Totuuden ja demokratian suhde on mietityttänyt ajattelijoita jo tuhansien vuosien ajan. Suurten totuuksien ajatellaan kuuluvan totalitäärisiin järjestelmiin, mutta mikä on totuuden rooli demokraattisessa järjestelmässä?
Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:
Demokratian ja totuuden suhdetta tavataan pitää ongelmattomana: jos demokraattinen päätöksenteko ei perustu totuudelle ja rehellisyydelle, demokratia on vaarassa. Demokratian ja totuuden ongelma herättää kuitenkin filosofian ja politiikan harrastajien kesken kiivasta keskustelua yhä, 2 500 vuotta antiikin Kreikan ensimmäisten demokratiakokeilujen jälkeen.
Käsittelen tässä artikkelissa tapoja, joilla totuuden on tavattu sanoa ilmenevän politiikassa, ja pyrin näyttämään, että demokratian ja totuuden välinen, ensi katsomalta itsestään selvä suhde onkin huomattavan monimutkainen kimppu filosofisia ja käytännöllisiä ongelmia.
Demokratia ja ideologia
Yksi perinteinen tapa käsitellä totuutta demokraattisessa politiikassa on sanoa, että ”totuus” ei ilmene politiikassa kiistämättöminä faktoina vaan ideologioina. Nämä filosofiset periaatteet antavat tulevaisuushorisontin, johon harjoitetun politiikan on pyrittävä. Totuus tässä mielessä asettaa politiikalle muodon ja rajat, joita se ei saisi ylittää.
Tällöin totuus ottaa empiirisille faktoille vastustuskykyisen muodon, joka on tiedettävissä vain filosofisen pohdiskelun ja argumentaation kautta.
Totuus tässä mielessä asettaa politiikalle muodon ja rajat, joita se ei saisi ylittää.
Ensimmäinen tapaus tällaisesta ideologisesta totuudesta löytyy länsimaisen poliittisen filosofian kaanonin perusteoksesta, Platonin Valtiosta. Tässä ensimmäisessä totuudelle perustetussa valtiossa filosofien pohdiskelemalla tavoittamat puhtaat ja todet ideat toimivat perusteluna kuvaillulle ihannevaltiolle, utopialle, joka nykykatsannossa näyttää enemmän totalitaristiselta hirmuvallalta.
Platonin haavekuvassa ikuisen ja pysyvän totuuden tavoittaneet filosofikuninkaat johtavat tarkasti heidän ajatustensa mukaan järjestettyä hierarkkista valtiota ja määräävät alamaistensa arkisen elämän pienimmistäkin yksityiskohdista. Demokratia näyttäytyy Platonille tämän totuuden hallinnan vastakohtana.
Koska totuus on muuttumatonta, yksiselitteistä ja ikuista, ei ailahteleva ja muotien perässä juokseva, politiikkaa muiden arjen kiireittensä ohessa harrastava demokraattinen ihminen voi koskaan saavuttaa sitä. Demokraattinen hallinto on näin tuomittu hajoamaan ristiriitaisuuteensa.
Totuuden tavoittamiseen ja parhaaseen hallitsemiseen kykenee vain arjen kiireistä irrallaan oleva ja synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan tehtävään soveltuva filosofi, jonka on näin myös lupa valehdella kaikille muille siitä, mitä todella on meneillään – heidän omaksi parhaakseen, totta kai.
Tosielämässä tällaisista äärimmäisen ideologisen totuuden hallituksista on saatu etenkin 1900-luvun mittaan useita esimerkkejä. Tuhoisimpia näistä ovat olleet marxismi-leninismin ”tieteellinen” totuus proletariaatin diktatuurin historiallisesta välttämättömyydestä ja natsismin totuus rotujen välisestä hierarkiasta ja ”yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja” -periaatteen välttämättömyydestä. Ideologinen totuus näyttäytyy näiden tapausten valossa demokratian vastakohtana, joka sammuttaa osallistumisen tasa-arvon mahdollisuuden.
Juuri poliittiset ideologiat valmistavat tilan, johon erilaiset nykyhetkeä paremmat demokraattiset tulevaisuudet voivat syntyä.
Samaan aikaan on kuitenkin sanottava, että juuri poliittiset ideologiat valmistavat tilan, johon erilaiset nykyhetkeä paremmat demokraattiset tulevaisuudet voivat syntyä. Ideologiat muuttavat maailmaa ajatuksen tasolla ja tekevät mahdolliseksi sen, mikä vielä hetki sitten näytti faktojen valossa täysin toivottomalta.
Demokraattinen politiikka tarvitsee poliittisia ideologioita tarjoamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, joista valita, ja tätä kautta motivoimaan ihmisiä toimimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että aina kun yksi ideologia on saanut niskalenkin moniäänisestä politiikasta, demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia on tavattu vähintään kaventaa radikaalisti.
Demokratian pelko on liberalismin alku
Ongelmallista on, että myös useimpien perustuslakien pohjalla olevat liberaalit arvot, mukaan lukien kansainväliseen lakiin kirjatut ihmisoikeudet, ovat samalla tavalla hankalia demokratian kannalta. Näin on siitä huolimatta, että kyse ei ole samanlaisesta ideologiasta, jota esimerkiksi Pohjois-Koreassa yhä tuotetaan.
Liberalismin teroittama yksilön ja markkinoiden vapaus ja niihin liittyvät oikeudet yksityisomistukseen, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja oikeusvaltion turvaan ovat modernille ihmiselle lähes itsestäänselvyyksiä. Itsestään selvää ei sen sijaan ole, miksi kansanvaltaisen politiikan pitäisi kunnioittaa näitä tai muitakaan yleisesti tosina pidettyjä arvoja, etenkään silloin, kun niillä perustellaan kasvavaa taloudellista ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa.
Demokraattiset ajatukset radikaalista ja rajoittamattomasta ihmisten välisestä tasa-arvosta ja oikeudesta osallistua omista asioistaan määräämiseen ovat voima, joka voi milloin tahansa murtautua lain ja moraalisten periaatteiden asettamien rajojen yli ja kumota esimerkiksi markkinatalouden tai yksityisen omistusoikeuden. Suurten vallankumousten historia vuodesta 1789 eteenpäin todistaa tästä, eikä ole sanottua, että niiden aika olisi vielä ohi.
Demokratian perusperiaate, kansan rajoittamaton oikeus itsensä hallitsemiseen, tuntuu olevan allerginen ja usein jopa avoimen vihamielinen sen ulkopuolelta määritellyille totuuksille, olivat ne miten filosofisesti tai muuten hyvin perusteltuja tahansa. Filosofi Chantal Mouffe kutsuu tätä ongelmaa ”demokratian paradoksiksi”: modernin demokratian pohjaksi ymmärtämämme liberalismin ja demokratian perinteet ovat ristiriidassa keskenään.
Mouffe huomattaa, että kansanvalta tarkoittaa aina vallankumouksellisen terrorin ja giljotiinin paluun mahdollisuutta.
Mouffe huomauttaakin, että ennen 1900-lukua liberaalit ajattelijat tapasivat olla hyvin varuillaan liian demokratian suhteen: kansanvalta tarkoittaa aina vallankumouksellisen terrorin ja giljotiinin paluun mahdollisuutta.
Siinä missä Francis Fukuyaman tunnettu analyysi pitää liberaalia demokratiaa itsestään selvästi parhaana ja kestävimpänä yhteiskuntajärjestelmänä, ”historian loppuna”, paljastuu se Mouffen tutkimuksissa vain kahden ristiriitaisen periaatteen epävakaaksi liitoksi, joka on jatkuvasti vaarassa kaatua mahdottomuuteensa. Liian pitkälle vietynä liberalismin totuus kohtaa demokraattisen vastareaktionsa, ja seuraukset voivat olla kauhistuttavat.
Selviääkö demokratia ilman totuutta?
Käsittelemättä on vielä toinen poliittisen totuuden muoto, totuus asiantuntijatietona. Kun politiikan kentällä peräänkuulutetaan asiantuntijoiden muotoilemia ratkaisuja poliitikkojen tekemien lehmänkauppojen sijaan, on kuitenkin syytä muistaa, että myös asiantuntijavallalla on varjopuolensa. Asiantuntijatiedon tuottaminen ja ymmärtäminen vaatii usein pitkää koulutusta, joka on mahdollista vain erittäin harvoille.
Näin tuotettu tieto on ulkopuolisille usein liki mahdotonta ymmärtää. Politiikan korvaaminen asiantuntijuudella korvaa osallistumisen yhteisistä asioista päättämiseen teknisellä hallitsemisella, jossa pieni koulutettu eliitti käyttää suhteetonta valtaa kaikkien muiden yli.
Talouspuheen ja taloustieteilijöiden käyttämä valta julkisessa keskustelussa havainnollistaa tätä. Tätä teknokraattista mallia onkin turhan helppoa vertailla edellä esiteltyyn Platonin valtioon.
Politiikan korvaaminen asiantuntijuudella korvaa osallistumisen yhteisistä asioista päättämiseen teknisellä hallitsemisella.
On kuitenkin vaikeaa alistua ajatukseen, että totuutta ei tulisi sotkea politiikkaan: on helppoa nähdä, mitä tapahtuu silloin, kun politiikka karkaa täysin irti faktoista ja etiikasta. Totuuden mahdollisuuden kiistäminen vetoamalla sen suhteellisuuteen eli relativismiin on kestämätön ratkaisu ja avaa mahdollisuuden perustella vaikkapa tyttöjen sukupuolielinten silpomisten tapaisia, mitä järkyttävintä kärsimystä tuottavia käytäntöjä yleisen moraalisen horisontin puutteella.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että minkään kussakin historiallisessa tilanteessa tunnetuista käsityksistä totuudesta tulisi olla hallitseva; varsinkaan sellaisten käsitysten, jotka pyrkivät aktiivisesti asettumaan totalitaariseen asemaan ja sammuttamaan kilpailevat totuudet tarvittaessa väkivalloin.
On mahdollista rakentaa selvä argumentti sen puolesta, että demokratia voi selvitä vain silloin, kun yhtä hallitsevaa totuutta ei ole, kunhan poliittiset ideologiat ja tieteellinen faktatieto saavat kuitenkin niille kuuluvan osan monimutkaisen maailman ymmärrettäväksi tekemisessä. Demokratia sellaisena, kuin me sen tunnemme, näyttäisi olevan lopulta riippuvaista totuuden kentän pysymisestä avoimena kiistoille ja haasteille totuuden sisällöstä.
Demokratia ja rohkeus totuuteen
Demokratia tuntuu siis periaatteen tasolla olevan allerginen kaikille filosofisille ja tieteellisille näkemyksille totuudesta, vaikka on selvää, että se ei myöskään selviä ilman niitä. Onkin mielenkiintoista miettiä, millaista olisi totuus, joka olisi ominaista juuri demokraattiselle politiikalle.
Yhtä vastausta tähän pulmaan luonnosteli filosofi Michel Foucault. Foucault esitti vuonna 1984 viimeisissä yleisöluennoissaan ennen ennenaikaista kuolemaansa, että politiikassa totuus esiintyy eettisenä käytäntönä ja ominaisuutena, rohkeutena totuuteen.
Sokratesta lainaten Foucault väittää, että politiikassa totuus ei ilmene filosofisissa maksiimeissa tai asiantuntijoiden lausunnoissa, vaan siellä, missä joillain on rohkeutta puhua totta ääneen ja elää sen mukaisesti seurauksista välittämättä. Sokrates tiesi ottavansa riskin, josta hän todennäköisesti maksaisi hengellään. Koko toisinajattelijoiden ja kansalaisaktivistien historia toistaa tätä teemaa antiikin kyynikoista Rosa Parksiin, Martin Luther Kingiin ja heistä eteenpäin.
Foucault’n mukaan todenpuhuja on se, joka on valmis asettamaan itsensä alttiiksi pitääkseen totta puhumalla huolta muiden hyvinvoinnista, sekä sorrettujen että sortajien.
Todenpuhuja on se, joka on valmis asettamaan itsensä alttiiksi pitääkseen totta puhumalla huolta muiden hyvinvoinnista, sekä sorrettujen että sortajien. Jos on olemassa politiikalle ominaista totuutta, se löytyy Foucault’n mukaan marginaaleista, syrjäytyneiden ja syrjäytettyjen parista, ihmisistä, jotka rehellisyyden nimissä rajoja rikkovalla elämällään näyttävät, että toisenlainen maailma on mahdollinen.
Totuus on se tällaisen elämän tuoma välähdys, mikä paljastaa oman maailmamme arkiset ja siksi näkymättömät epäoikeudenmukaisuudet ja tekopyhyydet. Samalla se osoittaa meille tien ulos niistä.
VTM Joonas S. Martikainen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.
Oikeus elämään, ja siksi omaisuuteen, on negaation kautta johdettu absoluuttinen oikeus. Eli ihminen ei myönnä tällaista oikeutta toiselle, eikä siitä tarvitse neuvotella. Siksi absoluuttisesta oikeudesta ei pidä äänestää. Tällainen oikeus ei koskaan ole perustelu epätasa-arvolle. Jos tämän omaksuu, ristiriita ei tunnu yhtä kriittiseltä.