Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa. Ne eivät ole tekemässä kansainvälisen järjestelmän vallankumousta, mutta ne kyseenalaistavat globalisaatioon liittyneen oletuksen, että modernisaatio tarkoittaisi maailman länsimaistumista.
Maailman taloudellisissa ja poliittisissa voimasuhteissa 2000-luvulla ilmenevät muutokset asettavat haasteen perinteiselle länsikeskeiselle ihmiskunnan kehityskertomukselle. Tuon kertomuksen tai myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin. Myyttiä on tukenut niin kutsuttu moderni tiede.
Myytin keskeinen viesti on ollut, että ihmiskunnan kehitys perustuu valkoisen rodun ylivoimaisuuteen. Tieteen kentällä tämä ilmenee muun muassa modernisaation samoin kuin globalisaation teoretisoinnissa. Kehityksen loppupäässä häämöttää länsimainen yhteiskunta elintasoineen, arvomaailmoineen, ihmisoikeuksineen, markkinatalouksineen ja parlamentaarisine demokratioineen.
Myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin.
Teoksensa Crises of Our Age esipuheessa sosiologi Pitrim Sorokin kyseenalaisti tuon myyttisen näkemyksen jo vuonna 1957. Hänen mukaansa vaikutusvallan painopiste siirtyy läntisen maailman kansakunnilta Aasiaan ja Afrikkaan. 41 vuotta myöhemmin vuonna 1988 kehitystutkija Andre Gunder Frank tavallaan tukee Sorokinia ajatuksella Aasian aikakaudesta teoksessaan ReORIENT: Global Economy in the Asian Age.
Vaikutusvallan mahdollinen siirtyminen liittyy niin talouteen, politiikkaan, kulttuuriin kuin valtapolitiikkaankin. Maailmanpolitiikan piirissä käytävä ajankohtainen keskustelu Aasian ja erityisesti Kiinan ja Intian noususta näyttäisi tekevän Sorokinin 60 vuotta vanhasta ennusteesta varsin ajankohtaisen.
Johtajuus maailmanjärjestelmässä
Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmantalouden kasvu näyttäisi perustuvan merkittävästi Intian ja Kiinan talouksien kasvulle. OECD:n keväällä 2017 julkaisemien tietojen perusteella nuo kaksi jättiläistä ovat tällä hetkellä juuri talouskasvun suhteen maailman johtavia maita. Niiden yhteenlaskettu osuus maailman bruttokansantuotteesta on jo 30 prosenttia.
Donald Trumpin vaalikampanjan slogan ”make America great again” heijastaa hyvin niin kutsuttujen nousevien valtioiden mahdollista haastetta. Sehän tavallaan viestittää, että suhteessa muihin valtoihin Yhdysvallat ei enää ole se suurin. Tosin se ilmentää enemmänkin muutoksen pelkoa kuin vallitsevia tosiasioita. Yhdysvallat on edelleen kiistatta taloudellinen, poliittinen, sotilaallinen ja koulutuksellinen suurvalta, vaikka sen johtajuus ei ole enää itsestäänselvyys.
Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa.
Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa. Ne vaativat itselleen merkittävämpää roolia maailmanpolitiikkaa ja taloutta määrittävissä instituutioissa, kuten YK:ssa, sen turvallisuusneuvostossa, Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja G20:ssä. Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.
Nousevat valtiot eivät ole tekemässä kansainvälisen järjestelmän vallankumousta. Omasta näkökulmastaan ne tavoittelevat vain järjestelmän demokratisoimista. Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole syrjäyttämässä Yhdysvaltoja maailman johtavan valtion paikalta. Sen sijaan se ei kiistä sitä, että se pyrkii olemaan urheilutermein ”voittaja” ja esikuva monille muille kehittyville valtioille.
Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.
Vaikka nousevat valtiot eivät olisikaan tekemässä vallankumousta, ne kyseenalaistavat globalisaatioon liittyneen oletuksen, että modernisaatio olennaisesti tarkoittaisi maailman länsimaistumista. Vedotessaan valtioiden suvereniteetin periaatteeseen Intia ja Kiina – samoin kuin Venäjä – asettavat vaatimuksen tulla erilaisina hyväksytyiksi kansainvälisen yhteisön jäseniksi.
Taloudellisen kasvun myötä Kiina ja Intia käyvät läpi muutamissa vuosikymmenissä sellaisen rakenteellisen muutoksen, joka länsimailta vei muutamia satoja vuosia. Silti ne eivät ole omaksumassa länsimaisia arvoja ja maailmankatsomusta eivätkä ne välttämättä ala muistuttaa Euroopan keskeisten yhteiskuntateorioiden luomaa kuvaa modernista yhteiskunnasta. Sen sijaan ne nostavat esiin kysymyksen modernisaation moninaisuudesta tai sivilisaatiosidonnaisesta modernisaatiosta.
Historian uudelleentulkinta
Vaikka edellä on käytetty käsitettä nousevat valtiot, se ei välttämättä ole paras käsite. Länsikeskeisen historiakäsityksen näkökulmasta käsite saattaa olla käyttökelpoinen. Mutta maailmanhistoriallisessa kontekstissa olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.
Käsitteen vaihto noususta paluuseen on periaatteellisesti merkittävä. Se pakottaa muuttamaan mielikuvaa sekä globalisaatiosta että maailman historiasta.
Olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.
Globalisaatio ei kenties olekaan prosessi, joka vääjäämättä johtaa maailman modernisoitumiseen länsimaistumisena. Eikä historia ehkä olekaan lineaarinen prosessi, missä globalisaatio ilmentää hegeliläisen historian hengen toteutumista.
Vielä ennen 1600-lukua maailman poliittinen ja taloudellinen painopiste oli Aasiassa. Jopa mahtava Rooman imperiumi sijaitsi aikansa maailmanjärjestelmän periferiassa. Maailmantaloudessa kansainvälisen kaupan valtaväyliä olivat Intian valtameren ja Euraasian läpi kulkevat silkkitiet.
Niitä pitkin kulkivat tavarat idästä länteen ja vauraus lännestä itään, ennen kaikkea Intiaan ja Kiinaan. Samoja teitä pitkin levisivät eri suuntiin myös uskonnot ja kulttuuri.
Euroopalla ei ollut paljoakaan mitä myydä, mutta sitä enemmän ylellisyystuotteita ostettavaksi. Niinpä Euroopan vähäinen vauraus valui pitkään itään. Siksi historian saatossa erilaiset eurooppalaiset vallat pyrkivät saavuttamaan idän kauppateiden hallinnan itselleen. Maailmanhistoriallisen painopisteen sijoittumista Aasiaan tuo englantilainen historiantutkija Peter Frankopan erinomaisesti esiin tuoreessa teoksessaan The Silk Roads. A New History of the World.
Historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.
Kiinan ja Intian taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvaessa myös historia asettuu uuteen näkökulmaan. Tuskin on olemassa yhtä yleisesti hyväksyttävää ja ikuisesti kestävää historian totuutta. Pikemminkin näyttää siltä, että historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.
Maailman historiaa on pääsääntöisesti kirjoitettu niin, että ymmärtäisimme, miten ja miksi maapallon pieni vähemmistö on saavuttanut hallitsevan asemansa. Nyt kolonialismin nöyryyttämät kansakunnat ovat 300–400 vuoden poikkeuksen jälkeen astumassa jälleen historian tekijöiksi.
Menneisyyden paluu
Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset. Samoin on niiden käsitys historiallisesta totuudesta tai esimerkiksi historian merkkihenkilöistä tai suurista käännekohdista.
Kenen historiallinen tai tieteellinen totuus on oikea? Toisen ongelman muodostaa se, miten tavallaan vaihtoehtoinen näkemys historiasta pääsee läpi tieteellisten julkaisujen portinvartijoilta arvostetuille julkaisufoorumeille.
Maailman näyttämölle palaavien Aasian jättiläisten näkökulmasta Amerikkojen löytäminen muutti Aasiaan keskittyneen järjestelmän. Tosin aluksi se toi Eurooppaan resursseja ostaa entistä enemmän orientin ylellisyystuotteita.
Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset.
Samalla uuden maailman kulta ja hopea kulkeutuivat luomaan lisää vaurautta niin Intiaan kuin Kiinaankin. Kiinan ja Intian taloudet kukoistivat vielä 1500-luvulla.
Vähitellen Atlantin kauppareitit nousivat maailmantaloudessa keskeiseen asemaan ja silkkitiet menettivät merkityksensä maailmankaupan valtaväylinä. Kolonialismin myötä Aasian valtiot menettivät myös poliittisen toimijuutensa.
Nyt Kiinan ja Intian taloudet kasvavat. Kiinasta on tullut maailman teollinen tuotantolaitos. Niinpä Intian valtameri on saamassa takaisin keskeisen asemansa maailmankaupan valtaväylänä.
Yhdysvaltain presidentti Trumpin poukkoileva maailmanpolitiikka näyttää heikentävän transatlanttisen akselin painoarvoa ja uskottavuutta. Samalla se syö lännen uskottavuutta hallitsevana toimijana maailmanpolitiikassa. Länsi on menettämässä etuoikeutensa asettaa kansainvälisen vuorovaikutuksen pelisäännöt.
Kiinan ja Intian aloitteet alueellisen yhteistyön rakentamiseksi niin Euraasiassa kuin Intian valtamerellä heijastelevat jo nyt maailmanjärjestyksessä tapahtuvaa muutosta. Kiinan silkkitiealoite on näistä kenties kunnianhimoisin. Se on Kiinan presidentti Xi Jinpingin lippulaivahanke Kiinan palauttamiseksi sille historiallisesti kuuluvaan asemaan maailmanpolitiikassa.
Kiinan silkkitiealoitteen tavoitteena on rakentaa infrastruktuuri, joka kytkee Kiinan talouden Aasian halki Eurooppaan. Sen rakentumista tukee Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki. Sen lisäksi Kiinan valtio on osoittanut miljardeja renminbejä hankkeen toteuttamiseen.
Intia ei ole lähtenyt mukaan Kiinan yhteistyöaloitteisin. Sen sijaan se on lanseerannut oman historiallisille kulttuurisiteille perustuvan Mausam-projektinsa. Siinä hyödynnetään hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kulttuurivaikutteita Intian valtameren ympäristössä paljon ennen kolonialismia.
Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän.
Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän, jonka taustalla ovat myös Intian valtameren kolonialismia edeltäneet kauppatiet, jotka aikoinaan kytkivät Itä-Afrikan euraasialaiseen talousjärjestelmään.
Pitkässä historiallisessa perspektiivissä nyt ilmenevät muutokset saattavat merkitä, että Eurooppa-keskeisyys osoittautuu vain 300–400 vuotta kestäneeksi poikkeukseksi maailman historiassa. Ainakin metaforisesti on mahdollista puhua menneisyyden paluusta.
Metaforana menneisyyden paluu on sikäli kiintoisa, että se kytkeytyy perinteiseen intialaiseen ja kiinalaiseen sykliseen aikakäsitykseen. Yksinkertaistettuna tuohon aikakäsitykseen sisältyy ajatus, että kaikki toistuu ikuisesti, vaikkei aina välttämättä aivan samanlaisena. Ykseydellä voi olla monta erilaista olomuotoa.
Kysymys lineaarisesta tai syklisestä aikaperspektiivistä on yksi tekijä, joka kyseenalaistaa länsikeskeisen ajatuksen, että modernisaatio länsimaalaistumisena olisi universaali prosessi. Samoin se nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä kehitys oikein on, jos se ei ole tietyn lineaarisen prosessin lopputulos.
Episteemiset haasteet
Olemmeko kenties tilanteessa, jossa Walter Mignolo kehottaa oppimaan pois episteemisistä järjestelmistä ja omaksumaan niin kutsuttuja alkuperäisiä (indigenous) tiedontuottamisen järjestelmiä? Mignololla käsitys liittyy siihen, että hänen mukaansa kehittyneimpiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin kytkeytyvä tieto on johtamassa ihmiskuntaa kohti katastrofia.
Kenen tiedontuottamisen järjestelmät loppujen lopuksi ovat oikeita? Ovatko länsikeskeiset yhteiskuntatieteelliset teoriat loppujen lopuksi universaaleja? Riittävätkö ne ymmärtämään ei-länsimaisia yhteiskuntia ja niiden mahdollista vaikutusta muuttuvassa maailmanjärjestelmässä?
Länsikeskeiset teoriat ovat pitkään määrittäneet, mikä on normaalia eli hyväksyttävää ja mikä ei. Samoin ne ovat määrittäneet, mikä on perinteistä ja minkä kehityksen myötä kuuluukin hävitä ja mitä puolestaan kehityksen myötä on odotettavissa. Muun muassa imperiumien kuuluu hävitä kansallisvaltioiden tieltä, vaikka Kiinan ”imperiumi” on ainakin toistaiseksi paljon pidempi-ikäinen kuin yksikään niin kutsuttu kansallisvaltio.
Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta.
Oikeaa tiedontuottamisen tapaa pohti vuosina 1937–1941 myös Sorokin kolmiosaisessa teoksessaan Social & Cultural Dynamics. A Study of Social Change in Major Systems of Art, Truth, Ethics, Law and Social Relationships. Hänen mukaansa tuskin on olemassa vain yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa tuottaa tietoa maailmasta, jossa elämme. Niinpä kukaan ei voi vaatia sen monopolia itselleen.
Tiedontuottamisella on keskeinen merkitys muun muassa koulutuksessa ja siinä, millaisen kuvan se luo menneisyydestä ja minkälaisen näkymän se avaa tulevaisuuteen. Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta. Harvemmin koulutus edelleenkään tähtää ihmiskunnan kestävän tulevaisuuden tuottamiseen.
Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.
Kun puhutaan historian paluusta ja modernisaatiosta, olisi kirjoituksessa odottanut jonkin viittauksen Francis Fukuyamaan, joka on Historian loppu -teesin kuuluisa esittäjä ja modernisaatiokysymyksen yksi merkittävimmistä käsittelijöistä nykypäivänäkin. Hän on teoksissaan korostanut nimenomaan modernisaatioprosessin universaaliutta, joka nojautuu toisaalta kaikille samoihin yhteiskunnallis-taloudellisiin realiteetteihin ja toisaalta ihmisluontoon. Kirjoituksessa esiin nostettujen kysymyksiin vastaamisen kannalta hän on varsin relevantti ajattelija.
Hänen mukaansa on sattumaa, että modernisaatio saavutti huippunsa, Historian lopun, ensiksi Lännessä. Aasialaisten maiden, kuten Japanin ja Etelä-Korean, esimerkit viimeistään osoittavat, että Läntinen kreikkalais-roomalainen sekä juutalais-kristillinen kulttuuriperintö — mistään rotuaspekteista puhumattakaan — eivät ole modernisaation välttämättömiä ja olennaisia edellytyksiä. Hän on myös painottanut, että on olemassa monta reittiä modernisaatioon eikä se ole lineaarinen tai peruuttamaton prosessi, mutta sen suuntaan ajavat nuo kaksi edellä mainittua suurta tekijää. (Hänen uudempi tuotantonsa, etenkin The Origins of Political Order, esittää hyvin ei-eurosentrisellä tavalla, miten ja miksi modernin yhteiskunnan syntymien Länteen oli suurten sattumien summa, ja että muualla maailmassa oli ennen Länttä kehityskulkuja modernisaation suuntaan.)
Ensinnäkin, taloudellinen tai materialistinen haara hänen modernisaatioargumentissaan esittää, että kaikilla moderneilla yhteiskunnilla täytyy olla tietynlainen tiede- ja teknologiasuhde, joka pakottaa käytännön syistä yhteiskuntia olemaan olennaisilta osiltaan toistensa kaltaisia:
”The unfolding of modern natural science has had a uniform effect on all societies that have experienced it, for two reasons. In the first place, technology confers decisive military advantages on those countries that possess it, and given the continuing possibility of war in the international system of states, no state that values its independence can ignore the need for defensive modernization. Second, modern natural science establishes a uniform horizon of economic production possibilities. Technology makes possible the limitless accumulation of wealth, and thus the satisfaction of an ever-expanding set of human desires. This process guarantees an increasing homogenization of all human societies, regardless of their historical origins or cultural inheritances. All countries undergoing economic modernization must increasingly resemble one another: they must unify nationally on the basis of a centralized state, urbanize, replace traditional forms of social organization like tribe, sect, and family with economically rational ones based on function and efficiency, and provide for the universal education of their citizens. Such societies have become increasingly linked with one another through global markets and the spread of a universal consumer culture.” (The End of History and The Last Man, s. xiv-xv)
Näinhän on käynyt. Kiina, Intia ja Venäjä ovat hyvin pitkälti moderneja yhteiskuntia juuri Fukyaman kuvailemalla taloudellisella tavalla, mutta eivät niinkään toisella Fukuyaman modernisaation kriteerillä. Tämä Fukuyaman modernisaatioargumentin toinen, ei-materialisistinen haara on hänen Hegelin ja Aristoteleen ajatuksiin pohjautuva näkemys ihmisluonnossa piilevästä kaipuusta tulla tunnustetuksi yhteiskunnan ja muiden ihmisten edessä tasa-arvoisena ja arvokkaana olentona (”struggle for recognition”). Tämä johtaa ihmis- ja kansalaisoikeustaisteluihin, vaateisiin saada tavallisten ihmisten ja vähemmistöjen ääni kuuluviin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa; vaateisiin saada toteuttaa itseään ilman perusteettomia rajoitteita; sanalla sanoen tasa-arvon, vapauden ja oikeudenmukaisuuden korostumiseen jopa elintason ja turvallisuuden menettämisen uhalla. Ihmisluonto ajaa kapinaan tyrannivaltaa vastaan.
Fukuyaman ajatukset ovat tietenkin kauhistus akateemisessa maailmassa muodikkaalle relativismille — jota tämä Kähkösen kirjoituskin henkii –, perustuvathan ne ajatuksiin, että tieteellinen tieto on sen ilmeisen hedelmällisten käytännön sovellutusten johdosta muita tietoja arvokkaampaa/todempaa ja että on olemassa universaaleja arvoja/ihmisoikeuksia, jotka toteutuvat tietyntyyppisissä yhteiskunnissa paremmin kuin tosissa.
Jos globaali painopiste tulee tulevaisuudessa siirtymään Aasiaan, toivoa sopii, että johtavat Aasian maat olisivat edistyneet myös tuolla toisella Fukyaman modernisaation haaralla.
Komppaan Straussin kommenttia. Kovin laittaa ihmetyttämään tämänkaltaiset heitot:
”Myyttiä on tukenut niin kutsuttu moderni tiede.”
Edelleen:
”Kenen historiallinen tai tieteellinen totuus on oikea?”
Globaalia tiede- ja teknologiapolitiikkaa pitää toki analysoida vakavasti, mutta tähän ei päästä relativismin kautta. Tiede voi olla politiikkaa mutta tieteellinen totuus ei.
PS. Kirjoitan tätä kommenttia muuten sattumalta Kiinasta, missä rahoitusmahdollisuudet tieteen tekemiselle kasvavat kasvamistaan.