvalinnat, millä vapauttamme on rajattu nyt parinkymmenen vuoden ajan, on kehystetty kehittämishankkeiksi. Ne hankkeet, joissa sain olla mukana, eivät ainakaan kehittäneet mitään. Kehittämishelvetti ei kuitenkaan näytä vähääkään jäähtyneen.
Ajattelen, että opettamalla kritiikkiäni tavallaan koulutan toisinajattelijoita tähän maahan ja maailmaan. Ajatus motivoi minua. Toisinajattelijoita tarvitaan, erityisesti vaihtoehtoisten faktojen ja väärien profeettojen aikana.
Suomikin tarvinnee politiikkatieteilijöitään myös seuraavalla vuosisadallaan.
PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.
Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.
Hienoa, että Osmon blogin lisäksi saaneet lukea toisenkin osuvan blogin. Huonoa, etteivät monetkaan politiikasta.fi -blogit herätä enempää keskustelua.
Jos ajatellaan, että tutkijapolven kestoaika on puolet sukupolven pituudesta eli 15 vuotta, edustan Osmoon nähden seuraavaa mutta Mikaan nähden edellistä tutkijapolvea. En kuitenkaan luokittele itseäni C-kasetti- vaan hyvinkin ”mp3”-polveen.
Toivon alati, että Mark Granovetterin vuonna 1973 julkaiseman artikkelin periaate ”the strength of weak ties” puhkeaa kukkaan omassa tutkijanpuutarhassani. Maksiimiksi tiivistettynä periaate voisi kuulua seuraavasti: ”Asemoidu monelle taholle mutta älä yksipuolisesti millekään niistä ja ole valmis muuttelemaan sitoumuksiasi.”
Vastaavaan tapaan kuin Osmo, aloitin urani valtionhallinnossa, ennen kun siirryin yliopistoon. Sitä ennen olin toiminut mentorini professori Ilkka Heiskasen antamasta epäsuorasta kannustuksesta hyvinkin kuten Mika eli järjestänyt itseni runsaaksi vuodeksi ulkomaille väitöskirjaprosessini alkuvaiheessa.
Väitöskirjani ”vääntäminen” pääasiassa o.t.o.-periaatteella vaati menettelytapojen omaksumista myös ulkomaisista lähteistä. Sukupolvirasitteeksi jäi valitettavan pitkäksi aikaa se, että laajempi omakohtainen referoitu kansainvälinen artikkelituotanto käynnistyi toden teolla vasta myöhään.
Olen saanut kokea osuuteni yliopistojohtamisen ja -hallinnon yöpuolesta, mutta joka kerran olen vapautunut sen kengänkoron alta. Tällä hetkellä saan tutkijana ja opettajana hengittää vapaammin kuin 25 vuoteen. Olen johtanut lukuisia ulkoista rahoitusta saaneita hankkeita ja ollut jäsenenä paljon useammissa, mutta yliopistomanagerialistiset urahuippuni ovat koostuneet vain vs. tulosyksikön johtajan tehtävästä sekä varadekaanin tehtävästä, joka katkesi alkuunsa siirryttyäni kolmatta vuotta kestäneeseen ulkomaiseen tehtävään.
Entäpä”mp3”-polvisuuteni? Opiskelin varhain jonkin määrän tietotekniikkaa ja olen sitä siitä lähtien tauotta soveltanut. Jo ennen Bruno Latourin ajatuksiin tutustumistani olin vakuuttunut siitä, että tieto- ja viestintätekniikka ovat oleellisesti sosiaalisia konstruktioita, joita sovelletaan poliittisissa ja sosiaalisissa yhteyksissä. Omaksuin varhain myös skeptisen asenteen mitä tahansa tieto- ja viestintäteknistä ”suurta hyppäystä” kohtaan. Väitän, että asenne on vapauttava. Asemoitumistani kuvaa ”strength of weak ties” -periaatteen mukaisesti se, etten ole viime aikoinakaan itse koodannut, mutta kylläkin kierrättänyt tutkimustarkoituksiini toisten laatimia koodirimpsuja.
Kaiken kaikkiaan, tämä on ollut siihen 40 vuoden ajan uhratun ajan ja vaivan arvoista. Jokaista kuivaa kautta ovat seuranneet virvoittavat sateet, uudelleen puhkeava vehreys ja uudistuneet tieteelliset kukinnot.
Hei Pertti, kiitos kiinnostavasta pohdinnasta! Tässä on muotoutumassa hyvä kuva eri tutkijasukupolvia määrittäneistä merkityksistä ja olosuhteista. Mitä tulee kommentointiin sivustolla, suurin osa keskusteluista kanavoituu sivuston sijaan sosiaaliseen mediaan – eräänlaista ajan henkeä sekin. Harmillisesti se johtaa myös keskustelun pirstaloitumiseen. Tuhansia lukijoita saaneessa jutussa ei ole välttämättä yhtään kommenttia, vaikka sitä olisi ahkerasti kommentoitu ja jaettu sosiaalisen median puolella. Terv. Johanna Vuorelma