Historiankirjoitukselta on odotettu sitä ”oikeaa” eurooppalaista kertomusta, joka lopettaisi kiistelyn eurooppalaisesta identiteetistä. Historiankirjoituksen mahdollisuudet vastata näihin odotuksiin ovat kuitenkin rajalliset.
Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että eurooppalaista identiteettiä ei ole – tai ehkä paremminkin sitä ei ole onnistuttu luomaan. Euroopan unionin kansalaisilta puuttuu yhteinen tarina, historia, jaettu menneisyys, joka osoittaisi kaikille eurooppalaisille tärkeiden arvojen totuudellisuuden ja historiallisen painoarvon.
Maailmansotien, väkivaltaisten valloitusten, kolonisaation ja ääri-ideologioiden haamu lepää raskaana Euroopan menneisyyden päällä. Toisen eurooppalaisen kansan sankaritarina on toisen tragedia.
Ihmisoikeuksien vähittäinen voittokulku, jonka EU on omaksi synnyintarinakseen nostanut, on etäinen ja osoittautunut vähintäänkin monitulkintaiseksi näytelmäksi, jossa vanhoilla natseilla ja tekopyhällä retoriikalla tuntuu olevan liian suuri rooli.
Maahanmuutto pakottaa miettimään, mitkä ovat eurooppalaisen yhteiskunnan ydinarvot. Sitä seurannut nationalistinen vastaisku maalailee kauhukuvia koko eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin tuhosta.
Apuun on huudettu muun muassa akateemista historiankirjoitusta. Euroopan komissio on tukenut viime aikoina huomattavasti historiantutkimusta siinä toivossa, että se edesauttaisi positiivisen historiakuvan ja eurooppalaisia yhdistävän kertomuksen muodostumista. Tavoitteena on vahva yleiseurooppalainen identiteetti, joka motivoisi EU-kansalaisia kamppailemaan yhteistyössä niitä haasteita vastaan, joita Eurooppa maanosana kohtaa ja tulee kohtaamaan.
Tässä kirjoituksessa väitän, että ajatus akateemisen historiankirjoituksen ja eurooppalaisen identiteetin yhteistyöstä on ongelmallinen. Mahdoton ajatus se ei ole, mutta Euroopan komission esittämällä tavalla se tuskin johtaa mihinkään kestävään.
Ajatus akateemisen historiankirjoituksen ja eurooppalaisen identiteetin yhteistyöstä ei ole mahdoton, mutta se on ongelmallinen.
Euroopan ylätasolla akateemisen historiantutkimuksen halutaan osoittavan kiistattomasti nykyisten EU-arvojen ylivoima suhteessa kansallisiin tai äärimmäisiin identiteetteihin. Historiankirjoituksen kautta toivotaan, että jotkin nykyiset ei-eurooppalaisiksi ja vaarallisiksi mielletyt ideat osoitettaisiin kerettiläisiksi ja häiritsevät jäänteet viime vuosisadalta, kuten ”ostalgia”, populismi ja vahvan johtajan kaipuu, vihdoin kuopattaisiin.
Samaan aikaan historiankirjoituksesta viritellään äärimmäistä asetta ”totuuden jälkeisessä” yhteiskunnallisessa debatissa. Valtaosa mielipiteistä koskien sitä, mitä Eurooppa on ja tulee olemaan, on pönkitetty historiallisella narratiivilla maanosamme menneisyydestä. EU-komission ajatuksena on, että jos tieteellinen historiankirjoitus laajamittaisesti todistaa Euroopan olevan sivistyksen kehto ja ihmisoikeuksien vartija, kuluttava taistelu identiteetistäkin loppuu siihen.
Historiankirjoitus ja henkilökohtainen kokemus ajasta
Tällaiset näkemykset akateemiseen historiankirjoituksen merkityksestä toistuvat usein lukevan yleisön odotuksissa. Historiantutkijat ovat esityksissään yleensä maltillisempia, mutta akateemisen historiankirjoituksen suhde nykyhetken identiteetteihin nostaa esille myös vaikeita seikkoja tieteenhaaran itseymmärryksessä. Harva historiantutkija enää nykyään väittää kirjoittavansa absoluuttista totuutta menneisyydestä, mutta tutkijatkin ovat oman aikansa ja aateilmastonsa tuotteita, mistä johtuvat ennakkoasenteet on helppo havaita muiden tutkijoiden töissä, mutta vaikeampi myöntää omien kirjoitusten kohdalla.
Nämä sekä lukevan yleisön että historiantutkijayhteisön hankalasti havaittavat ennakkoasenteet vääristävät historiankirjoituksen ja yhteiskunnan suhdetta ainakin kolmella tavalla. Ensiksi historiankirjoitus käsitetään subjektiivisesta kokemuksesta erillisenä ja ylivoimaisena tapana tarkastella nykyajan ilmiöiden syitä.
Toiseksi historiaa ei ”kirjoiteta” vaan se nousee, tutkijan avustamana, luonnollisesti menneestä. Kolmanneksi ajatellaan, että oikeanlaisen akateemisen historiankirjoituksen näkökulma pysyy ajasta ja paikasta riippumatta aina samana. Se on muuttumaton kehikko, jonka kautta tutkija – ajankulusta erilleen asetetusta tarkastelupisteestä käsin – voi osoittaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan lähtökohtaisen ja luonnollisen yhteyden toisiinsa.
Akateeminen historiankirjoitus ei automaattisesti tuota kattavaa vastausta sille, mikä merkitys menneillä tapahtumilla nykyisyydelle on.
Vaikka menneisyys on historiantutkimuksen kohde ja pelikenttä, akateeminen historiankirjoitus ei kuitenkaan automaattisesti tuota kattavaa vastausta sille, mikä merkitys menneillä tapahtumilla nykyisyydelle on.
Yhteiskunnallisiin mullistuksiin liittyy aina eksistentiaalinen ulottuvuus. Ihmisten henkilökohtaiset kokemukset näyttäytyvät yhteen sopimattomina ideologioiden, uskontojen ja traditioiden suurien kertomusten kanssa, joiden tehtävänä on antaa harmoninen selitys menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan merkityksestä yksittäiselle ihmiselle. Siksi sotien ja kriisien jälkeen ihmiset turvautuvat historiaan.
Monesti historiallinen proosa kykenee kuitenkin yhdistämään historian ja moniulotteisen henkilökohtaisen kokemuksen paremmin kuin akateeminen historiankirjoitus, jonka on vaikea selittää inhimillistä kärsimystä. Esimerkeistä käyvät Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jonka merkitys kansallisen ymmärryksen tuottajana vuoden 1918 tapahtumille on vertaansa vailla, tai saksalaisen G. W. Sebaldin Austerlitz, joka mainitaan yleensä ennen akateemisen historiankirjoituksen esityksiä, kun puhutaan sotalapsuuteen liittyvästä traumasta.
Kun historiaa tutkitaan, henkilökohtaisen kokemukselle – sekä tutkijan omalle että tutkimuksen kohteen kokemukselle – annettava painoarvo on ongelmallinen. Työssään historiantutkijan olisi asetettava kokemukset osaksi jotakin kattavaa narratiivia huolimatta siitä, että henkilökohtaiset elämykset historiallisen muutoksen keskellä ovat usein kokemuksia ennakoimattomuudesta, irrallisuudesta ja selittämättömyydestä.
Helppo vastaus edelliseen dilemmaan on korostaa historiantutkimuksen objektiivista luonnetta. Akateemisessa historiankirjoituksessa tutkijan oletetaan pystyvän etäännyttämään itsensä tutkittavasta kohteesta siten, että muisti ja historia erottuvat kahdeksi erilliseksi tarinaksi, ja edellinen ei enää sotke jälkimmäistä, tieteellistä, esitystä menneisyydestä.
Tällä erottelulla saadaan eristettyä ja raportoitua ajassa olevien tapahtumien tosi merkitys. Oli tästä positivistisesta ideaalista sitten mitä mieltä tahansa, lopputuloksena siitä ei ainakaan seuraa historiaa, joka rakentaisi yhdistävää ja helposti omaksuttavaa identiteettiä.
Menneisyydessä esiintyneiden tunteiden, jotka esimerkiksi 1900-luvun Euroopan historiassa näyttelivät merkittävää osaa, tulkitseminen vaatii tutkijalta heittäytymistä ja ajassa erillisten ihmisten kokemuksiin samaistumista henkilökohtaisella tasolla. Mitä enemmän subjektiivista kokemusta pyritään sulkemaan pois historian kirjoittamisesta, sitä mekaanisemman ja ennalta määrätyn luonteen lopputulos saa. Ajassa erilliset tapahtumat liitetään toisiinsa jo lähtökohtaisesti, kohtaloksi.
Semiootikko Juri Lotman on kuvannut ilmiötä Tuhkimo-sadun avulla. Kun prinssi sadussa punnitsi puolisokandidaattien välillä, prinssin ja Tuhkimon onnellinen avioliitto oli vain yksi mahdollisuus kolmesta, sillä hetkellä yhtä todennäköisestä valinnasta.
Taiteessa – siis myös saduissa – elämään ja ajalliseen kokemukseen erottamattomasti kuuluva irrallisuus ja odottamattomuus voidaan välittää yleisölle. Siinä missä satu kertoo tarinan valinnasta, historiankirjoitus kertoo saman tarinan kausaalisena jatkumona, jossa tarinan käänteitä arvioidaan lopputuloksesta käsin.
Tapa muuttuu ongelmalliseksi ja ehkä vaaralliseksikin, jos menneisyyden ja nykyisyyden muovailtavuutta sekä samanaikaisuutta ei tunnisteta tai haluta myöntää.
Historiankirjoituksen näkökulma, pahimmillaan, on siis avioliiton satamasta tilannettaan selittävän ja menneitä tapahtumia lopputuloksesta käsin arvottavan vaimon, ei omaa onneaan etsivän köyhän palvelustytön.
Tässä ei sinänsä ole tietenkään mitään väärää. Ihmiskunta ja ihmiset näyttävät tekevän selkoa maailmastaan mieluusti asettamalla tapahtumat osaksi jotain jatkumoa. On vaikea kuvitella toimivaa maailmaa, jossa nykyisyyden tapahtumia ei selitettäisi niitä ennen tapahtuneilla asioilla, sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Niin yksilöt kuin yhteisötkin muokkaavat menneisyyttä kertoessaan sitä vastaamaan kokemusta nykyisyydestä.
Tämä elämään erottamattomasti kuuluva tapa muuttuu ongelmalliseksi ja ehkä vaaralliseksikin, jos menneisyyden ja nykyisyyden muovailtavuutta sekä samanaikaisuutta ei tunnisteta tai haluta myöntää.
Euroopan historia vai Euroopan historiat?
Nykyisessä maailmassa, ja Euroopassakin, on esimerkkejä totalitaristisista historiakulttuureista, joissa väärentämällä manipuloidaan menneisyys resonoimaan nykyhetken poliittisia tavoitteita. Useat maat ovat säätäneet lakeja, jotka määrittävät oikeanlaisen näkökulman historiankirjoittamiseen tai rankaisevat totuudeksi nostetun kansallisen historian tulkinnan arvostelijoita.
Mutta myös sen unohtaminen, että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat koko ajan, vääristää historian kirjoittamista. Jos väitetään, että aika voidaan esittää yhtenä lineaarisena tarinana, joka itsessään osoittaa jotkin kokemukset menneestä epätosiksi, sorrutaan vähintäänkin elitismiin.
Sen unohtaminen, että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat koko ajan, vääristää historian kirjoittamista.
Näin on käynyt eurooppalaisessa kontekstissa ja Euroopan historian suhteen. Kommunismin romahtaminen kirvoitti tieteellisenkin yhteisön julistamaan länsimaiden erinomaisuutta suhteessa muihin, ennen kaikkea poliittisiin, mutta myös maailmankatsomuksellisiin järjestelmiin.
”Historian lopulla” tarkoitettiin sitä, että oikea tarina ja näkökulma menneisyyden järjestämiseen oli löytynyt. Se oli länsimaisen demokratiaan ja vapaaseen kauppaan perustuvan yhteiskuntajärjestyksen vähittäinen synty ja voittokulku.
Saksan yhdistymisen mukana DDR:n historiankirjoitus (ja historiankirjoittajat) julistettiin totalitarismin palvelijoiksi ja akateemisen historiankirjoituksen standardien irvikuvaksi. Itä-Saksan historiankirjoituksesta tulisi ”alaviite maailmanhistoriaan”, todettiin.
Samaan aikaan useiden entisten itäblokin maiden käsitys omasta historiastaan ja suhteesta maanosan historialliseen narratiiviin kyseenalaistettiin. Länsi-Euroopassa hymähdeltiin Romanian ja Puolan tarinalle Euroopasta. Viralliseen ”eurooppalaiseen muistiin” ei mahtunut Itä-Euroopan kansojen, erityisesti ukrainalaisten, kertomus omista perustavista voitoistaan ja tragedioistaan.
Francois Hartogin mukaan vuosi 1989 tarkoitti muutosta ”historisiteetin regiimissä”. Kun suurimman osan 1900-luvusta oletettu tulevaisuus muokkasi näkemystämme menneisyydestä, kommunismin romahduksen jälkeen sen teki nykyisyys, ja sitä mukaa hegemoninen ymmärrys länsimaisen liberalismin ja demokratian omalaatuisuudesta sekä kaiken kattavasta ylivoimasta.
Enemmistö ihmisistä tuskin kaipaa 1900-luvun totalitaristisia yhteiskuntia takaisin, haluaisi vaihtaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen arvoja pois tai haikailee dogmaattisen marxismin perään. Samalla monet eurooppalaiset ihmiset muistavat maailman, jossa totalitarianismi, uskonnolliset traditiot tai marxismi näyttelivät suurta roolia ja heidän identiteettinsä perustuu tällaiseen yhteiskuntaan.
Euroopan unionin sisällä vaikuttaa monia keskenään riiteleviä kollektiivisia muisteja, ja Euroopan komission näkemys on, että rauha ja laajasti yhdistävä eurooppalainen identiteetti voidaan saavuttaa vain antamalla akateemiselle historiankirjoitukselle diktaattorin valtuudet. Johtuen edellä esitellyistä syistä – akateemisen historiankirjoituksen voimattomuudesta henkilökohtaisen kokemuksen edessä ja sen tavasta esittää aika kohtalona, jota tällä hetkellä edustaa ideaali länsimaalaisesta yhteiskunnasta – historiankirjoitus yksin ei voi ”kouluttaa ihmisiä pois” muistiin ja kokemukseen perustuvasta identiteetistä.
Miten kirjoittaa europpalaisen identiteetin historiaa?
Mitä hyötyä historiantutkimuksesta sitten on eurooppalaiselle identiteetille? Pitäisikö erilaisia kokemuksia menneestä arvottaa kylmästi ja kohdella toisia enemmän eurooppalaisina kuin toisia sivuuttaen vähemmistön ja marginaalin näkemykset?
Vai tulisiko luopua todellisuuden mahdollisimman tarkan kuvauksen ideaalista, joka tarkoittaisi Euroopan historiankirjoituksen historian kontekstissa kaikkien näkemysten julistamista yhtä paikkansa pitäviksi? Onko Euroopan kirjoitettu historia tuomittu toistamaan narratiiveissään niitä erotteluja, stigmatisointeja ja yksinkertaistuksia, joita sen on tarkoitus purkaa?
Identiteetin ja historiankirjoituksen syvä yhteys sisältyy siihen, miten ymmärrämme sanan historia. Yhtäältä se viittaa aikoinaan tapahtuneisiin asioihin – yksinkertaistaen menneeseen todellisuuteen. Toisaalta se tarkoittaa niitä kertomuksia, joita tuosta menneestä todellisuudesta on kirjoitettu ja kerrottu.
Historiantutkimus on menneisyyden järjestämistä ja kommentointia nykyisyyden tarpeisiin.
Historiantutkimus on menneisyyden järjestämistä ja kommentointia nykyisyyden tarpeisiin. Jos puhutaan identiteetin rakentamisesta, vain akateemisen historiankirjoituksen metodologia ja tutkimuseettinen lähtökohta erottavat sen muista menneen esittämisen tavoista.
Itsestään selvästi tämä tarkoittaa, että akateemisen historiankirjoituksen pitää huolehtia tuosta metodologisesta lisäarvostaan, mutta myös ymmärtää oppiaineen rajat: mitä kannattaa ja voi tutkia, tai mitä voi väittää historiografisen tutkimuksen pohjalta.
Mutta ennen kaikkea historiankirjoituksen tarkastelu yhtenä ihmisluonnolle välttämättömän narrratiivisuuden kenttänä luo tutkimukselle mielenkiintoisia näköaloja. Sen sijaan että arvioitaisiin historioita sen perusteella, kuinka hyvin ne vastaavat jotakin oletettua mennyttä todellisuutta, on mahdollista tutkia historiankirjoituksia suhteessa toisiin historioihin, ja samalla tarkastella ajassa ja paikassa vaihtuvia arvoja, odotuksia ja ajattelun lähtökohtia.
Eurooppalaisen identiteetin rakentamisen näkökulmasta olisi hedelmällisempää tutkia, millaisia historioita Westfalenin rauhalle ja rauhasta on kirjoitettu, kuin arvioida, mitä Westfalenin rauhassa itse asiassa sovittiin. Suomalaisesta identiteetistä saattaa kertoa paljon enemmän, millaisia merkityksiä on annettu ja minkälaisessa suhteessa muihin tapahtumiin nälkävuodet 1866–1868 on historiankirjoituksessa esitetty, kuin mahdollisimman tarkka luku nälkään kuolleista ihmisistä.
Jos historiallisen tutkimuksen kohteena on identiteetti, silloin (Bruno Latouria lainaten) on tärkeintä tutkia ”materiaalista ja elävää Eurooppaa, Eurooppaa ’äidinmaana’.” Se identiteetti, johon historia kiinnittyy ja jota se auttaa kasvattamaan, ei ytimeltään tunnista uskontoa, politiikkaa tai kansalaisuutta.
Pohjimmiltaan ihmisen ymmärryksessä itsestään ja ”meistä” on kyse tunteista, aisteista, maisemasta ja arjesta. Historia tuottaa identiteeteille vastakohtia, uhkakuvia, ikuisia traditioita ja suljettuja yhteisöjä. Moderni yhteiskunta ei tietysti toimi ilman näitäkään, mutta jos tarkoitus on purkaa historian avulla vääriä oletuksia, kannattaa tutkijan aloittaa historiankirjoituksesta itsestään.
Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
