Keväällä 2017 Venäjällä ja Valko-Venäjällä nähtiin useita maan hallintoa vastustaneita mielenosoituksia. Taustalla oli samankaltaisuuksia, mutta myös eroja. Yhteistä tuntuu olevan vallanpitäjien haluttomuus vastata mielenosoittajien huolenaiheisiin muuten kuin voimakeinoin.
Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.
Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.
Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.
Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.
Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.
Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.
Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.
Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.
Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.
Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.
Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.
Miten ennakoida tyytymättömyyttä?
Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.
Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.
Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.
Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.
Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.
Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.
Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.
Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.
Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.
Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.
Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.
Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.
Vakaus ja järjestys vaakalaudalla
Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.
Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.
Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.
Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.
Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.
Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon
Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.
Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.
Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.
Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.
Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.
”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.
Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.
Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.
Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.
Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.
Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?
Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?
Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.
Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi
Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.
Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.
Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.
Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.
Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.
Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.
Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.
Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
