Eurooppalaista fasismia ennen ja jälkeen toisen maailmansodan Yhdysvaltoihin paenneiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä nykykeskustelussa Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.
Yalen yliopiston professori Samuel Moyn kirjoitti hiljattain New York Timesissa ”kulttuurimarxismin” käsitteestä. Hän kuvaili sitä alt-right-liikkeen eli ideologialtaan kirjavan uuden äärioikeiston lempimeemiksi. Kulttuurimarxismi-termin takana on ajatus hämäräperäisen salaseuran olemassaolosta, jonka pyrkimyksenä olisi riistää länsimaailmalta sen oikeudet – erityisesti valkoisten miesten oikeudet – ”identiteettipolitiikan” ja ”multikulturalismin” nimissä.
Salaliittoteoria katsoo kulttuurimarxismin saapuneen Yhdysvaltoihin Frankfurtin koulukunnan mukana. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vaikutusvaltaista, pääosin vasemmistolaisista juutalaisajattelijoista muodostunutta, natsismia Saksasta paenneiden ajattelijoiden ryhmää.
Kulttuurimarxismi-käsitteellä on kuitenkin pitkä historia. Käsitteen nykyinen merkitys on vain yksi ilmentymä vuoden 1917 jälkeen yleistyneestä ”juutalais-bolsevistisesta” myytistä.
Myytin mukaan juuri juutalaiset olivat kommunismin alullepanijoita. Kommunistien eli tässä tapauksessa juutalaisten vallankumouksellisuus johti länsimaailman vastareaktioon eli 1900-luvun sotiin ja väkivaltaan. Läntisen maailman vastareaktio oli vain oikeutettua itsepuolustusta. Moyn kirjoittaakin:
”Läntisen maailmanjärjestyksen puolustaminen kaaosta vastaan – mikä vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä vaikeasti oikeutettavissa olevien etuoikeuksien puolustamista uusia oikeuksien vaatijoita vastaan – on vanha toisinto, joka esiintyy uutena oivalluksena. Viime vuosisadalla se johti ankariin, todellisiin tuhoihin. Ja vaikka tämän päivän ’kulttuurimarxismin’ kriitikot esittävät olevansa hyvinkin oppineita, he toistavat myyttiä – ilmeisen epätietoisina siihen liittyvästä raskaasta painolastista – väittäessään, että salaliitot tuhosivat maan.”
Tapa, jolla kulttuurimarxismista puhuvat henkilöt kuvaavat Frankfurtin koulukunnan roolia, osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä siitä raskaasta painolastista ja niistä historiallisista syistä, jotka ylipäätään johtivat kyseisen koulukunnan edustajien maanpakoon.
Pyrin viemään Moynin argumenttia pidemmälle. Hahmottelen ensin taustaa, joka johti Frankfurtin koulukunnan edustajien siirtymiseen Yhdysvaltoihin. Pakolaisuuteen johtanut kehityskulku alkoi jo 1930-luvun Saksaa aikaisemmin. Lisäksi ilmiö kosketti Frankfurtin koulukuntaa laajempaa joukkoa. Tästä joukkiosta käsittelen ennen kaikkea lainoppineita, sillä heidät natsit savustivat ulos ensimmäisenä.
Tämän jälkeen käsittelen akateemisia seurauksia, joita näiden tutkijoiden maanpako aiheutti – he kun pyrkivät löytämään selityksiä itseään kohdanneille mullistuksille. Lopuksi liitän aiheen nykykeskusteluun, jossa näiden maanpaossa olleiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä, kun on puhuttu Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.
Vuoden 1933 katastrofi
Huhtikuussa 1933 Saksassa säädettiin laki virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi” (Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums, tästedes tekstissä käytän lyhennystä GWB). Sen tarkoituksena oli puhdistaa yliopistot ja hallinnon rakenteet epätoivotuista ihmisistä.
Lain kautta ”ei-kansalliseksi” määriteltiin kahden kriteerin eli ”ei-arjalaisen alkuperän” (kohta 3.1) tai aikaisemman poliittisen vakaumuksen kautta. Henkilöt, joihin kriteerit sopivat, voitiin todeta ”puuttellisesti sitoutuneiksi kansallisen edun edistämiseen” (kohta 4) ja siten poistaa virastaan.
Ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus.
Pian lain voimaantulon jälkeen, Deutsche Juristenzeitung julkaisi listan ensimmäisistä syrjäytetyistä ja erotetuista tutkijoista. Huomattavaa listassa ei ole se, että se piti sisällään tutkijoita, joilla oli juutalaiset sukujuuret, vaan se, että ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus. Lista piti sisällään korkeankin poliittisen profiilin henkilöitä.
GWB-lain säätäminen ja sen soveltaminen oli linjassa tapausten kanssa, joissa tuomio vahingollisesta poliittisesta toiminnasta annettiin rodullisen identiteetin perusteella. Ajatuksena oli siis, että vasemmistolainen poliittinen vakaumus oli seurausta syytettyjen juutalaisuudesta. Juutalais-bolsevistisessa myytissä ilmentyy – jo natsismin nousua edeltänyt – ennakkoluulo rodullisen identiteetin ja poliittisen vakaumuksen yhdistymisestä, mikä lopulta johti lakiin virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi”.
1930-luvun kuluessa lukuisat Frankfurtin koulukunnan edustajat ajettiin maanpakoon joko heidän marxilaisten vakaumustensa tai juutalaisen perimänsä perusteella – ja toisinaan molemmista johtuen.
Katastrofin ymmärtämiseksi
Myrkyllinen sekoitus rodullisia ja poliittisia ennakkoluuloja oli läpitunkeva eikä rajoittunut yksinomaan suosiotaan kasvattavan natsismin suppeaan piiriin. Päinvastoin, se liittyi laajemminkin Saksassa ja Itävallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin epävarmuuksiin.
Vuosien 1917 ja 1933 välisenä ajanjaksona syntyi poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena kokoelma aatteita, jotka tänä päivänä mieltäisimme ”identiteettipolitiikaksi”.
Salaliittoteoriat olivat yleisiä eivätkä rajoittuneet yksinomaan juutalais-bolsevistiseen myyttiin tai nousevan fasismin ja natsismin piireihin. Juutalaista alkuperää olevia perheitä, joiden jäsenistä oli tullut täysimääräisiä, osallistuvia ja kunnioitettuja kansalaisia, ryhdyttiin nyt syyttämään salaseurojen jäseniksi, joiden pyrkimyksenä oli länsimaailman tuhoaminen. Tämä johti niin syrjintään kuin yhteiskunnalliseen väheksyntäänkin.
Frankfurtin koulukunnan jäsenet ja puolustajat Saksassa olivat tyypillisesti ylemmän keskiluokan perheistä lähtöisin olevia akateemikkoja. Frankfurtin koulukunnaksi heitä ryhdyttiin kutsumaan vasta Yhdysvaltoihin pakenemisen jälkeen, sillä Saksassa he olivat työskennelleet yhdessä Frankfurtin yliopistossa, jonka yhteiskuntatutkimuksen instituutissa he kehittivät kriittistä marxilaista ajattelua. Heidän keskiluokkaisen, juutalaisen taustansa sekä marxilaisten näkemyksiensä takia he edustivat kaikkea, mitä natsit halveksivat.
Natsien noustessa valtaan yhteiskuntatutkimuksen instituutti lakkautettiin miltei välittömästi. Yksi toisensa perään tutkijat ajettiin pois – ensin yliopistosta ja sitten Saksasta ylipäätään.
Juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.
Maastapakonsa jälkeen yrittäessään selittää heitä kohdannutta katastrofia moni juutalainen akateemikko keskittyi tutkimuksessaan juuri maailmansotien välisen ”identiteettipolitiikan” aikaan. Natsismi ei ollut ilmestynyt tyhjästä, ja tutkimalla sekä syitä että olosuhteita, joista se nousi, voitiin saavuttaa oivalluksia, jotka mahdollisesti selvittäisivät myös tutkijoiden henkilökohtaista ahdinkoa.
Thomas Wheatland esittää teoksessaan The Frankfurt School in Exile, että Frankfurtin koulukunta oli pyrkinyt sellaiseen tutkimukseen jo 1930-luvun lopussa, mutta – ironista kyllä – läpikotaisin antisemitistinen ilmapiiri yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa vaikeutti sen tekemistä.
Tässä vaiheessa ei ollut vielä selvää, mihin laajuuteen natsit tulivat vainonsa ulottamaan, mutta juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.
Oikeustieteilijät ja katastrofi
Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti. Esimerkiksi Hermann Kantorowicz (1877–1940) ja Hans Kelsen (1881–1973) voidaan lukea 1900-luvun oikeustieteilijöiden ehdottomaan eliittiin. Heistä kumpikin loi menestyksekästä uraa ennen ja jälkeen maanpakonsa.
Sekä Kantorowicz että Kelsen edustivat ”ei-arjalaista” alkuperää ja olivat poliittisesti aktiivisia GWB-lain tarkoittamalla tavalla. Heistä kumpikin oli ensimmäisten syrjäytettyjen professorien joukossa.
Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti.
Molemmat olivat kohdannut rodullista ja poliittista vastustusta – huolimatta kiistämättömästä akateemisesta asemastaan sekä tieteellisistä ansioistaan – jo ennen vuotta 1933. Kantorowiczille myönnettiin täyden professorin arvo vasta 52 vuoden iässä, mikä oli luultavasti seurausta sekä hänen juutalaisista sukujuuristaan että poliittisesta suorapuheisuudestaan.
Vaikka Kelsen oli yksi Itävallan vuonna 1920 laaditun perustuslain pääarkkitehdeista ja hänellä oli elinikäinen nimitys vasta perustettuun Itävallan valtiosääntötuomioistuimeen, hän oli syrjäytettyjen joukossa, kun itävaltalaiset fasistit suorittivat tuomioistuimen depolitisoimisen. Arkistotutkimus on kuitenkin osoittanut, että jo vuosikymmentä aikaisemmin Kelsenillä oli vaikeuksia löytää täyttä professuuria Wienistä ja motiivina hänen sivuuttamiselleen professuureja täytettäessä oli rasismi.
Kuten Frankfurtin koulukunnan tapauksessa, myös Kantorowiczin ja Kelsenin maanpaon aikaiseen tutkimukseen vahvan leimansa painoi paitsi heidän syrjäyttämisensä ja sitä seurannut erottaminen ja natsismin nousu mutta myös tuon poliittisen kehityksen taustalla olleet syyt ja jo aikaisemmin vaikuttanut antisemitistinen narratiivi.
Kumpikin tieteilijä esimerkiksi julkaisi jo 1930-luvulla tutkimuksia diktatuurin käsitteestä – Kantorowicz Cambridgessä ja Kelsen Genevassa. Kantorowiczin mukaan tieteellisen vapauden rajoittaminen ja sellaisten tutkijoiden erottaminen, joilla on epätoivottuja näkemyksiä, ovat keskeisiä elementtejä diktatuurin pyrkimyksessä vaientaa siihen kohdistuva kritiikki.
Kelsen kirjoittaa Politica-lehden artikkelissaan ”Party-dictatorships” vuonna 1936 huomionarvoisesti tämän rajoittamisen suhteesta rodullisiin seikkoihin ja nationalismiin:
”Missä ikinä fasismi yhdistää nationalismin rotuperiaatteeseen tai edes käyttää toista lähtökohtana toiselle, johtaa se väistämättä tiettyjen väestönosien syrjintään, heidän ulossulkemiseensa julkisista viroista ja tietyistä ammateista sekä näiden väestönosien moraaliseen ja taloudelliseen tuhoon.”
Tutkimuksessani Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä keskityn sotienjälkeisen ajan poliittisten ja oikeudellisten rakenteiden syntyyn. Tutkimuksessani esitän, että oikeudellisten ja poliittisten instituutioiden jälleenrakennus esimerkiksi ”Euroopan” kontekstissa pyrki kitkemään ja ehkäisemään juuri tätä ennakkoluuloa rodullisen identiteetin ja tietyn poliittisen vakaumuksen välillä, jonka Kelsen esitti diktatuurin ominaisuudeksi.
Kulttuurimarxismin raskas painolasti
Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa ”dog whistle” -politiikan tekniikkaan. ”Dog whistle” tarkoittaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamista sekä tiettyjen termien sepittämistä ja muotoilua. Käytetyt käsitteet kuitenkin Moynin sanoja lainaten pitävät sisällään ”raskasta painolastia”, ja niiden monet merkitykset avautuvat täydellisesti omalle kohderyhmälle.
Kulttuurimarxismi on tietenkin yksi tällainen termi, mutta samaa edustaa myös vaikkapa tuomareiden kuvaaminen ”kansan vihollisina”. Se, missä määrin tällaiset termit heijastelevat syvemmällä olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita, joita mitä ilmeisimmin monet kokevat, tulee olemaan pitkän ja jatkuvan keskustelun kohteena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.
Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamiseen ja tiettyjen termien sepittämiseen ja muotoiluun.
Moyn on hiljattain julkaistussa teoksessaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World arvostellut sitä, kuinka ihmisoikeusdiskurssi on suuressa määrin irrotettu keskusteluista taloudellisesta epätasa-arvosta ja ihmisten perustarpeista.
Euroopan unionia syytetään vallitsevien, laajojen yhteiskunnallisten ja taloudellisten huolenaiheiden huomiotta jättämisestä samalla, kun sen katsotaan tyrkyttävän ”poliittista korrektiutta”. “Euroopan” vasta-argumentti – vartiointi rodun ja poliittisen vakaumuksen yhdistämistä vastaan toisen maailmasodan kokemuksien pohjalta – näyttäytyy monelle riittämättömäksi oikeuttamaan EU:n integraatiopolitiikkaa.
Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka ongelma rajataan. On mahdollista, että oikeudellinen, institutionaalinen ja akateeminen keskustelu on sivuuttanut ja ollut huomioimatta oman kuplansa ulkopuolisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita.
Kuitenkin käyttämällä termejä kuten ”kulttuurimarxismi” tai ”kansan vihollinen”, ”Euroopan” vastustajat itse herättävät muistoja katastrofista, joka johti toiseen maailmansotaan. Samoin tuomareiden kuvaaminen kansan vihollisina, kun he tekevät Eurooppa-mielisinä koettuja päätöksiä, merkitsee vain ongelman siirtämistä pitelemättömän nationalismin kentälle.
Historialliset yhtäläisyydet poliittisessa keskustelussa nykypäivän ja sotien välisen ajan välillä ovat usein seurausta sellaisten termien käytöstä, joita edellä kuvasin. Historioitsijana en tahdo varoittaa, että tällainen johti tuhoisiin vahinkoihin viime vuosisadalla – vain ja ainoastaan todeta, että niin kävi.
Jacob Giltaij on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
Edit. 21.1.2019 klo 08:53: Moyn-lainauksen suomennoksesta ”salaliittoteoriat” korjattu ”salaliitoiksi”.
